”Elämä sisarena on arkista. Jaamme toisen pikkusisaren kanssa kerrostalosasunnon Tampereen Hervannassa”, pikkusisar Leila sanoo.
”Elämä sisarena on arkista. Jaamme toisen pikkusisaren kanssa kerrostalosasunnon Tampereen Hervannassa”, pikkusisar Leila sanoo.

Leila, 65, on elänyt yli 40 vuotta nunnana. Välillä hän miettii, mistä kaikesta on luopunut ja onko se kannattanut.

 

Jyväskylän keskustassa oli kaunis katolinen kirkko. Astuin varovasti sisään. Kirkon sisustus oli hyvin niukka, vaaleaksi rapatut seinät toivat mieleen autiomaan.

Minut valtasi sama rauha, jonka olen kokenut metsässä linturetkillä. Tunsin, että Jeesus on läsnä.

Olin 18-vuotias ja palasin kirkkoon yhä uudestaan hiljentymään. Luikin karkuun, jos kirkkoon tuli muita ihmisiä.

Yhtenä päivänä en ehtinyt. Veli Urbanus oli huomannut vierailuni ja halusi tietää, kuka olen. Keskustelu johti siihen, että aloin käydä iltahartauksissa ja keskustella papin kanssa.

Katolisessa kirkossa minua puhuttelivat ehtoollinen ja rippi. Ne antoivat minulle mahdollisuuden tutkia elämääni ääneen Jumalan sanan valossa. Sain avata itseni ja todeta, että tällainen olen. Jumalan sanasta tuli perspektiivi, johon saatoin peilata kokemuksiani.

Kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi, tunnustin katolisen uskoni. Viisi vuotta myöhemmin kerroin vanhemmilleni, että muutan luostariin.

Ainoa kuva, joka Leilasta on otettu aivan pienenä. "Tunnistan villatakin, joka myöhemmin oli nukellani."
Ainoa kuva, joka Leilasta on otettu aivan pienenä. "Tunnistan villatakin, joka myöhemmin oli nukellani."

 

SYNNYIN TAVALLISEEN työläisperheeseen sotien jälkeen. Isä oli töissä Valmetilla traktoritehtaassa. Äiti oli enimmäkseen kotona. Kiitimme Jumalaa ruokapöydästä noustessa ja lausuimme iltarukouksen ennen nukkumaan menoa, mutta se kuului hyviin tapoihin.

Minulla oli neljä isoveljeä. Vanhin, Juhani, oli kehitysvammainen. Silloin ei ollut erityskouluja, joten opetimme Juhanille sen minkä ehdimme ja jaksoimme.

Muistan loputtomat rivit A-kirjaimia. Juhanin oli vaikea oppia. Hän ei pystynyt puhumaan ja jäi syrjään muiden lasten riennoista.

Jeesuksen kärsimys oli ainut, millä pystyin selittämään veljeni kohtalon.

Juhanin kohtalo alkoi vaivata minua. Minussa nousi kapina: en voinut ymmärtää, miksi joidenkin täytyy kärsiä enemmän kuin toisten. Kirjoitin siitä päiväkirjaani. Vanhemmille ja veljilleni en voinut puhua, koska he kantoivat samaa taakkaa.

Silloin uskonnollinen maailmani heräsi. Jeesuksen kärsimys ristillä oli ainut, millä pystyin selittämään Juhanin kohtalon. Molemmat olivat syyttömiä osaansa.

Lukion jälkeen aloin Juhanin vuoksi opiskella Jyväskylän yliopistossa erityispedagogiikkaa. Yliopistolla toimi aktiivinen ekumeenisten nuorten yhteisö, jonka toiminnasta innostuin. Tein opintoihin kuuluvat harjoittelut Saksassa ja Englannissa, ja ystäväpiiristäni tuli hyvin kansainvälinen. Jyväskylä kasvoi maailmaksi.

En halunnut luopua perheestäni ja sulkeutua maailmasta.

