Marjaana Toiviainen otti asunnottomat Cristina Cantaragion ja Vasile  Stoikan 35 neliön yksiöönsä. Talven aikana heille kehittyi yhteinen kieli, joka oli sekoitus romaanisia kieliä, latinaa, suomea ja englantia.
Marjaana Toiviainen otti asunnottomat Cristina Cantaragion ja Vasile Stoikan 35 neliön yksiöönsä. Talven aikana heille kehittyi yhteinen kieli, joka oli sekoitus romaanisia kieliä, latinaa, suomea ja englantia.

Jos luulit, ettei yksi ihminen voi muuttaa maailmaa, olit väärässä. Tässä juttusarjassa neljä tavallista ihmistä näyttää, miten se tapahtuu. 

Yhtenä aamuna huhtikuun vaihteessa Marjaana Toiviainen, 29, ja hänen kaksi kämppistään heräsivät varhain. He keräsivät vähät vaatteet, lastenvaunut, tuliaiskeksit ja kahvipaketin. Onko teillä nyt kaikki? Onko puhelinnumero tallessa?

Kyyneleet silmissä Marjaana saatteli Cristina Cantaragion ja Vasile Stoikan autoon, joka ajaisi Helsingistä Roma­niaan. Cristina ja Vasile olivat asuneet Marjaanan yksiössä kaksi ja puoli kuukautta. Sitä ennen heidän asuntonsa Helsingissä oli katu: rautatieaseman ­syvennykset, julkiset vessat, joskus autot.

Kaikki alkoi tammikuun pakkasilla, kun Marjaana luki lehdestä, etteivät Helsingin asunnottomat mahdu yösuojiin. Hän katsoi ikkunasta ulos ja ajatteli, ­miten älytöntä se oli. Ulkona jotkut ­käpertyivät betoniseinää vasten, mutta hänellä oli lämmin koti vain itselleen.

Marjaana alkoi soitella järjestöihin ja etsiä paikkaa, johon voisi levittää patjat lattialle. Hän on sitä tyyppiä, jolle tulee päivässä kymmenen ideaa. Niistä yksi saattaa olla hyvä. Vähitellen kävi ilmi, että tällä kertaa idea oli tyhmä.

”Avaamalla uuden majapaikan olisimme sotkeneet koko järjestelmän”, Marjaana sanoo.

”Sitä paitsi olisimme tarvinneet järjestyksenvalvojia ja paloturvallisuussuunnitelman. Ja mitä, jos kaikki eivät mahtuisi sisälle?”

"Ehkä on helpompi ottaa vieras kotiin, jos on vähemmän pöllittävää."

Marjaana meni kahville paperitto­mien päiväkeskukseen Hirundoon. Samana iltana hän käveli kotiin Cristinan ja Vasilen kanssa.

Samalla hän soitti Kallion kirkkoherralle Teemu Laajasalolle kertoakseen, että idea kaatui, mutta yksi asunnoton pariskunta saisi nukkua hänen luonaan.

”Ei hitto, noinhan sen voi tehdä”, Laajasalo tajusi heti.

Ja niin helmikuussa vietettiin Toisenlainen hiihtoloma -viikkoa. 30 asunnotonta sai majapaikan jonkun kaupunkilaisen luota. Kodittomat olivat enimmäkseen kantasuomalaisia: pitkä­aikaisasunnottomia, avioerossa kotinsa menettäneitä tai opiskelijoita vailla luotto­tietoja. Majoittajia oli 18. He olivat kaikki itsekin vähävaraisia ja asuivat pienissä asunnoissa.

”Ehkä on helpompi ottaa vieras kotiin, jos on vähemmän pöllittävää. Tai sitten köyhyyden autuus on myötätunto: ­tajuaa, että tuo voisin olla minä itse.”

Hiihtolomaviikolla Kallion seurakunnan tiloihin sai tuoda ruokaa ja tavaraa jaettavaksi. Siellä ommeltiin vaatteita ja leikattiin hiuksia.

Marjaana sai viitisensataa sähköpostia ihmisiltä, jotka halusivat kommentoida tai osallistua.

”Tavaraa tuli hirveästi. Joku toi yhden pakasterasian, koska halusi auttaa”, Marjaana sanoo.

 

Marjaanasta tuli Vasilen ja Cristinan tyttären kummi, ja hän suunnittelee matkaa Romaniaan. ”Kadulla asuvat romanit pelkäävät vieraita ihmisiä, ­joten luottamuksen saaminen vei aikaa.”

 

”Auttamisen halu pitäisi kanavoida. En haaveile yhteiskunnasta, joka perustuisi hyväntahtoisuuteen. Valtion pitää  olla järjestelmänä niin hyvä, että vapaaehtoistyötä ei tarvita.”

Jotta siihen päästään, ihmisten tulee nähdä toisensa ja alkaa vaikuttaa. Marjaanasta tärkeintä on kohtaaminen.

”Ehkä jokin ihmisessä muuttuu, kun hän tuntee jonkun kadulla asuvan, jonkun jolla on lapsuusmuistoja ja lempi­musaa. Ehkä ihminen liittyy järjestöön, allekirjoittaa vetoomuksen tai miettii, ketä äänestää eurovaaleissa. Romanithan ovat kaduilla, koska Itä-Euroopan ihmisoikeustilanne on huono.”

Marjaana huomasi itsessäänkin pelon ja epäilyksen. Kun hän oli tuonut Cristinan ja Vasilen kotiinsa, hän soitti kaverilleen ja mietti, miten tässä käy.

”Vaikuttaako pariskunta vaaralli­selta?” kaveri kysyi.

”Ei”, sanoi Marjaana.

”Haittaako, jos arvoesineet ovat ­kadonneet aamulla?”

”No, ei oikeastaan.”

Puhelun aikana Cristina ja Vasile olivat alkaneet tiskata.

Koska Cristina ja Vasile eivät puhuneet suomea tai englantia eikä Mar­jaana mitään romaanista kieltä, kolmikko kuunteli musiikkia ja näytti toisilleen perhekuvia.

Cristinalla ja Vasilella on Roma­niassa 1- ja 3-vuotiaat lapset, joille he ­keräsivät rahaa kerjäämällä ja myymällä Iso ­Numero -lehteä. Lisäksi Vasile esitti kadulla kultaista pat­sasta.

Vähitellen kolmikon välille ­kehittyi luottamus ja sekamelskakieli.

”Tuntui ihanalta, kun Cristina ensimmäisen kerran hyräili keittiössä. Silloin ajattelin, että hän tunsi olevansa kotona”, Marjaana kertoo.

Nyt Cristina ja Vasile asuvat jälleen Romaniassa yhden huoneen sähköttömässä asunnossa.

”Jotkut seurakunnat kyselivät, voi­siko majoitusideamme kopioida. Ehdottomasti ei”, Marjaana sanoo.

”Jos kotimajoituksesta tulee formaatti, ihmiset alkavat käyttää sitä hyväksi. Tällä kertaa idea toimi, koska hyvyys ehti ennen pahuutta.”

Sen sijaan Marjaana toivoo, että kaikki pitäisivät korvat auki ja miettisivät, ­mitä omassa ympäristössä tarvitaan.

”Jos vaikka musiikkiopisto lakkautetaan, soittotaitoiset voisivat jatkaa opettamista.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.