Mariannen, 71, elämä kuin elokuvasta – ”En pelännyt, koska tiesin, että työlläni Thaimaassa on tarkoitus”

"Kun lapsena Pohjanmaalla kuljin talvisina iltoina kapeaa polkua pitkin, ei lyhty valaissut kovin pitkälle. Oli kuljettava se, minkä näki, ja luotettava, että polku jatkuu.

Samoin ajattelen elämästäni. Joskus polku on ollut hämärä, mutta kirkastunut, kun olen ottanut seuraavan askelen. Koko elämäni olen joutunut opettelemaan luottamusta siihen, että asioiden tarkoitus kyllä selviää ajallaan.

Olen ollut läheltä piti -tilanteissa ja kohdannut paljon kurjuutta, mutta toisaalta olen nähnyt, miten työni tuottaa hedelmää.

On elämääni mahtunut hiukan glamouriakin. Olen tutustunut Thaimaan kuningasperheeseen ja monien maiden kuninkaallisiin ja delegaatioihin. Olen saanut suunnitella Thaimaan prinsessan kesäpalatsin seinätekstiilit. Lisäksi olemme yhdessä tiimin kanssa suunnitelleet useaan kertaan prinsessan asunnon sisustuksen.

Jo teini-ikäisenä kiinnostuin lähetystyöstä. Se lähti laulusta: Maailman ääriin vie sanoma kallis... Sama laulu sykähdyttää yhä.

Olen artesaanina saanut viedä tuota sanomaa käsitöiden avulla. Olen ollut auttamassa ja tukemassa heikko-osaisia sekä kaltoin kohdeltuja naisia ja tyttöjä opettamalla heille tärkeitä taitoja pakolaisleireissä, perhekodeissa ja slummeissa."

"Törmäsimme jäävuoreen samalla seudulla kuin Titanic"

"Synnyin ja kasvoin Evijärvellä, pienen kylän perukoilla. Naapurustossa ei ollut tyttöjä, joten leikkikavereitani olivat kolme veljeäni sekä naapurinpojat. Ehkä itsenäisyyteni ja rohkeutenikin juontavat sieltä. Toisaalta voin vielä nykyisinkin olla joissain asioissa pidättyväinen tai jopa pelokas.

Nuoruudessani tutustuminen uusiin kulttuureihin ei ollut kovin yleistä, eikä maaseudulta ollut helppo lähteä minnekään. Perheen kanssa muutimme Evijärveltä Pietarsaareen ja Lohjalle. Olin pariin otteeseen kesätöissä Ruotsissa. Maailmani laajeni.

Kun vartuin, lähdin Hämeenlinnaan opiskelemaan käsityönopettajaksi. Siellä tutustuin englantilaiseen tyttöön ja keksin lähteä Englantiin opiskelemaan kieltä. Sieltä päädyin kiertämään valtameriä rahtilaivan keittiössä.

Rahtilaiva törmäsi jäävuoreen samoilla alueilla kuin Titanic.

Se oli välillä hurjaa: merellä oli kovia myrskyjä ja kerrostalon kokoiset aallot löivät kannelle. Laiva tuntui kaarnaveneeltä Pohjois-Atlantin talvimyrskyissä. Törmäsimme jopa jäävuoreen samoilla alueilla kuin Titanic. Selvisimme Kanadan Halifaxiin ja edelleen telakalle Bostoniin. Siellä osasin nauttia kevään tulosta.

Amerikan jälkeen lähdin vuodeksi Israeliin kibbutsille. Työskentelin myös arkeologisilla kaivauksilla. Minua onnisti heti toisena työpäivänä, kun lapioni osui pariin pieneen, mutta eheään kannuun. Muut olivat kateellisia.

Tutustuminen uusiin ihmisiin ja asioihin on johdattanut minua eteenpäin. Vetovoima uuteen on saanut minut liikkeelle ilman, että olisin kovin paljon pähkäillyt suunnitelmieni järkevyyttä. Koskaan en ole katunut.

"Tyttöjen omanarvontunnon ja rohkeuden vahvistaminen on ollut minulle tärkeää", Marianne Järvinen sanoo.

Thaimaahan lähdin 36-vuotiaana, kun seurakuntani pastori kysyi, kiinnostaisiko vuoden pesti käsityönopettajana Pohjois-Thaimaassa. Kyllä kiinnosti!

Pian köröttelin vuoristoteitä pikkubussilla Bangkokista kohti Laosin rajaa. Alueen luonto, se kukkaloisto, oli ihmeellinen.

Jälkikäteen ajateltuna kielikoulu olisi ollut paikallaan. Päädyin yksinkertaisiin oloihin pakolaisleirille, missä minun oli tehtävä kaikki itse, työkalujen hankkimisesta alkaen."

