Nunnan tarina: ”Elämä Jeesuksen pikkusisarena on kuin avioliitto”

Jyväskylän keskustassa oli kaunis katolinen kirkko. Astuin varovasti sisään. Kirkon sisustus oli hyvin niukka, vaaleaksi rapatut seinät toivat mieleen autiomaan.

Minut valtasi sama rauha, jonka olen kokenut metsässä linturetkillä. Tunsin, että Jeesus on läsnä.

Olin 18-vuotias ja palasin kirkkoon yhä uudestaan hiljentymään. Luikin karkuun, jos kirkkoon tuli muita ihmisiä.

Yhtenä päivänä en ehtinyt. Veli Urbanus oli huomannut vierailuni ja halusi tietää, kuka olen. Keskustelu johti siihen, että aloin käydä iltahartauksissa ja keskustella papin kanssa.

Katolisessa kirkossa minua puhuttelivat ehtoollinen ja rippi. Ne antoivat minulle mahdollisuuden tutkia elämääni ääneen Jumalan sanan valossa. Sain avata itseni ja todeta, että tällainen olen. Jumalan sanasta tuli perspektiivi, johon saatoin peilata kokemuksiani.

Kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi, tunnustin katolisen uskoni. Viisi vuotta myöhemmin kerroin vanhemmilleni, että muutan luostariin.

Ainoa kuva, joka Leilasta on otettu aivan pienenä. "Tunnistan villatakin, joka myöhemmin oli nukellani."

SYNNYIN TAVALLISEEN työläisperheeseen sotien jälkeen. Isä oli töissä Valmetilla traktoritehtaassa. Äiti oli enimmäkseen kotona. Kiitimme Jumalaa ruokapöydästä noustessa ja lausuimme iltarukouksen ennen nukkumaan menoa, mutta se kuului hyviin tapoihin.

Minulla oli neljä isoveljeä. Vanhin, Juhani, oli kehitysvammainen. Silloin ei ollut erityskouluja, joten opetimme Juhanille sen minkä ehdimme ja jaksoimme.

Muistan loputtomat rivit A-kirjaimia. Juhanin oli vaikea oppia. Hän ei pystynyt puhumaan ja jäi syrjään muiden lasten riennoista.

Jeesuksen kärsimys oli ainut, millä pystyin selittämään veljeni kohtalon.

Juhanin kohtalo alkoi vaivata minua. Minussa nousi kapina: en voinut ymmärtää, miksi joidenkin täytyy kärsiä enemmän kuin toisten. Kirjoitin siitä päiväkirjaani. Vanhemmille ja veljilleni en voinut puhua, koska he kantoivat samaa taakkaa.

Silloin uskonnollinen maailmani heräsi. Jeesuksen kärsimys ristillä oli ainut, millä pystyin selittämään Juhanin kohtalon. Molemmat olivat syyttömiä osaansa.

Lukion jälkeen aloin Juhanin vuoksi opiskella Jyväskylän yliopistossa erityispedagogiikkaa. Yliopistolla toimi aktiivinen ekumeenisten nuorten yhteisö, jonka toiminnasta innostuin. Tein opintoihin kuuluvat harjoittelut Saksassa ja Englannissa, ja ystäväpiiristäni tuli hyvin kansainvälinen. Jyväskylä kasvoi maailmaksi.

En halunnut luopua perheestäni ja sulkeutua maailmasta.

TAPASIN JEESUKSEN pikkusisaret, kun olin Espoon Myllyjärven ekumeenisessa keskuksessa myymässä tulitikkurasioita Nälkäjoulu-kampanjan hyväksi. Tauolla istuin kahvikupilliselle pöytään, joka oli täynnä sinisiin pukeutuneita naisia. Heillä oli pitkä hame, nahkavyö, päässä sininen liina ja kaulassa risti.

Olin paennut tapahtumaan vanhempieni luota keskeltä yltäkylläistä joulujuhlaa ja nyt kuulin, että pöytäkumppanini olivat luopuneet siitä kaikesta. Naisten välittömyys ja heistä huokuva rauha teki minuun vaikutuksen.

Halusin tietää lisää. Jatkoimme keskustelua ulkona.

Kuulin, että pikkusisarten sisarkunta elää perustajansa Jeesuksen pikkusisaren Magdeleinen oppien mukaan: kansan keskellä ja tavallista työtä tehden, mutta luostarilupausten mukaan köyhinä, kuuliaisina ja naimattomina. Sisaryhteisöjä on kaikkialla maailmassa. Sisaret kutsuivat minut vierailemaan luonaan.

