Leena Tiusanen on kiitollinen ystävistä, jotka ovat tulleet komentamaan lenkille, kun kotona olo on alkanut käydä ylivoimaiseksi.
Leena Tiusanen on kiitollinen ystävistä, jotka ovat tulleet komentamaan lenkille, kun kotona olo on alkanut käydä ylivoimaiseksi.

Leena Tiusanen, 66, hoiti kehitysvammaista tytärtään miehensä kanssa, kunnes tämä halvaantui. Nyt Leena hoitaa molempia.

"Olen tottunut heräämään monta kertaa yössä. Tyttäreni Sanna, 28, ei saa nukuttua ja tulee vetämään minulta peiton pois. Joskus hän ei suostu nukahtamaan illalla ollenkaan. Silloin istun vieressä.

Jos Sanna joskus nukkuisikin, mieheni Kyösti saattaa kärsiä kivuista ja herättää minut.

Sanna on kehitysvammainen, täysin avuton omillaan. Hoidin häntä Kyöstin kanssa seitsemäntoista vuotta, kunnes vuonna 2003 Kyösti sai aivoinfarktin. Hänen oikea puolensa halvaantui lähes täysin, ja vähitellen hän menetti myös puhekykynsä. Olen hoitanut molempia avustajien kanssa vuosia.

Siinä on ollut opettelemista, etten pitäisi tätä osaa rangaistuksena.

Minusta tuntuu, että tämä tehtävä on minulle annettu ja minun tulee hoitaa se loppuun saakka. Siinä on ollut opettelemista, etten pitäisi tätä osaa rangaistuksena vaan rakkautena.

TAPASIN KYÖSTIN vuonna 1971, kun opiskelin fonetiikkaa Helsingin yliopistossa. Halusin puheterapeutiksi.

Olin ujo mutta itsepäinen, viettänyt lapsuuteni Pohjanmaalla kirjoja lukien ja pitkin kyliä haaveksien. Perheemme muutti etelään, kun olin lukioikäinen. Isä ei kuitenkaan löytänyt kaupungista paikkaansa vaan palasi Toholammille.

Vanhempieni asumuseron vuoksi asuin Helsingissä äidin kanssa. Hän oli lestadiolais-körttiläinen ja kielsi ankarasti radiomusiikin ja värikkäät vaatteet. Äitiä ärsyttääkseni ostin kerran tupakkaakin, mutta en pystynyt polttamaan, koska se oli niin pahaa.

Kyösti opiskeli kirkkomusiikkia Sibelius-Akatemiassa. Kun tapasimme ensi kertaa Evankeliumi-yhdistyksen ylioppilastilaisuudessa, en ihastunut häneen lainkaan. Rontti tuli kahvipöydässä liian lähelle ja yritti pukkia kylkeen. En ollut tottunut sellaiseen.

Kyösti tiesi, että minä olin hänen tuleva vaimonsa.

Kyösti kuitenkin tiesi, että minä olin hänen tuleva vaimonsa. Seuraavalla tapaamisella hän kutsui minut ja naapurintytön teelle asuntoonsa.

Lämpenin viimeistään silloin, kun näin hänet laulamassa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa puku päällään. Meidät vihittiin puoli vuotta myöhemmin.

Kyösti muutti kerrostaloasuntoon, jonka jaoimme äitini kanssa. Äiti oli Kyöstistä ihastuksissaan ja leipoi laihalle pojalle herkkuja.

Kerrostalossa asuessamme syntyi ensimmäisen lapsemme Jyri vuonna 1973.

Kyösti ei halunnut sanoa, että olen kaunis, etten ylpistyisi.

KYÖSTI OLI PUOLISONA lämmin ja vakaa mutta vanhanaikainen. Hän ei halunnut sanoa, että olen kaunis, etten ylpistyisi. Se oli ainoa mitä kaipasin.

Minä olin kiivas ja Kyösti pitkämielinen, mutta me kumpikin olimme nopeita tekemään päätöksiä. Meitä yhdisti luottamus johdatukseen.

