Maria Thelenille oman pojan huumeiden käytöstä on tullut arkea, johon on ollut pakko tottua. Edelleen Maria toivoo ja odottaa, että aikuinen lapsi pääsisi irti huumeista ja saisi kiinni elämästä.
Tänä keväänä Maria Thelen, 63, on nukkunut paremmin kuin tavallisesti. Niin käy aina silloin, kun poika on vankilassa. Olo on niin helpottunut.
”Silloin tiedän, että poika on turvassa.”
Marian elämä nyrjähti loputtomaksi epävarmuudeksi pian 12 vuotta sitten. Silloin oli vuosi 2012, heinäkuun toinen yö.
Maria, tuolloin 51-vuotias, heräsi kännykän pirinään mökillä. Poliisi kertoi, että Marian auto oli löytynyt kolaroituna. Maria oli lainannut auton 20-vuotiaalle pojalleen.
Poikaa ei löytynyt. Hän oli mennyt yöksi kaverilleen. Seuraavana aamuna kaveri kertoi Marian perheelle, että oli löytänyt pojan repusta huumeruiskuja.
”Se oli valtava sokki. En ymmärtänyt yhtään, mitä tapahtuu”, Maria sanoo.
Huolissaan Maria oli välillä ollut. Jo silloin, kun poika oli yläasteella, vetäytyi huoneeseensa, pelasi paljon videopelejä, oli jatkuvasti pahalla päällä eikä halunnut lähteä perheen kanssa mihinkään.
Kerran Maria uskaltautui kysymään, käyttääkö poika huumeita.
”Hän vastasi, että pidätkö sinä äiti minua ihan hulluna. Sanoin, että ethän sinä kovin hullulta vaikuta.”
”Kaduttaa, että en kysellyt enempää.”
Keskustelu aiheesta jäi silloin siihen.
”Kaduttaa, että en kysellyt enempää. Sekin harmittaa, ettei kukaan koulusta tai kavereista kertonut minulle mitään. Ehkä siinä vaiheessa ei olisi vielä ollut liian myöhäistä.”
Miten näin voi käydä meille?
Marian kotona Sipoossa on paljon kuvia perheestä, serkuista, vanhemmista. Valkoisen lipaston päällä valokuvassa on raitapaitainen poika, seitsemänvuotias.
Kuvassa poika istuu moottoripyörän selässä ja on kietonut kätensä tiukasti Kenneth-isän vyötäisille. Poika hymyilee.
Perhe oli tuolloin matkalla uimaan mummolan rantaan, Maria muistaa.
Mitä sille pienelle, herkälle pojalle tapahtui? Sitä Maria on usein miettinyt.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/maria_tuntee_kotimaisemastaan_jokaisen_heinan_kiven_ja_karahkan.jpg?itok=Xa9G0ksZ)
Se poika leikki serkkujensa kanssa Star Wars -ukkeleilla ja luki Harry Pottereita, pärjäsi ihan hyvin koulussa, sai ensimmäisellä luokalla hymypoikapatsaan.
Isovanhemmat asuivat lähellä, samoin Marian veljet Harry eli Hjallis ja Roy eli Rolle Harkimo. Oli varaa käydä laskettelemassa Italiassa ja mökkeillä Tahkolla.
Elämä oli hyvää. Niin hyvää, että Maria toisinaan pysähtyi ihmettelemään sitä itsekin.
”Muistan, kuinka joskus ajattelin, että vitsit, miten voinkin olla näin onnellinen ja rakastettu. Olen elänyt valtavan etuoikeutettua elämää siihen asti, kun tämä tapahtui.”
Maria pelkäsi, että poliisi tulee ovelle ja sanoo, että poika on kuollut.
Vähän ennen kuin poika ajoi kolarin Marian autolla ja repusta löytyivät huumeruiskut, Maria ja Kenneth olivat alkaneet rakentaa uutta kotia Sipooseen, noin kilometrin päähän vanhasta kodista. Pojan oli tarkoitus auttaa rakentamisessa.
Poika oli asunut kotona, mutta ei huumeiden käytön paljastumisen jälkeen halunnut enää tulla kotiin. Hän nukkui kavereiden luona tai vaikka rappukäytävissä. Maria ei tiennyt, missä.
Yhdessä Kennethin kanssa he etsivät päivätolkulla lastaan Helsingistä alueilta, joilla usein huumeita myydään ja ostetaan. Poikaa ei löytynyt.
Maria oli alkanut pelätä kaikkea. Hän säikähti jokaista puhelinsoittoa eikä uskaltanut jäädä yksin kotiin. Hän pelkäsi, että poliisi tulee ovelle ja sanoo, että poika on kuollut.
”Mietin, uskallanko enää koskaan olla yksin.”
Maria ei saanut nukuttua eikä syötyä. Paino putosi kymmenen kiloa muutamassa kuukaudessa.
Vanhassa kodissa oleminen ahdisti Mariaa. Hän ei halunnut katsoa pojan huonetta, josta puuttui poika.
Maria ja Kenneth rakensivat uutta taloaan vimmalla siksikin, että vanhassa kodissa oleminen ahdisti Mariaa. Hän ei halunnut katsoa pojan huonetta, josta puuttui poika.
Huoneessa oli jääkiekkokortit valkoisessa kansiossa, kirjahyllyssä Taru sormusten herrasta. Kaikki se sama, mikä aiemmin oli tuntunut onnekkaalta, alkoi näyttää ahdistavalta.
”Mietin, miten tämä voi tapahtua meille. Mitä en huomannut? Mitä tein väärin?”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/wifi-koira_on_marialle_iso_ilo_ja_lohtu.jpg?itok=cEQTAOmi)
Mieli pyöritti lakkaamatta elämän risteyskohtia, joissa olisi voinut toimia toisin.
”Olin pitkään lasten kanssa kotona. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt laittaa lapset päiväkotiin. Olisiko lasten pitänyt harrastaa enemmän tai vähemmän? Olisinko voinut olla enemmän läsnä?”
”Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että näin voi käydä ihan kenelle vain.”
Päihderiippuvaisen läheiset sairastuvat usein läheisriippuvuuteen, niin Mariakin. Miten se näkyi Marian elämässä? Mikä on auttanut Mariaa eniten elämässä eteenpäin? Millaisia ohjeita Maria antaa vanhemmille, jotka epäilevät lapsensa käyttävän huumeita? Miltä Mariasta tuntuu, kun ystävät kertovat omien lastensa häistä, töistä ja lapsista? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 11/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