Luostari oli käynyt ajatuksissani ennenkin, mutta en halunnut luopua perheestäni ja sulkeutua maailmasta. Pikkusisarten luostari kuitenkin oli maailmassa.

Ajattelin, että vanhempieni ja veljieni olisi ehkä helpompi hyväksyä se. En hylkäisi tai halveksisi sitä, mitä he olivat minulle antaneet.

"Kun lasket kätesi auraan, älä katso taaksesi."

Lopullisen päätöksen tein kuitenkin vasta myöhemmin. Siihen vaikutti ystäväni, arvostetun itävaltalaisen papin Theodor Rohnerin kirje.

Theodor hylkäsi elämänsä Suomessa ja muutti Koillis-Brasiliaan auttaakseen köyhiä. Hän kirjoitti minulle kirjeen, jossa totesi, etteivät pelkät sanat enää riitä:

”Kun lasket kätesi auraan, älä katso taaksesi.”

Kirje pysäytti minut. Se pakotti pohtimaan, mikä on minun uskoni.

Pari kuukautta myöhemmin istuin luostarin keittiössä pirttipöydän ääressä ja keskustelin kolmen sisaren kanssa. Pyysin, että saisin ryhtyä pikkusisareksi. He toivottivat minut tervetulleeksi kahdeksi viikoksi. Saisin tunnustella, olinko tosissani. 

Ensimmäisen vuoden aikana vanhempani eivät kertoneet kellekään, missä olin. 

Maankääntöä Piikkiössä syksyllä 1981.

KOLME VAATEKERTAA ja kuusi sanakirjaa. Ne pakkasin matkalaukkuuni yhtenä syyskuun päivänä ja lähdin. Kukaan sisarista ei ollut suomalainen, joten sanakirjoille olisi käyttöä. Suljin lapsuudenkodin oven ja jätin kaiken taakseni. Olin 23-vuotias. 

Vanhempani ottivat lähtöni raskaasti.

Äiti ei sanonut sitä ääneen, mutta ajattelen, että hän tunsi epäonnistuneensa. Olin ainoa tytär, ja äiti oli varmasti toivonut minun päätyvän äidiksi. Isä oli ymmällään ja suri opintojeni keskeytymistä. Hänelle lupasin, että suoritan kandidaatin tutkinnon.

Vanhemmat eivät kuitenkaan yrittäneet estää minua. Heidän tapansa kasvattaa oli luottaa lapsen kykyyn valita itse.

Juhani oli kuollut vuotta aiemmin, mikä oli perheellemme suuri suru ja valtava helpotus. Ehkä senkin takia tunsin, että olin vapaa lähtemään.

Ensimmäisen vuoden aikana vanhempani eivät kertoneet kenellekään, missä tarkalleen olin. Kyselijöille he sanoivat epämääräisesti, että olen Helsingissä. He
eivät halunneet puhua aiheesta, koska heillä ei ollut vastauksia muiden kysymyksiin.

En ajatellut luopumista vaan sitä, mitä sain tilalle.

MUUTIN SISARTEN LUO Helsingin Kruununhakaan. Asunnossa oli kaksi huonetta ja keittiö. Yksi huone toimi kappelina, toinen makuuhuoneena. Siellä oli kerrossänky ja kaksi hetekaa. Keittiön suuri pirttipöytä keräsi aina ympärilleen ihmisiä.

Sisarten luona opin nunnan elämän. Opin aamu- ja iltarukoushetket, psalmit ja laulut. 

Totuin heräämään kerran viikossa keskellä yötä ja kertomaan yksin Jumalalle, mitä olin ihmisten kanssa viikon aikana kokenut. Niin tekivät kaikki sisaret vuorollaan.

Huomasin, että matkalla töihin oli hyvä rukoilla.

Elämä tuntui täydeltä. Aina kun näin jotain kaunista, halusin kiittää Jumalaa.

En ajatellut luopumista vaan sitä, mitä sain tilalle. Elämäni ei ollut enää pelkkiä sanoja.

Minun vastuullani olivat polut.

NUNNAKOULUTUKSEN TOINEN vaihe on Roomaan novisiaattikoulu. Lähdin sinne vuoden tutustumisajan jälkeen. Vuoden tai kaksi kestävän koulun jälkeen annetaan luostarilupaukset ensin määräajaksi ja sitten lopullisesti.

Novisiaattiajan asuimme puisissa parakeissa, jotka olivat Italiassa kummallisuus. Minusta puu tuntui kotoisalta, suomalaiselta. Yhdessä huoneessa nukkui kuusi sisarta kerrossängyissä.