Muutimme Helsingistä Kiikkaan, sieltä Lieksaan ja lopulta Haukivuorelle. Muuton syynä oli joskus työpaikka, joskus talvi tuntui liian lauhalta.

Saimme kaksi lasta lisää, Jarkon ja Hannan. Kyösti työskenteli kanttorina ja minä puheterapeuttina silloin, kun en ollut kotiäiti.

Vuonna 1982 päätimme viedä perheemme Tansaniaan, koska meillä oli palo lähetystyöhön. Tansaniassa pyöritimme kristillistä oppilaskotia. Opettelin paikkaamaan haavoja ja määräämään antibiootteja.

Olimme Tansaniassa yli neljä vuotta. Minä lensin edeltä takaisin Suomeen, koska neljäs synnytykseni oli lähellä.

SANNA OLI SULOINEN tyttölapsi. Kukaan ei aluksi osannut epäillä mitään poikkeavaa, mutta minä huomasin, että hänen silmänsä olivat etäällä toisistaan. Hän ei alkanut leikkiä ja liikkui kankeasti. Noin vuoden ikäisenä hän sai ensimmäisen kuumekouristuksen, joka yltyi epilepsiaksi.

Siihen hänen kehityksensä jäi: hän on loppuelämänsä noin puolitoistavuotiaan tasolla. Pitkään ei tiedetty, miksi.

Paljon myöhemmin perinnöllisyystieteen lääkäri selosti, että Sannan geenit olivat yhdistyneet väärällä tavalla.

Olin aina vieroksunut kehitysvammaisia. Sitten sain oman.

Sanna herätti minussa erilaisia tunteita kuin muut lapset. Olin aina vieroksunut kehitysvammaisia heidän rujoutensa tähden, ja sitten sain oman. Minua hävetti kulkea hänen kanssaan ulkona.

Vähitellen aloin rakastaa rujoa tytärtäni ja nähdä hänen kauneutensa. Hänellä oli positiivinen luonne, ja hän rakasti vanhempiaan ja sisaruksiaan yli kaiken.

Toinen poikamme Jarkko kehitti Sannan kanssa salakielen. Nuoremmalle Hannalle oli ehkä vaikeaa, ettei äidin huomio riittänyt kaikkeen.

SANNA TASAANTUI epilepsialääkityksen ansiosta, joten lähdimme takaisin Tansaniaan raamattukoulun opettajiksi. Kun Sannan oli aika mennä kouluun, palasimme Haukivuorelle.

Kouluiässä Sanna muuttui rajuksi. Hän riehui ja heitti television lattialle.

Kouluiässä Sanna muuttui rajuksi. Hän heitti television lattialle ja riehui koulun aamuhartauksissa. Joskus tarvittiin kaksi ihmistä pitelemään häntä.

Kerran istuimme pirtinpöydän ääressä, kun Sanna äkkiä ojensi kätensä ja tuuppasi mummonsa selälleen. Mummolta murtui lonkka.

Lapsena Sanna piti mölinän kaltaista ääntä ja sanoi joitain sanojakin. Kuulin puolen kilometrin päähän, kun hän oli palaamassa avustajan kanssa lenkiltä.

Lapset pelkäsivät Sannaa ja aikuisetkin karttoivat. Sanna saattoi rynnätä riemuissaan koiran perään, mutta osasi vain potkaista sitä.

Minä en ole Sannaa koskaan pelännyt, mutta on hän minullekin arvaamaton. Hän vaatii jatkuvaa huomiota, koska ei osaa tehdä mitään itse. Hänet täytyy pestä ja pukea ja pylly pyyhkiä. Jos hän ehtii yksin vessaan, hän tekee tarpeensa pöntölle housut jalassa.

Kotona Sanna kulkee jatkuvasti perässä ja seuraa, mitä tehdään. Jos hänet jättää yksin, hän saattaa alkaa paukuttaa ovia tai repiä kirjoja. Ja hän rakastaa sylissä olemista, vaikka painaa 80 kiloa.

