Marjut on käsitellyt paljon lapsuuttaan ja sitä, miksi hän koki pitkään riittävänsä vain, jos teki paljon töitä. Marjutin sylissä kissa Katti Matikainen.
Marjut on käsitellyt paljon lapsuuttaan ja sitä, miksi hän koki pitkään riittävänsä vain, jos teki paljon töitä. Marjutin sylissä kissa Katti Matikainen.

Marjut Räty juoksi ja jumppasi, kunnes kipu kehossa peitti haavat mielessä. Uupuminen ja remonttiurakka opettivat, että hän kelpaa, vaikka hiljentäisi tahtia.

”Pari vuotta sitten syksyllä kävelin korkeaa ja valoisaa portaikkoa kansakoulun yläkertaan. Viidennellä tai kuudennella portaalla tiesin, että kävelisin näitä rappusia vielä pitkään.

Olimme Kolilla katsomassa vanhaa koulua, jonka ystäväni oli löytänyt nettihuutokaupasta.

Aluksi ajattelimme koulua vähän huumorilla isoksi vapaa-ajan paikaksi. Järjellä ajateltuna sitä ei olisi kannattanut ostaa, mutta tein päätöksen tunteella ja ostin talon ystäväni kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun aloimme remontoida taloa kesällä 2021, sana levisi ystäväpiirissämme. Valtava joukko ihmisiä yöpyi talossa ja toivoi, että siitä tehtäisiin majatalo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Opin ottamaan apua vastaan, vaikka se aluksi olikin vaikeaa. Kun jotakin tarvittiin, kuin ihmeen kaupalla osaajat ilmestyivät paikalle tai saimme lahjoituksena matot lattialle tai astiat pöytiin.

Aloin luottaa, että kaikki järjestyy.

Siihen hellekesään kuului iloista remontin tekemistä, musiikkia, pelleilyä ja tanssia.

”Asioita tapahtui, vaikka en kontrolloinut.”

Kokkasimme ja tiskasimme talkooväelle taukoamatta. Itse maalasin 600 neliötä lattialautoja. Vapaahetkinä musisoimme. Joskus pakkasin köyhät ritarit, hillon ja kermavaahdon mukaan, ja hurautimme autolla läheisen vaaran päälle.

Olisin voinut uupua kaikkeen hulinaan, mutta olin päättänyt, etten enää suorita ja uuvuta itseäni.

Asioita tapahtui, vaikka en kontrolloinut. Tajusin ensimmäistä kertaa, ettei minun tarvitse pitää kaikkia nyörejä käsissäni.

Kansakouluun kannetaan vesi kaivosta. Talveksi Marjut ja hänen miehensä muuttavat pienempään kaupunkiasuntooon.
Kansakouluun kannetaan vesi kaivosta. Talveksi Marjut ja hänen miehensä muuttavat pienempään kaupunkiasuntooon.

Nelikymppiset sairaalassa

40-vuotissyntymäpäivänäni olin maannut sairaalasängyn pohjalla tipassa.

Minulla oli nielutulehdus ja keuhkokuume, enkä pystynyt puhumaan. Krooninen astmayskä oli vaivannut pitkään, mutta vedin liikuntayrittäjänä silti juoksukouluja ja kahvakuulatunteja.

Olin ollut muutamaa päivää aiemmin vielä pitämässä jumppia. Yöllä yritin nousta vessaan mutta en päässyt ylös sängystä. Pyysin miestäni viemään minut sairaalaan.

”Tajusin, etten voi enää jatkaa vanhaan malliin.”

Hoputin hoitajia, että laittakaa minut äkkiä kuntoon, pitää päästä seuraavana päivänä vetämään aqua zumba -tunti. Rouva ei lähde vähään aikaan minnekään, minulle sanottiin.

Kuumetta oli 39 astetta, ja tulehdusarvot olivat korkealla.

Aamulla vanha mieslääkäri tuli kierroksella luokseni. Hän katsoi minua silmälasiensa alta. ’Nyt on rouvalla syntymäpäivä, eikä voisi paljon huonommin mennä. Eikös me sovita, että huomenna on parempi päivä?’ hän kysyi.

Tajusin, etten voi enää jatkaa vanhaan malliin. Ymmärsin, että olin työnarkomaani ja jäänyt riippuvaiseksi liikunnan ja rääkin lisäksi kivusta.

Kipu peitti murheet

Juoksemisesta oli tullut minulle hyvä olo lapsesta asti, ja juoksin aina vain pidempiä ja pidempiä matkoja, kuten maratoneja Kolin vaaroilla.

Mitä enemmän rääkkäsin kehoani, sitä vähemmän murheita tunsin.

Liikunnanohjaajana saatoin vetää ensin kolme aamujumppaa ikääntyneille, sitten kolme vesijumppaa ja päivän päätteeksi juosta kotiin Joensuusta Kontiolahdelle 18 kilometrin matkan.

”Otin hauskuuttajan roolin.”

Tajusin, että kipu oli olotila, johon olin tottunut lapsuudessa. Silloin kokemani kipu oli henkistä.

Kotioloni olivat ahdistavat. Opin vaistoamaan tarkasti tunnetiloja, olemaan kiltti ja miellyttämään muita. Otin hauskuuttajan roolin, jolla yritin peittää pahan oloni. 

Marjut opiskelee terapeutiksi. Hän rakastaa patikoimista, ja toivoo olevansa jonain päivänä kävelevä terapeutti, jonka vaelluksille ihmiset voisivat liittyä mukaan.
Marjut opiskelee terapeutiksi. Hän rakastaa patikoimista, ja toivoo olevansa jonain päivänä kävelevä terapeutti, jonka vaelluksille ihmiset voisivat liittyä mukaan.

Lupa levätä

Viisikymppisenä olen ensimmäistä kertaa oppinut lepäämään ja rakastamaan kehoani.

En ole avannut kuntosalin ovea kymmeneen vuoteen. En katso liikuntaa kalenterista, vaan samoilen metsissä, vaellan, tanssin yksinäni ja käyn kerran viikossa uimahallissa tai avannossa. 

Markun kanssa rakastuimme kouluun ja muutimme sinne asumaan. Sieltä on riisuttu kaikki ylimääräinen pois: juokseva vesi, sisävessa, jopa kellot seiniltä.

Kun upotan käteni lämpimään tiskiveteen kansakoulun keittiössä, en ajattele mitään muuta.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa. Vieläkin olisi helppo lipsahtaa tekemään liikaa töitä, sillä innostun helposti ja minun on vaikeaa sanoa ei.

Olenkin tehnyt päätöksen, että mitä tahansa minulle tarjotaan, mietin yön yli. Olen oppinut, että minua ei hylätäkään, vaikka vetäisin rajoja.”

Millaisia haasteita Marjut kävi läpi, kun hänestä tuli neljän lapsen äiti? Miten Marjut päätyi vaeltamaan Portugalin halki miehensä kanssa? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 1/23. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä tilaa lehteä, kokeile digilehdet.fi-palvelua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla