Naistenviikon sankari Hannele Harjunen:
Hannele kiinnostui tasa-arvosta jo lapsena. ”Olin 12-vuotias, kun lainasin Simone de Beauvoirin kirjan Toinen sukupuoli."
Hannele kiinnostui tasa-arvosta jo lapsena. ”Olin 12-vuotias, kun lainasin Simone de Beauvoirin kirjan Toinen sukupuoli."

Naistenviikon sankarit kertovat, mistä löytyy rohkeus, vaikka pelottaa. Tänään nimipäiväänsä juhlii tutkija Hannele Harjunen.

"Kiinnostus vaikuttamiseen, vähemmistöryhmiin ja niiden muotoutumiseen ajoi minut Jyväskylän yliopistoon yhteiskuntatieteiden opiskelijaksi. Tutkin kauneusnormeja seminaarityössäni ja panin merkille, ettei lihavuudesta ollut kattavia tutkimuksia. Lihavuuteen liittyvät tutkimukset esittivät lihavuuden ohimenevänä tai uhkaavana asiana. Minua ihmetytti, kuinka kapea tutkimusskaala aiheella oli, vaikka lihavia ihmisiähän on paljon. Päätin itse tarttua aiheeseen.

Keräsin väitöskirjaani joukon naisten kokemuksia lihavuudesta. Moni tutkittava koki koulun olevan se paikka,  jossa ensimmäisen kerran annettiin ymmärtää, että heidän vartalonsa on vääränlainen. Liikuntatunnit, kouluterveydenhuolto ja välitunnit viestivät, etteivät he kuuluneet muiden joukkoon.

Oli huolestuttavaa kuulla kertomuksia siitä, kuinka lihava ei halua ostaa itselleen kunnollista talvitakkia, koska kehon pitäisi muuttua ensin tai että lihava roikkuu huonossa ihmissuhteessa, koska ei usko kenenkään muunkaan huolivan häntä. Heillä on vahva oletus siitä, että kelpaa muille vasta, kun laihtuu. Sain väitöskirjani valmiiksi vuonna 2009.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Painoindeksistä eivät paljastu geenit, sosioekonominen tausta, ruokailutottumukset tai asuinalue.

Annoin ensimmäiset haastatteluni aiheesta 2000-luvun alussa, ja  niitä on kertynyt reilu pari sataa. Olen käynyt konferensseissa ympäri maailmaa. Lähden puhumaan aina, kun pyydetään, sillä suuntauksen tutkijoita on Suomessa vähän. Enimmäkseen saan positiivista palautetta. Ihmiset ovat kiitelleet ja avautuneet. Tietenkin olen myös kohdannut niitä, jotka itsepintaisesti hokevat lihavuuden olevan rumaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lihavuuden ei pitäisi olla ongelma. Median painonpudotuspakkopuheet maalaavat kuvaa siitä, että lihavuus on yksilön elämässä jokin välitila, joka pitäisi poistaa. Siten ihmisillä on vahva käsitys siitä, että paino kertoo kaiken terveydestä.

Kyseenalaistan painoindeksin terveyden mittarina. Siitä eivät paljastu terveyden moniulotteiset taustat: geenit, sosioekonominen tausta, ruokailutottumukset tai asuinalue. Kehoon liitetään joskus räikeitä ennakkoluuloja. Lihavuus nähdään olevan suoraan yhteydessä laiskuuteen ja epäterveellisiin elämäntapoihin.

Oma vartalohistoriani on hyvin vaihteleva, koska olen ollut kaikenkokoinen. Itsekin olen kokenut ulkonäköpaineita, kuten varmasti jokainen joskus. Lopetin laihduttamisen vuonna 2000, ja vaa’alle en ole astunut 13 vuoteen. Se on vapauttavaa. Mielestäni kehoni terveydestä eivät numerot kerro.

Pitkä akateeminen urani on tarjonnut antoisan sisällön elämääni. Rohkeuteni puhua julkisesti näistä asioista lähtee puhtaasta mielenkiinnosta ja uskosta muutokseen. Yhteiskuntatieteilijäthän usein tahtovat jotenkin muuttaa maailmaa.”

Minkälaista rohkeutta naiset kaipaavat lisää?

”Ruumiillista itsetuntoa. Jokaisen pitäisi välttää parjaamasta omaa kehoaan, ja laihdutuspuhetta olisi karsittava. Vanhemman ei pitäisi viestittää lapsen kuullen, että oma keho on puutteellinen tai ruma.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14-15/2013.

Sisältö jatkuu mainoksen alla