SANNA RAKASTI varsinkin isän syliä. Kyösti oli aina suuri apu Sannan hoitamisessa: hänen ansiostaan saatoin käydä jumpissa ja kuoroharjoituksissa. Kyösti oli myös sielunhoitajani, jolle saatoin kertoa kaiken.

8. toukokuuta 2003 heräsin kotona Ikaalisissa ja menin tekemään aamupalaa. Kyösti tuli perässä keittämään kahvia, mutta kaatoi vedet lattialle. Hänen suustaan tuli käsittämätöntä siansaksaa.

Kun lopulta pääsimme sairaalaan, Kyöstille ei voitu tehdä enää mitään.

Tajusin, että jotain oli vialla, mutta en tajunnut tarpeeksi, vaikka olin työskennellyt vaikeavammaisten kanssa ja puheterapeuttina. Menin kai sokkiin. Minun piti saada Sanna kouluun ja soittaa asiakkaille, etten pääse töihin. Sitten vein Kyöstin terveyskeskukseen. Olisi tietenkin pitänyt soittaa ambulanssi.

Hoitajat vain tarjosivat Kyöstille kynää ja paperia. Silloin Kyösti vielä käveli itse ja käytti käsiään, mutta parin tunnin päästä nekin taidot olivat kadonneet.

Hänen vasemmassa aivolohkossaan oli verisuonen sisin kalvo revennyt ja tukkinut koko suonen. Sellainen tukos pitää liuottaa ensimmäisten tuntien aikana.

Kun lopulta pääsimme Tampereelle sairaalaan, miehelleni ei voitu tehdä enää mitään.

KYÖSTI VIIPYI sairaalassa viikkokausia. Sillä aikaa talossamme tehtiin muutostöitä: tarvitsimme invavessan ja tilaa pyörätuolille, sillä mieheni oli nyt invalidi.

Se oli valtava, lamaannuttava isku. Siinä minä olin, vammaisten puheterapeutti, jolla oli kaksi vammaista, puhumatonta perheenjäsentä. Kyösti pystyi vain laulamaan ja sanomaan lyhyitä repliikkejä. Sannan sanat olivat lapsuuden jälkeen vähitellen loppuneet.

Minulla alkoi mieletön urakka anoa kaiken maailman tukia ja oikeuksia. Puolison sijaan minusta tuli asianajaja, vaikka en ole koskaan tykännyt kaavakkeista.

Lisäksi jatkoin työtäni. Öisin suunnittelin puheterapiaa, aamuisin odotin avustajaa sekä Sannalle että Kyöstille.

Kyösti alkoi saada epilepsiakohtauksia. Oli pelottavaa, kun 187-senttinen mies äkkiä rojahti selälleen. Lääkityksellä epilepsia saatiin haltuun, mutta samalla Kyöstin liikuntakyky väheni entisestään.

Jostain olisi pakko luopua tai palaisin loppuun.

Kaksi vuotta jaksoin vielä tehdä töitä. Sitten minusta alkoi tuntua, että jostain olisi pakko luopua tai palaisin loppuun. En kestänyt sitä, että minulla oli samanlaisia terapia-asiakkaita töissä ja kotona. 

Jäin kotiin ja luovuin toisesta avustajasta.

KAIPAAN ENTISTÄ miestäni. Kyöstin luonne on muuttunut. Hän on äksympi kuin ennen ja itkee herkemmin.

Rakas oli ensimmäinen sana, joka Kyöstille palasi. Sen hän osaa.

'Rakas' oli silti ensimmäinen sana, joka Kyöstille palasi. Sitä hän usein sanookin, mutta juuri muuten hän ei voi osoittaa rakkauttaan. Välillä tuntuu siltä, kuin omakin rakkauteni olisi kadoksissa.

Neljä seinää alkavat helposti ahdistaa minua. Joskus ihanat ystäväni ovat tulleet hätiin.

Seiniä paetaksemme olemme matkustaneet melko paljon myös Kyöstin halvaantumisen jälkeen. Talvisin pyörätuolin liikuttaminen on niin hankalaa, että menemme usein etelään.