TAPASIN JEESUKSEN pikkusisaret, kun olin Espoon Myllyjärven ekumeenisessa keskuksessa myymässä tulitikkurasioita Nälkäjoulu-kampanjan hyväksi. Tauolla istuin kahvikupilliselle pöytään, joka oli täynnä sinisiin pukeutuneita naisia. Heillä oli pitkä hame, nahkavyö, päässä sininen liina ja kaulassa risti.

Olin paennut tapahtumaan vanhempieni luota keskeltä yltäkylläistä joulujuhlaa ja nyt kuulin, että pöytäkumppanini olivat luopuneet siitä kaikesta. Naisten välittömyys ja heistä huokuva rauha teki minuun vaikutuksen.

Halusin tietää lisää. Jatkoimme keskustelua ulkona.

Kuulin, että pikkusisarten sisarkunta elää perustajansa Jeesuksen pikkusisaren Magdeleinen oppien mukaan: kansan keskellä ja tavallista työtä tehden, mutta luostarilupausten mukaan köyhinä, kuuliaisina ja naimattomina. Sisaryhteisöjä on kaikkialla maailmassa. Sisaret kutsuivat minut vierailemaan luonaan.

Luostari oli käynyt ajatuksissani ennenkin, mutta en halunnut luopua perheestäni ja sulkeutua maailmasta. Pikkusisarten luostari kuitenkin oli maailmassa.

Ajattelin, että vanhempieni ja veljieni olisi ehkä helpompi hyväksyä se. En hylkäisi tai halveksisi sitä, mitä he olivat minulle antaneet.

"Kun lasket kätesi auraan, älä katso taaksesi."

Lopullisen päätöksen tein kuitenkin vasta myöhemmin. Siihen vaikutti ystäväni, arvostetun itävaltalaisen papin Theodor Rohnerin kirje.

Theodor hylkäsi elämänsä Suomessa ja muutti Koillis-Brasiliaan auttaakseen köyhiä. Hän kirjoitti minulle kirjeen, jossa totesi, etteivät pelkät sanat enää riitä:

”Kun lasket kätesi auraan, älä katso taaksesi.”

Kirje pysäytti minut. Se pakotti pohtimaan, mikä on minun uskoni.

Pari kuukautta myöhemmin istuin luostarin keittiössä pirttipöydän ääressä ja keskustelin kolmen sisaren kanssa. Pyysin, että saisin ryhtyä pikkusisareksi. He toivottivat minut tervetulleeksi kahdeksi viikoksi. Saisin tunnustella, olinko tosissani. 

Ensimmäisen vuoden aikana vanhempani eivät kertoneet kellekään, missä olin. 

Maankääntöä Piikkiössä syksyllä 1981.
Maankääntöä Piikkiössä syksyllä 1981.

 

KOLME VAATEKERTAA ja kuusi sanakirjaa. Ne pakkasin matkalaukkuuni yhtenä syyskuun päivänä ja lähdin. Kukaan sisarista ei ollut suomalainen, joten sanakirjoille olisi käyttöä. Suljin lapsuudenkodin oven ja jätin kaiken taakseni. Olin 23-vuotias. 

Vanhempani ottivat lähtöni raskaasti.

Äiti ei sanonut sitä ääneen, mutta ajattelen, että hän tunsi epäonnistuneensa. Olin ainoa tytär, ja äiti oli varmasti toivonut minun päätyvän äidiksi. Isä oli ymmällään ja suri opintojeni keskeytymistä. Hänelle lupasin, että suoritan kandidaatin tutkinnon.

Vanhemmat eivät kuitenkaan yrittäneet estää minua. Heidän tapansa kasvattaa oli luottaa lapsen kykyyn valita itse.

Juhani oli kuollut vuotta aiemmin, mikä oli perheellemme suuri suru ja valtava helpotus. Ehkä senkin takia tunsin, että olin vapaa lähtemään.