"Autoamme alettiin tulittaa"

"Tuntui erikoiselta, että köyhät pakolaiset tulivat Laosista kansallispuvuissaan ilman omaisuutta Thaimaahan, mutta puhuivat täydellistä ranskaa. Kieli johtui siitä, että Laos oli ollut Ranskan siirtomaa.

Leirin miesten kanssa rakensimme kangaspuut, ja opetin heitä kutomaan mattoja. Kerran kuljin leirin ulkopuolella erään kodin ohi ja näin siellä samanlaiset kangaspuut kuin omani. Joku oli rakentanut niistä tarkan mallin ja opetellut kutomaan! Se tuntui hienolta.

Thaimaalainen työtoverini retkahti syliini. Hän oli saanut osuman luodista ja kuoli myöhemmin sairaalassa.

Thaimaa oli parikymmentä vuotta sitten poliittisesti epävakaa. Matkustimme pakolaisleiriin joka kerran eri kyydillä, jottei autoamme ryöstettäisi. Puolisotilaallisilla joukoilla oli tapana ryöstää kuljetuksia, joissa epäiltiin olevan rahaa.

Erään kerran vuoristoisella tiellä autoamme alettiin tulittaa. Panimme päämme matalaksi ja pääsimme pakoon kuin ihmeen kaupalla. Sitten thaimaalainen työtoverini retkahti syliini. Hän oli saanut osuman luodista ja kuoli myöhemmin sairaalassa.

Toisen kerran automme törmäsi mutkassa tankkiautoon. Se vaurioitui pahoin, ja öljyt valuivat ulos. Auto oli täynnä polttoainetta ja toisella puolella tietä oli jyrkkä rotko. Oli suuri varjelus, että selvisimme kolarista.

Onnettomuuden jälkeen mietin, minne menen yöksi ja miten pystyn enää nukkumaan. Sitten totesin, että on minun jatkossakin nukuttava itsekseni, tapahtui mitä tapahtui, joten parempi, että totuttelen tilanteeseen saman tien.

Tiesin, että työlläni Thaimaassa oli tarkoitus. Pienet ilot matkan varrella auttoivat minua jaksamaan.

Vaikka tällaiset tapahtumat olivat rankkoja, ne eivät koskaan saaneet minua pelkäämään. Tiesin, että työlläni Thaimaassa oli tarkoitus.
Pienet ilot matkan varrella auttoivat minua jaksamaan.

Palkitsevalta tuntui, kun eräs ryhmä pakolaisia oli muuttamassa Thaimaasta Ranskan Guineaan ja huomasin, että matkatavaroihin oli pakattu kasatut kangaspuut. Hankitut taidot lähtivät pakolaisten mukana uuteen maahan. Kuulin, että myös Bangkokin slummissa moni jatkoi oppimiaan käsityötaitoja.

"Vauva oli vain muutaman päivän ikäinen, kun otin hänet hoiviini"

"Thaimaassa minusta tuli myös äiti. Työskennellessäni Bangkokissa slummissa tutustuin köyhään naiseen, joka oli synnyttänyt lapsen. Hänellä oli hoidettavanaan myös pieni taapero. Äiti halusi antaa vauvan pois, sillä hän ei olisi pystynyt huolehtimaan molemmista lapsista. Poikavauva oli vain muutaman päivän ikäinen, joten otin hänet hoiviini. Moses sai nimensä bambukorista, jossa kuljetin häntä vauvana.

Huolehdin vauvasta ja etsin samaan aikaan hänelle kotia. Lopulta löysin hänelle paikan suomalaisen pariskunnan ylläpitämästä lastenkodista. Kun Moses oli noin vuoden ikäinen, kuulin, että suomalaiset olivat lähdössä lastenkodista pois. Päätin, ettei poika enää jäisi sinne. Olin tuolloin toisella puolella Thaimaata, mutta lähdin siltä seisomalta hakemaan Mosesta. Näin hän päätyi pojakseni.

En ollut kaivannut omaa lasta. Äitiydessä oli totuttelemista.

En ollut koskaan ollut vauhkona vauvoihin tai lapsiin, vaikka olinkin hoitanut heitä tarvittaessa. En ollut kaivannut omaa lasta.

Pojassa oli totuttelemista. Virallisen huoltajuuden saaminenkaan ei ollut helppoa. Sain sen vasta, kun Moses oli 12-vuotias. Matkustimme silloin ensimmäisen kerran yhdessä Suomeen, keskelle kylmää talvea. Voi sitä riemua, kun poika pääsi hiihtämään ja leikkimään lumessa!

"Moses-poikani pääsi ensimmäisen kerran Suomeen vasta 12-vuotiaana", Marianne kertoo. Nyt Moses on 26-vuotias.

Kun Thaimaassa oli kulunut parikymmentä vuotta, minusta alkoi tuntua, että tarvitsen vaihtelua. Lähdin neljäksi vuodeksi Fidan palvelukseen Bhutaniin. Siitäkin maasta tuli minulle rakas.