Oikeastaan novisiaattikoulu oli pieni kylä. Meillä oli jokaisella omat tehtävät. Minä sain vastuulleni polut, jotka vaativat jatkuvaa haravointia ja tasoittamista. Opiskelin kirkkohistoriaa ja Raamatun tutkimusta.

26-vuotiaana luovuin sukunimestäni.

Kahden vuoden koulutuksen päätteeksi annoin ensimmäisen luostarilupauksen. Samalla luovuin sukunimestä. Tarkoitus on osoittaa, että olemme tasavertaisia taustoistamme riippumatta.

Novisiaattiajan jälkeen palasin Suomeen ja asetuin Tampereelle sisarten luo. Olin 26-vuotias. 

Tein ensin yksinkertaisia töitä pesulassa ja tehtaassa, kuten sisarilla on tapana.  Sitten opiskelin kehitysvammaisten hoitajaksi ja pääsin Paimion hoitolaitokseen syvästi kehitysvammaisten lasten osastolle.

Ensimmäisinä päivinä Paimiossa huomasin ajattelevani paljon Juhania. Minuun syttyi into saada lasten elämään muutakin sisältöä kuin sängyssä makaamista. Kävimme ratsastamassa ja Kaustisten kansanmusiikkijuhlilla pyörätuolitanhuissa.

Leilan äiti (keskellä) tuli katsomaan, kun tytär antoi luostarilupauksen. "Hän onnistui tervehtimään paavi Johannes Paavali II:a."

LOPULLISEN LUOSTARILUPAUKSEN annoin 32-vuotiaana Pietarinkirkossa Vatikaanissa. Lausuin mikrofoniin suomeksi, että lupaan elää naimattomana, kuuliaisena ja köyhänä, ikuisesti.

Isä oli tuolloin jo kuollut, mutta tiesin, että äiti oli siellä jossain valtavan ihmisjoukon keskellä.

Se merkitsi minulle paljon. Tiesin, että äiti ymmärsi vihdoinkin, ettei kyse ollut vain minun päähänpinttymästäni. Että meitä oli monta, kokonainen maailma. Etten ollut epäonnistunut. Tämä vain oli minun tieni.

Äiti oli lähtenyt matkaan sillä ajatuksella, että tapaa paavin. Yritin selittää, että se tuskin olisi todennäköistä: Pietarinkirkon valtava aukio oli täynnä ihmisiä. Mutta äiti pääsi kuin pääsikin kättelemään paavi Johannes Paavali II:ta.

Me nunnatkin masennumme ja uuvumme.

ELÄMÄ SISARENA vaatii paljon sosiaalisia taitoja. Vuosien varrella olen asunut useassa eri yhteisössä. Yhteiselo ei aina ole helppoa. Tulimme eri lähtökohdista ja persoonamme olivat erilaisia. Me nunnatkin masennumme ja uuvumme.

Nykyisessä yhteisössämme meitä on vain kaksi: minä ja pikkusisar Margareta, 74. Jaamme kodin, ateriat ja rukoukset. Yksi huoneistamme on sisustettu kappeliksi. Maailma tulee sisään: pihalta kantautuvat lasten äänet ja viereisen talon ikkunoista näkee meille. 

Mattojen alla on pehmusteet. Ne ovat armollisia polvilleni.

Elämäni on ollut täysi ja onnellinen.

JOSKUS PYSÄHDYN miettimään, mistä oikeastaan olen luopunut: mahdollisuudesta yhteen elämänkumppaniin ja lapsiin. Niistä haaveilin lapsena. En tiedä, olenko ollut koskaan todella rakastunut. Ihastunut kyllä.

Elämä sisarena on kuitenkin kuin avioliitto. Ei siinäkään voi jatkuvasti vertailla valintaansa ja kurkotella ojien yli.

En ole kokenut epäilyksen hetkiä. Elämäni on ollut täysi ja onnellinen.

Sain elää tavallista perhe-elämää terveiden veljieni kautta. Osallistuin heidän lastensa syntymäpäiville ja häihin. Veljeni sanoivat aina, että minulla on tehtävä heidän perheissään: rukoilin heidän puolestaan erityisesti suurten surujen hetkinä ja olin siten mukana.

Kun vuosi sitten istuin viimeisen elossa olevan veljeni kuolinvuoteella, olin itse juuri selvinnyt syöpähoidoista. Tunsin, että Jumala on viisas ja vahvisti minut parahiksi, jotta saatoin olla veljeni tukena.

Tulemme tänne jonain päivänä ja jonain päivänä lähdemme. Ei meidän tarvitse valita.

En pelkää kuolemaa. Näen ulapan ja horisontissa rakkaat kädet, jotka ottavat minut vastaan. Sitä ennen aion iloita joka päivästä. "

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2014.