Kun Leena Valkonen tajusi olevansa ainutlaatuinen niin kuin kaikki muutkin, hänen elämänsä muuttui rennommaksi. Naistenviikko-sarjassa naiset ja tytöt puhuvat tänä vuonna kehostaan.
"Haaveilin tietysti perheestä ja lapsista. Kun kuvittelin kotiani, näin mielessäni kuitenkin aina talon, jossa olen pelkästään itseni kanssa.
35 vuotta täytettyäni tajusin, että olin halunnut aviomiehen vääristä syistä.
Se oli suuri oivallus.
Olin suunnitellut, että aviomies tekisi minut onnelliseksi. Eihän ketään voi vaatia kantamaan sellaista taakkaa. Avioparin ei pitäisi keskittyä vain toisiinsa, vaan kulkea rinnatusten kohti yhteistä päämäärää.
Olen sinkku, mutta suurperheellinen. Näin ajattelen. Perheeseeni kuuluvat sisarusten lapset, siskon tyttären perhe sekä ne ihmiset, jotka Jumala on asettanut sydämeeni.
Jumala loi minut uniikiksi ja särki sen jälkeen muotin.
NUOREMPANA OLI VAIHE, jolloin heittäydyin murehtimaan kyhmyä nenässäni ja arkuutta ja ujoutta luonteessani. Silloin asetuin peilin eteen, katsoin itseäni silmiin ja sanoin: Leena, sinä olet kaunis ja minä hyväksyn sinut.
Löysin tasapainon. Itseään kannattaa rohkaista, vaikka maailma painaisikin alas.
Nyt minulla on ryppyjä ja silmäpusseja, mutta voin siitä huolimatta sanoa olevani kaunis. Ihmisen on oltava itsensä paras kaveri.
Pidän siitä, että voin olla suora, ystävällinen ja iloinen oma itseni. Saan istua koko painollani rennosti ja jännittämättä.
Esittämiseen ei ole tarvetta. Jumala loi minut uniikiksi ja särki sen jälkeen muotin. Näen myös muiden ainutlaatuisuuden.
Odotan johdatusta uuteen työhön.
TYÖKSENI OLEN TEHNYT monenlaista, edennyt maatalouslomittajasta sairaala-apulaiseksi ja sitten toimistosihteeriksi. Nyt on aika hieman hidastaa ja tutkia suuntaa. Keittää vaikka hyvät kahvit, halata ihmisiä ja mennä metsään.
Odotan johdatusta uuteen työhön. Tiedän, että se on olemassa jossakin, vaikken sitä vielä omin silmin näe.
Nyt autan monia ihmisiä. Hoidan esimerkiksi ystäväni lapsia ja kotia.
Monet eivät uskalla astua elämässään muutoksen tielle, jos ikää alkaa olla reippaasti yli neljäkymmentä. He pelkäävät jäävänsä työttömiksi, jos hylkäävät vanhan. Elämä osaa kuitenkin yllättää.
Metrossa näen paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla edes katsoa muita.
MINULLE ON TÄRKEÄÄ kunnioittaa ja rakastaa vanhempiani.
Ikääntyessään äiti ja isä haurastuivat ja tulivat tarvitseviksi. Autoin heitä yksitoista vuotta. Se sai ajattelemaan, miten lyhyt ihmisen elämä on.
Metrossa näen paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla edes katsoa muita, saati sitten hymyillä. He tuijottavat ikkunasta ulos pimeyteen.
Minulla on rohkeus kohdata ihmisiä arkielämässä. Kunpa kaikilla olisi."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.
Jösses, että on itseensä tyytyväinen henkilö. Aivan erinomainen.
Kuule, kyllä meillä todella monilla muilla on myös rohkeutta kohdata ihmisiä arkielämässä. Itse asiassa siellä juuri me heitä kohtaamme: kadulla, kaupassa, työpaikalla, ratikkapysäkillä, koulussa, jumpassa ja vaikka postissa.
Anna ihmisten olla rauhassa metrossa. Metromatka on monelle arjen ihmiselle se ainoa aika olla itsensä kanssa. Suot heille varmaan nr 15-20 minuuttia, kun saa ajatella omiaan tai jopa olla ihan ajattematta mitään, silmissä tyhjä katse pimeyteen. Ei se heistä/meistä tee yhtään huonompia ihmistä.
Hei Mimatsu, varmasti Leena antaakin toisten olla rauhassa, mutta on myös itse löytänyt rauhan. Hän kokee löytäneensä itsensä ja sanoo jutussa, että näkee myös muiden ainutlaatuisuuden. Siinä on paljon hyvää.
Nimimerkki Hyvässä seurassa: hienoa, että olet myös oppinut hyväksymään itseäsi. Joskus niin käy tosiaan vasta aikuisena, monien eri vaiheiden jälkeen.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
