Lotta-Sofia Saahko, 29: ”Matkalaukkulapsuus sai minut kammoamaan muutoksia”

”Päätin jo pienenä, että minusta ei koskaan tule isoa. En halunnut aikuistua. Ajattelin, että kaikki, mikä liittyy aikuistumiseen, tarkoittaa myös etääntymistä vanhemmista, kotoa pois muuttamista – eikä enää ehdi tekemään ihania juttuja.

Olen kokenut, että parasta maailmassa on meidän perheyhteys. Mikään ei ole ollut niin ihanaa. Kun kaikki asiat muuttuivat muuttojen vuoksi, perhe oli tärkeä.

Olin lapsena muutoskauhuinen. Kun äiti muutti esimerkiksi kampaustaan, en voinut katsoa häntä moneen päivään. Mitään tavaroitani ei saanut heittää pois. En tiennyt, mistä muutoskauhuni johtui. Nyt jälkikäteen tiedän, että se on meillä matkalaukkulapsilla yleinen piirre.

Olin 2-vuotias, kun muutimme Saksaan. Jo viisivuotiaana toimin tulkkina mummolle. Isompana saatoin puhua yhdessä keskustelussa neljää eri kieltä. Se oli ihan normaalia. Vasta nyt olen tajunnut, että wow, ehkä se onkin taito ja rikkaus.

Saksan-vuodet olivat ihanaa aikaa: olin teatterikerhossa, tanssin kilparyhmissä eri lajeissa, lauloin kuorossa ja yksityistunneilla. Harrastin myös taitoluistelua ja pelasin jalkapalloa.

Vaikeuteni alkoivat 14-vuotiaana, kun muutimme Kiinaan. Miten ihmeessä äiti ajatteli, että kestän sen muutoksen?

”Aloin kontrolloida syömisiäni. Kun äiti huomasi sen, hän järjesti minulle terapeutin.”

Luovuus ja harrastukset jäivät vähitellen, eli kaikki se, mikä oli tehnyt minusta minut. En tiennyt, olenko suomalainen vai saksalainen ja mihin ryhmään pitäisi kuulua. Olin yksinäinen.

Aloin kontrolloida syömisiäni. Kun äiti huomasi sen, hän järjesti minulle terapeutin.

Minulla oli ikävä sekä Saksaan että Suomeen. Vanhempani kannustivat minut näkemään mahdollisuudet, mitä Kiinassa on tarjolla.

Perheessämme ollaan avoimia ja puhutaan tosi paljon, mutta meillä on aina keskitytty positiiviseen. Ongelmista meillä on puhuttu tosi vähän. Ei ollut luonnollista puhua negatiivisesta. Olen oppinut, että tätä kutsutaan patoutuneeksi suruksi. Surua ei käsitellä, koska keskitytään positiiviseen. Parempi olisi hyväksyä se suru.

Toisaalta olivathan vanhemmat myös ihan oikeassa. Se oli upeaa aikaa. Koimme ja näimme valtavasti.

Lotta-Sofia Saahko löysi viimein kotinsa Lontoosta, mutta koronan alkaessa hän tuli Suomeen. Tällä hetkellä hän asuu pappansa ullakolla ja toimii tämän omaishoitajana. ”Tämä on väliaikainen järjestely. Palaan Lontooseen, kun työtilanne sallii.”

”Etsin itseäni monesta maasta”

Olin hukassa reilusti yli 10 vuotta. Kun palasimme Suomeen, olin 18-vuotias. Perhe jatkoi matkaa, ja minä yritin etsiä paikkaani ja itseäni monesta maasta.

Vanhempani odottivat, että itsenäistyisin. Olin siitä loukkaantunut. Näin, kuinka Saksassa kaikki kaverit asuivat vielä kotonaan eivätkä käyneet kesätöissä, kuten minun täytyi.

En löytänyt paikkaani. Muutin kolmen kuukauden välein kahdeksan vuotta.

Muistan, kuinka äiti ja isä olivat ylpeitä, kun minulla oli hyvä työpaikka ja palkka. Se oli kauheaa. Olin onneton, sillä en itse nauttinut niistä töistä vaan olin mennyt sinne vanhempieni toiveesta.

Olin muun muassa viestintäjohtajana kauppakamarilla. Kun irtisanouduin, harjoittelin terapiassa etukäteen sen kertomista vanhemmilleni. Pelkäsin, että he pettyisivät minuun.

Äiti arvasi heti, että olin sanonut itseni irti. Hän totesi: ’Kyllä minä tiedän, että sinä pärjäät – ihan sama, mitä sinä teet.’

Äidin reaktio yllätti minut täysin. Myöhemmin äiti selitti minulle, että koska minä olin aina ollut hukassa, hän oli yrittänyt ohjeistaa. Kun viimein löysin oman polkuni, hän tiesi, että pärjään.”

Mitä Lotan Taina-äiti nyt miettii perheen asumisratkaisuista ja Lotan nuoruudesta? Miltä hänestä tuntui, kun Lotta kömpi vielä 18-vuotiaana äidin viereen pahaa unta nähtyään? Tilaajana voit lukea koko Perhekuvioita-jutun myös digilehdestä.