Ensimmäisen vuoden aikana vanhempani eivät kertoneet kenellekään, missä tarkalleen olin. Kyselijöille he sanoivat epämääräisesti, että olen Helsingissä. He
eivät halunneet puhua aiheesta, koska heillä ei ollut vastauksia muiden kysymyksiin.

En ajatellut luopumista vaan sitä, mitä sain tilalle.

MUUTIN SISARTEN LUO Helsingin Kruununhakaan. Asunnossa oli kaksi huonetta ja keittiö. Yksi huone toimi kappelina, toinen makuuhuoneena. Siellä oli kerrossänky ja kaksi hetekaa. Keittiön suuri pirttipöytä keräsi aina ympärilleen ihmisiä.

Sisarten luona opin nunnan elämän. Opin aamu- ja iltarukoushetket, psalmit ja laulut. 

Totuin heräämään kerran viikossa keskellä yötä ja kertomaan yksin Jumalalle, mitä olin ihmisten kanssa viikon aikana kokenut. Niin tekivät kaikki sisaret vuorollaan.

Huomasin, että matkalla töihin oli hyvä rukoilla.

Elämä tuntui täydeltä. Aina kun näin jotain kaunista, halusin kiittää Jumalaa.

En ajatellut luopumista vaan sitä, mitä sain tilalle. Elämäni ei ollut enää pelkkiä sanoja.

Minun vastuullani olivat polut.

NUNNAKOULUTUKSEN TOINEN vaihe on Roomaan novisiaattikoulu. Lähdin sinne vuoden tutustumisajan jälkeen. Vuoden tai kaksi kestävän koulun jälkeen annetaan luostarilupaukset ensin määräajaksi ja sitten lopullisesti.

Novisiaattiajan asuimme puisissa parakeissa, jotka olivat Italiassa kummallisuus. Minusta puu tuntui kotoisalta, suomalaiselta. Yhdessä huoneessa nukkui kuusi sisarta kerrossängyissä.

Oikeastaan novisiaattikoulu oli pieni kylä. Meillä oli jokaisella omat tehtävät. Minä sain vastuulleni polut, jotka vaativat jatkuvaa haravointia ja tasoittamista. Opiskelin kirkkohistoriaa ja Raamatun tutkimusta.

26-vuotiaana luovuin sukunimestäni.

Kahden vuoden koulutuksen päätteeksi annoin ensimmäisen luostarilupauksen. Samalla luovuin sukunimestä. Tarkoitus on osoittaa, että olemme tasavertaisia taustoistamme riippumatta.

Novisiaattiajan jälkeen palasin Suomeen ja asetuin Tampereelle sisarten luo. Olin 26-vuotias. 

Tein ensin yksinkertaisia töitä pesulassa ja tehtaassa, kuten sisarilla on tapana.  Sitten opiskelin kehitysvammaisten hoitajaksi ja pääsin Paimion hoitolaitokseen syvästi kehitysvammaisten lasten osastolle.

Ensimmäisinä päivinä Paimiossa huomasin ajattelevani paljon Juhania. Minuun syttyi into saada lasten elämään muutakin sisältöä kuin sängyssä makaamista. Kävimme ratsastamassa ja Kaustisten kansanmusiikkijuhlilla pyörätuolitanhuissa.

 Leilan äiti (keskellä) tuli katsomaan, kun tytär antoi luostarilupauksen. "Hän onnistui tervehtimään paavi Johannes Paavali II:a."
Leilan äiti (keskellä) tuli katsomaan, kun tytär antoi luostarilupauksen. "Hän onnistui tervehtimään paavi Johannes Paavali II:a."

LOPULLISEN LUOSTARILUPAUKSEN annoin 32-vuotiaana Pietarinkirkossa Vatikaanissa. Lausuin mikrofoniin suomeksi, että lupaan elää naimattomana, kuuliaisena ja köyhänä, ikuisesti.

