Naistenviikon sankarit kertovat, mistä löytyy rohkeus, vaikka pelottaa. Tänään nimipäiväänsä juhlii ulkomaankirjeenvaihtaja Leena Reikko.
"Ulkomaankirjeenvaihtajana olen ollut usein kriisialueilla, joissa ammutaan ja ihmisiä kuolee. En pidä sitä mitenkään erityisen rohkeana. Tietenkin siihen tarvitaan uskallustakin, mutta enemmän kuitenkin toimittajan ammattitaitoa. Pitää osata arvioida, minne voi mennä ja milloin. Tyhmänrohkea ei saa olla.
Kriisipsykologiystäväni muistutti aina, että pakkaa jänishousut matkalaukkuun päällimmäiseksi. Oli siellä laukussa joskus luotiliivitkin, mutta onneksi niitä tarvittiin harvoin.
Makasin peloissani lattialla ja hoin: "Mitä helvettiä minä täällä teen?"
Pelkään kaikkea väkivaltaa, ampumista ja pommituksia. En saa niistä mitään kiksejä. Toimittajana halusin vain tehdä työni hyvin ja olla oikeassa paikassa. Olihan erityisesti Jerusalem kirjeenvaihtajalle uskomattoman kiinnostava asemapaikka.
Asuin 90-luvun alussa Turkissa, kun kurdien kysymys oli erityisen tulenarka. Kurdien uusivuosi maaliskuussa oli aina levoton, ja kerran olimme majoittuneet hotelliin, joka jäi sissien ja Turkin armeijan joukkojen väliin. Muistan, kun makasin peloissani lattialla ja pystyin vain hokemaan: ”Mitä helvettiä minä täällä teen?” Siitä tuli vähän vitsi. Muita nauratti, kun suomalainen aina pelkäsi ja toisteli tiukoissa paikoissa kysymystään.
Ainoa asia, missä tunnen olevani rohkea, on se, että olen uskaltanut elää omien valintojeni mukaan. Liian monet miettivät, miten haluaisivat elää, mutta päätyvät kuitenkin elämään kuten ”kuuluu”.
Monta kertaa olen kuullut puheita, jotka alkavat ”jos minulla ei olisi asuntovelkaa, perhettä, vaimoa, aviomiestä tai lapsia”. Minulta puuttuvat kaikki nuo esteet. Olen kokenut paljon ja olen siitä onnellinen.
Päätöstäni muuttaa Lähi-itään on pidetty rohkeuden osoituksena, mutta mielestäni oli myös rohkeaa palata seitsemän vuotta sitten Suomeen. Olin saanut väkivallasta ja sodasta tarpeekseni, ammatillisesti tunsin saaneeni ja antaneeni kaiken. Silti ei ollut helppoa jättää yhtä kokonaista jaksoa elämästä. Olin ollut maailmalla lähes 20 vuotta, olin kokenut freelance-kirjeenvaihtaja ja olisin luultavasti voinut jatkaa vielä pitkään. Uskalsin sanoa, että kiitos riitti.
Kotini on nyt mummoni vanhassa talossa Nakkilan Pyssykankaalla. Olisin täällä ihan onnellinen kissani kanssa, mutta työtäkin on tehtävä. Lähden pian puoleksi vuodeksi Lähi-itään Suomen Punaisen ristin palkkaamana Kansainvälisen Punaisen ristin töihin.
Kenties osun taas kriisialueelle, mutta nyt takanani on vahva organisaatio. Minua ei pelota.”
Missä asiassa suomalaiset saisivat olla rohkeampia?
”Suomalaisilta puuttuu rohkeus protestoida, vaikka olisi aihetta. Urputamme keskenämme vaikkapa vanhustenhoidosta mutta emme toimi. Yhteinen asioihin vaikuttaminen puuttuu.”
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14-15/2013.