Bhutanin maisemien kuvaamiseen tarvittaisiin satakielen taito. Kävelin pyhäaamuisin joen viertä ja ihailin rannalla kohonnutta linnaketta. Minun täytyi nipistää itseäni, jotta ymmärsin, että olin oikeasti niin satumaisessa vuoristomaisemassa.

Bhutanissa opetin peruskoulun kesken jättäneille naisille käsitöitä ja virkkausta turvakodissa. Suurin osa naisista perusti myöhemmin oman yrityksen ja työllisti itsensä käsitöitä myyden.

Järjestö, jossa työskentelin, keskittyi erityisesti kaltoin kohdeltujen naisten kuntouttamiseen. Samalla kun opetin käsitöitä, keskustelimme. Se oli merkityksellistä siinä missä käsityötaitojen opettelukin. Naisille oli tärkeää, että turvalliset ihmiset kävivät heidän luonaan.

"Myös iäkkäämmät naiset ovat saaneet mahdollisuuden työhön"

"Nyt työskentelen Pohjois-Thaimaassa Thaimaan kuningataräidin perustamassa kestävän kehityksen projektissa. Siinä kohderyhmänä ovat kultaisen kolmion, entisten oopiumi-alueiden, asukkaat. Unikkopellot on tuhottu ja tilalle on istutettu kahvipensaita ja macadamia-pähkinäpuita.

Hankkeessamme on tekstiilitehdas, jonka pääsuunnittelijana työskentelen. Suunnittelen mallit ja opetan naisia kutomaan kangaspuilla, jotka olen suunnitellut suomalaisten kangaspuiden pohjalta.

Ammatillisten taitojen opettelu on antanut naisille voimaa ja uudenlaisen mahdollisuuden pärjätä yhteiskunnassa.

Monet näistä naisista eivät osaa lukea, mutta he osaavat tulkita kaavoja. Yhteensä projekti työllistää yli puolitoistatuhatta henkeä.
Useat opettamistani naisista ovat vuoristoheimojen, kuten akha- tai lahoo-heimon jäseniä. Huumeiden käyttö on näissä heimoissa ollut yleistä, mutta tilanne alkaa olla jo parempi. Työ antaa vaihtoehdon ajankäytölle.

Osa vaatteista ja tekstiileistä menee myyntiin alueen omiin kauppoihin. Osan teemme muille valmistajille, kuten Ikealle.
Ammatillisten taitojen opettelu on antanut naisille voimaa ja uudenlaisen mahdollisuuden pärjätä yhteiskunnassa. Oman elannon tienaaminen on tärkeää niin nuorille kuin vanhemmille.

Kun köyhien perheiden tyttäret saavat työstään palkkaa, heitä ei lähetetä Bangkokiin ja Pattayalle tienaamaan rahaa itselleen ja perheelleen. Myös iäkkäämmät naiset ovat saaneet mahdollisuuden hankkia omat riisirahansa."

"Puun pitää olla vanha, jotta se tuottaa kukkia"

"Lähtiessäni Thaimaahan ajattelin, että haluan tehdä hyvää, mutta maa on antanut paljon myös minulle.

Olen saanut tehdä rakastamaani työtä. Suunnittelen tekstiilimallin, esittelen sen, ja pian se on tuotannossa ja myynnissä ympäri Thaimaata tai jopa maailmanlaajuisesti, kuten Ikealle suunnittelemani mallit.

Seuraan trendejä ja maailman tapahtumia. Yhdistän perinteistä ja uutta. Harvassa työssä olisin päässyt tällaiselle aitiopaikalle.

Mietin tulevaa. Jokin aika sitten olin vierailulla Thaimaan Phetchaburissa. Näin siellä kanuunankukkapuun, jossa oli jättimäisiä, valtavan kauniita keltaisia kukkia. Minulle kerrottiin, että puun pitää olla vanha, jotta se tuottaa kukkia. Se puhutteli minua. Muistin Raamatun kohdan, jossa sanotaan, että vanhurskas kukoistaa veden äärellä ja versoo vielä vanhanakin.

"Olen Thaimaassa ja Bhutanissa nauttinut suuresti luonnon kauneudesta."

Ymmärsin, että minähän olen uuden alun edessä. Olen juuri jäänyt eläkkeelle, mutta en voisi kuvitella olevani aloillani viikkoa kauempaa. Aion jakaa elämäni Suomen ja Thaimaan välillä sekä tehdä suunnittelutyötä freelancerina.

Minua on pyydetty myös konsultiksi ja ohjaajaksi erääseen projektiin Itä-Thaimaassa. Siinä saisin laittaa kaiken teknisen osaamiseni käytäntöön.

Toisaalta kaipaan kanssakäymistä ihmisten kanssa. Minun paikkani voisi olla vaikkapa maahanmuuttajien parissa vastaanottokeskuksessa. Sellaista työtä voisin tehdä nyt Suomessakin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2016.