Isä oli tuolloin jo kuollut, mutta tiesin, että äiti oli siellä jossain valtavan ihmisjoukon keskellä.

Se merkitsi minulle paljon. Tiesin, että äiti ymmärsi vihdoinkin, ettei kyse ollut vain minun päähänpinttymästäni. Että meitä oli monta, kokonainen maailma. Etten ollut epäonnistunut. Tämä vain oli minun tieni.

Äiti oli lähtenyt matkaan sillä ajatuksella, että tapaa paavin. Yritin selittää, että se tuskin olisi todennäköistä: Pietarinkirkon valtava aukio oli täynnä ihmisiä. Mutta äiti pääsi kuin pääsikin kättelemään paavi Johannes Paavali II:ta.

Me nunnatkin masennumme ja uuvumme.

ELÄMÄ SISARENA vaatii paljon sosiaalisia taitoja. Vuosien varrella olen asunut useassa eri yhteisössä. Yhteiselo ei aina ole helppoa. Tulimme eri lähtökohdista ja persoonamme olivat erilaisia. Me nunnatkin masennumme ja uuvumme.

Nykyisessä yhteisössämme meitä on vain kaksi: minä ja pikkusisar Margareta, 74. Jaamme kodin, ateriat ja rukoukset. Yksi huoneistamme on sisustettu kappeliksi. Maailma tulee sisään: pihalta kantautuvat lasten äänet ja viereisen talon ikkunoista näkee meille. 

Mattojen alla on pehmusteet. Ne ovat armollisia polvilleni.

Elämäni on ollut täysi ja onnellinen.

JOSKUS PYSÄHDYN miettimään, mistä oikeastaan olen luopunut: mahdollisuudesta yhteen elämänkumppaniin ja lapsiin. Niistä haaveilin lapsena. En tiedä, olenko ollut koskaan todella rakastunut. Ihastunut kyllä.

Elämä sisarena on kuitenkin kuin avioliitto. Ei siinäkään voi jatkuvasti vertailla valintaansa ja kurkotella ojien yli.

En ole kokenut epäilyksen hetkiä. Elämäni on ollut täysi ja onnellinen.

Sain elää tavallista perhe-elämää terveiden veljieni kautta. Osallistuin heidän lastensa syntymäpäiville ja häihin. Veljeni sanoivat aina, että minulla on tehtävä heidän perheissään: rukoilin heidän puolestaan erityisesti suurten surujen hetkinä ja olin siten mukana.

Kun vuosi sitten istuin viimeisen elossa olevan veljeni kuolinvuoteella, olin itse juuri selvinnyt syöpähoidoista. Tunsin, että Jumala on viisas ja vahvisti minut parahiksi, jotta saatoin olla veljeni tukena.

Tulemme tänne jonain päivänä ja jonain päivänä lähdemme. Ei meidän tarvitse valita.

En pelkää kuolemaa. Näen ulapan ja horisontissa rakkaat kädet, jotka ottavat minut vastaan. Sitä ennen aion iloita joka päivästä. "

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2014.

 

 

 

Ystävän kirje

Rakas Leila,

avullasi olen löytänyt arvoja, jotka ilman sinua ja muita sisaria olisivat jääneet hämärään. Olet osoittanut rohkeutta, jota me kaikki tarvitsisimme. Useimmiten ryntäämme vuodesta toiseen vailla harkintaa, keskittymättä oleelliseen.

Sinä kuulit kutsun ja läksit tiellesi. Se saa miettimään, miten moni on ikuisesti epävarma.

Kunnioitan elämänvalintaasi. Sinä valitsit suunnan, vaikka tiesit, ettei se ole helppo. Ei kai elämä silti koskaan ole helppoa. Turvallisinta se on silloin, kun kulkee käsi kädessä Jumalan kanssa. Hän ei jätä, vaikka maailma ympärillä muuttuisi järjettömäksi.

Kiitos, että olet ollut tienviittana.

Ystäväsi Elina

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.