Laura Nuutisen, 29, sairaus on pysynyt kurissa nyt kaksi vuotta. ”Olen oppinut, että tunteet ovat vain tunteita – niiden voi antaa tulla ja mennä, eikä niihin tarvitse jäädä jumiin.”
”Päädyin hoitoon psykiatriselle osastolle syksyllä 2015. Koko vuosi oli ollut yhtä vauhtia. Liikkumiseni oli pakonomaista. Päivittäin askeleita saattoi kertyä 30 000, joka on kolminkertainen määrä suosituksiin verrattuna. Juoksin Malmin lentokenttää kiertävää kuuden kilometrin kuntorataa ja treenasin puolimaratonille. Nukuin ja söin vähän, saatoin pärjätä omenalla päivässä. Laihduin 25 kiloa.
Kun eräs työkaverini oli mukana yhdessä lääkäritapaamisessa ja kertoi oireistani sellaisina kuin hän oli ne nähnyt, diagnoosi tarkentui. En sairastanutkaan masennusta, kuten aiemmin oli luultu, vaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jossa masennus- ja maniavaiheet vuorottelevat.
Sairauteni on kakkostyyppiä, eli siihen kuuluu masennusjaksoja ja maniaa lievempiä hypomaniajaksoja. Minulla on myös tunne-elämän epävakaus, joka tuo sellaisen mausteen, että mielialat ja käsitys itsestä saattavat vaihdella päivän aikana useita kertoja.
Oli helpottavaa saada oireille vihdoin nimi ja toisaalta järkytys tajuta, että minulla oli loppuelämän sairaus. Jouduin jäämään sairauslomalle lastenohjaajan työstäni. Kun vointini ei vain kohentunut, sairausloma vaihtui kuntoutustueksi.
Sairausjakso oli päällä melkein koko ajan. Pääasiassa olin masentunut, mutta välillä iski hypomania. Siihen kuului se, että en tuntenut olevani sairas.
Saatoin ostella kaikkea ihan hulluna. Minulla oli kaapissa kolmena kappaleena samanlaisia kenkiä ja paitoja. Annoin rahaa kavereille ja reissasin, tein muun muassa pitkiä pyöräilyreissuja Suomen päästä päähän. Menoni rahoitin pikavipeillä.
”Minut tunnettiin osastolla jo aika hyvin. Hoitajat muistivat, että olen se, joka pelaa futista.”
Masentuneena jumitin kotona. Osastolle jouduin kahdesta neljään kertaan vuodessa. Minut tunnettiin siellä jo aika hyvin. Hoitajat muistivat, että olen se, joka pelaa futista.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/laura_nuutinen_hires_0662.jpg?itok=yyIRGDHi)
Pitkään salasin todellisen vointini perheeltäni. En vain osannut tai uskaltanut puhua. Myöhemmin on käynyt ilmi, että läheiseni kyllä aavistivat, etten voinut hyvin, mutta hekään eivät osanneet ottaa asiaa puheeksi. Vaikka perheeni on aina ollut tosi tiivis, meillä ei ole ollut tapana jutella syvällisiä. Lopulta eräs hyvä ystävä kertoi perheelleni tilanteestani. Vaikka olin aluksi siitä vihainen, myöhemmin tunne vaihtui kiitollisuudeksi.
Perhe on tukenut minua monin tavoin. Henkisesti tietysti, mutta myös taloudellisesti. Viiden vuoden aikana minulle ehti kertyä 40 000 euroa velkaa pikavipeistä. Vanhempani takasivat pankkilainan, jolla sain maksettua kaikki velat pikavippifirmoille.
On tärkeää tunnistaa masennuksen tai manian ennakkomerkit
Minua hoidettiin lääkkeillä, erilaisilla terapioilla ja sähköshokeilla, mutta sairastamisen kierre vain paheni. Vuosien mittaan minulla oli useita lääkkeiden yliannostuksia. En vain jaksanut sitä psyykkistä vuoristorataa.
”Minulle ehti kertyä 40 000 euroa velkaa pikavipeistä.”
Olin sopinut läheisen ystäväni kanssa, että aina, kun olen itsetuhoinen, laitan hänelle viestin. Hän on pelastanut minut varmaan toistakymmentä kertaa soittamalla hätäkeskukseen. Se oli tavallaan turva. Tiesin, että hän hälyttää apua. En minä halunnut kuolla – paitsi keväällä kaksi vuotta sitten. Silloin oli todella lähellä, ettei minua olisi enää ollut. Se havahdutti.
Sen jälkeen aloin työskennellä toimintaterapeutin kanssa. Ratkaiseva juttu oli se, että opin vihdoin toimimaan toisin kuin mitä tunne sanoo. Jos aiemmin kohtasin jonkin vastoinkäymisen – vaikka vain sen, että kolautin jalan pöydänkulmaan – ajatukseni alkoivat kulkea itsetuhoista polkua pitkin. Mietin, että olen tosi huono, minusta ei ole mihinkään, haluan satuttaa itseäni.
Toimintaterapeutin tuella loin toisen, vaihtoehtoisen polun. Kuvittelin toimintaterapeutin istumaan olkapäälleni ja sanomaan, että hei, muista toimia toisin kuin tunne sanoo. Voit lähteä kävelylle tai soittaa vaikka siskolle. Itsetuhoinen polku alkoi hiljalleen sammaloitua. Opin, että tunteet ovat vain tunteita – niiden voi antaa tulla ja mennä, eikä niihin tarvitse jäädä jumiin. Se oli vapauttavaa.
”Nykyään osaan tunnistaa masennuksen tai manian ennakkomerkit.”
Tuon kevään jälkeen sairauteni on ollut remissiossa, eli se ei ole oireillut. Onneksi minulle löytyi myös toimiva lääkitys, joka ei aiheuta pahoja sivuoireita.
Yksi tärkeä oppi on ollut se, että osaan nykyään tunnistaa masennuksen tai manian ennakkomerkit. Huomaan ne unen muutoksina: ennen masennusjakson alkua nukun liikaa ja ennen maniaa liian vähän.
Enää en odottele, vaan reagoin heti. Kun minulla esimerkiksi viime kerralla alkoivat mennä unet, laitoin viestin tukihenkilölleni. Yhdessä hänen kanssaan menimme lääkärille, joka antoi minulle unilääkkeitä. Söin niitä viikon verran ja sain unettomuuskierteen katkaistua.”
Milloin Laura sairastui, ja millaista hänen elämänsä oli ennen oikean diagnoosin saamista? Mistä Laura on nyt löytänyt elämälleen tarkoituksen? Millaisia keinoja hänellä on oireiden kurissa pitämiseen? Lue Lauran koko tarina Kodin Kuvalehdestä 15/2022. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.