Kävimme Kyöstin ja Sannan kanssa myös Tansaniassa. Kahden vammaisen kanssa matkustaminen on kyllä aikamoinen extremelaji. 

Yhä useammin minun tekee mieli matkustaa yksin, mennä kylpylään Viroon ja lukea kirjoja. Mutta kun lähden omaishoitajan lomalle, seurakseni tulee syyllisyys. Tunnen, että olen hylännyt rakkaani.

Viimeinkin joku vastaa puheeseeni.

SANNA MUUTTI viime syyskuussa hoitokotiin Merikarvialle. Sitä edelsi lähes vuoden totuttelu, jolloin hän oli vuoroin hoidossa, vuoroin kotona.

Totuttelua tarvitsin minäkin. Kuulin päässäni äidin äänen − hän ei olisi hyväksynyt tätä ratkaisua. Minulle oli annettu tehtävä, ja luovutin jo 28 ja puolen vuoden jälkeen.

Itken yhä, kun ajattelen sitä.

En kuitenkaan olisi jaksanut enää. Jouduin lonkkaleikkaukseen, ja muutkin nivelet reistailevat. Kun Sanna tulee kotiin kerran kuussa, tajuan, kuinka raskasta työtä olen tehnyt, nostellut miestäni ja pidellyt tytärtäni. Olen käyttänyt kaiken varaenergianikin.

Toinen tyttäreni Hanna on muuttanut perheineen talomme toiseen päähän ja auttaa puutarhatöissä ja lumenluonnissa. Nyt minulla on vihdoin aikaa heillekin. Ja viimeinkin joku vastaa puheeseeni.

Vielä ehdin tehdä kaikenlaista hullua, mikä jäi nuorena tekemättä.

Vielä ehdin tehdä kaikenlaista hullua, mikä jäi nuorena tekemättä. Viime kesänä ajoin Särkänniemen huvipuiston Korkkiruuvissa, ja suunnittelemme ystäväni kanssa jopa interrailia Eurooppaan.

Enää en vaihtaisi osaani toiseen. Olen iloinen, että Jumala on antanut minulle kykyä suoriutua siitä. Helen Keller sanoi, että elämä on uskalias seikkailu. 

Koettelemukset eivät ole osa elämää, vaan elämä."

Leena Tiusanen on 66-vuotias ikaalislainen puheterapeutti. Hän on nykyään kokopäiväinen omaishoitaja. Leena laulaa kuorossa ja toimii aktiivisesti seurakunnassa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2015.

Lue lisää Elämäni tarinoita:

Näyttelijä löysi uuden uran ensihoitajana

Isä Simeon kulki pitkän tien Valamoon

Miehensä menettänyt Päivi sai kuulonsa takaisin

Tyttären kirje äidille

Rakas äiti, melkoista menoa on ollut sekä sinun että koko perheemme elämä. Spontaanit päätökset ovat tehneet elämästä rikasta ja mielenkiintoista, etenkin kun olen oppinut ja perinyt teiltä saman spontaaniuden. Minulla on paljon kauniita muistoja Sanna-siskosta ja ajastamme Tansaniassa. Paljon on toki myös kipeitä muistoja, mutta nyt näen, mitä erityisesti vaikeat ajat ovat opettaneet.

Olen nähnyt läheltä, miten raskas ja kipeä prosessi isän sairastuminen ja Sannan siirtyminen toisten hoitoon on ollut sinulle. Vahvana ihmisenä olet kuitenkin selvinnyt ja antanut myös minulle toivoa siitä, että vastoinkäymisistä selvitään.

Olen saanut sinulta pyyteetöntä rakkautta ja apua vaikeina aikoina. Sinulta olen oppinut sinnikkyyttä, luovaa ongelmanratkaisua ja lempeyttä.

Olet korvaamattoman tärkeä niin lapsenlapsillesi kuin meille muillekin. On ollut valtava etuoikeus saada tutustua sinuun aikuisena ja saada sinusta rakas ystävä. Kiitos sinulle, äiti rakas, kaikesta!

Rakkaudella, tyttäresi Hanna

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.
Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”