"Tunnemme toisemme läpikotaisin"

Tamperelainen Oras Tynkkynen, 37, on vihreiden kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu. Yhdentoista eduskuntavuoden jälkeen hän ei enää asetu ehdolle kevään vaaleissa, vaan keskittyy muuhun vaikuttamiseen.­

"Vanhempani erosivat, kun olin neljä. Asuin varhaislapsuuteni äidin kanssa kahdestaan tavallisessa lähiössä Jyväskylän Kortepohjassa. Äiti oli VR:llä töissä ja harrasti kulttuuria ja ammattiyhdistystoimintaa.

Minä kuljin mukana joka paikassa. Kun äidin ammattiliitto suunnitteli lakkoa, istuin kokoushuoneen nurkassa ja luin sarjakuvaa. 

Yksinhuoltajaksi äiti onnistui järjestämään elämämme aika hyvin. Mitään ei varsinaisesti puuttunut. Meillä oli jopa tietokone. 

Äiti oli taitava säästämään. Se näkyi pienissä jutuissa, kuten siinä, että hän leikkasi hammastahnatuubin auki ja hyödynsi sen viimeisenkin tipan.

Äiti myös ompeli itse. Yksi viininpunainen pusero samettimaisesta kankaasta oli enemmän äidin makuun, mutta muuten kotona tehdyt vaatteet menettelivät.

Elin kaksikymmentä vuotta köyhyysrajan alapuolella.

JUNAMATKAT OLIVAT pienen perheemme henkireikä. VR:n henkilökunnan vapaalipulla teimme matkoja Tanskaan Legolandiin ja Kööpenhaminan Tivoliin.

Istuimme rautatieasemalla ja joimme maitoa suoraan purkista. Se nauratti tanskalaisia. Minulle se oli suurta seikkailua.

Monen on vaikea käsittää, miksi elän edelleen säästäväisesti, vaikka olen kansanedustaja. Minulle se on luonnollista, koska elin kaksikymmentä vuotta köyhyysrajan alapuolella.

Opin kotoa, että ihminen voi valinnoillaan ja toiminnallaan vaikuttaa yhteiskuntaan. Olin kova lukemaan, ja kun kaikki kirjaston eläinaiheiset kirjat oli luettu, siirryin luontoa ja ympäristöä käsitteleviin teoksiin. Havahduin ympäristöongelmiin niitä lukiessani.

Kun päädyin kansalaistoimintaan, äidin opeista oli hyötyä. Hänen esimerkistään olin nähnyt, ettei herroja kannata pelätä. Jos jokin asia oli vinossa, sen sai korjattua tehokkaimmin ottamalla yhteyttä ylimpään johtajaan. 

Kun homouteni aikoinaan selvisi äidille, hän oli hetken surullinen.

ÄIDILLÄ ON KOVA auttamisen halu. Hän on aina avustanut minua vaalikampanjoissani, myös rahallisesti, mitä  moni vanhempi ei tee.

Kun homouteni aikoinaan selvisi äidille, hän oli hetken surullinen.

Myöhemmin hän perusti vertaistukiryhmän seksuaalivähemmistöihin kuuluvien lasten vanhemmille. Siinäkin asiassa hän ajatteli muiden auttamista.

Eläkkeellä äiti on vain lisännyt kierroksia. Nyt hän on mukana kunnallispolitiikassa. Kun eduskunnassa on kyselytunti, äiti katsoo sitä suorana televisiosta ja antaa tekstiviesteillä kännykkääni ministereille kritiikkiä. Välillä minua huvittaa, kun puhelimessa kulkee reaaliaikainen kommenttiraita.

Olen yrittänyt opetella laittamaan korvat kiinni.

ÄITI ON TUNTEIKAS tunteikas ja puhelias, minä taas olen enemmän vetäytyvää tyyppiä.­

Jos emme ole nähneet vähään aikaan, äidin seura on joskus kuluttavaa. Hänellä on valtava tarve purkaa kertynyttä puhepainetta.

Se onkin meille jatkuva vitsailun aihe. Olen yrittänyt opetella laittamaan korvat kiinni, mutta äiti saattaa vaatia pienillä välikommenteilla todistamaan, että olen kuunnellut häntä.

Tabletin kanssa äiti on kuin lapsi: kun hän näpertää sitä, hän on hetken hiljaa ja minä saan hengähtää.

Ei äiti voi omaa tyyliään muuttaa, sen olen ymmärtänyt paremmin vanhemmiten. 

Minusta mökillä ei tarvitsisi puuhailla.

NAUTIMME TOISTEMME seurasta erilaisuudestamme huolimatta. Matkustamme edelleen paljon yhdessä junalla. Viimeksi olimme uutenavuotena Brysselissä ja reilu vuosi sitten kävimme Sveitsissä.

Junamatkailu on yhteinen juttumme. Siinä on jotain valtavan ylellistä. On oma hytti, johon voi asettua. Voi syödä eväitä, lukea ja katsella maisemia. Siitä tulee kuninkaallinen olo. 

Myös mökillä viihdymme kahdestaan. Äidistä tosin sielläkin pitäisi olla jatkuvasti tekemässä jotakin. Minusta mökillä ei tarvitsisi puuhailla muuta kuin leipoa sämpylöitä, saunoa ja soudella pitkin järvenselkää.

NYT KUN EN asetu seuraavissa eduskuntavaaleissa ehdolle, minulla on enemmän aikaa äidille. Ainoana lapsena tunnen hyvällä tavalla velvollisuudekseni viettää aikaa hänen kanssaan.

Äiti on rakas ja korvaamaton juuri sellaisena kuin on. Tapahtuipa maailmassa mitä tahansa, tiedän, että minulla on paikka, jossa minusta välitetään ja pidetään huolta."

Riitta Lätti, 68, vaikuttaa Jyväskylän Vihreissä ja on mukana SPR:n toiminnassa. Riitta on perustanut Jyväskylän Setaan tukiryhmän seksuaalivähemmistöihin kuuluvien lasten vanhemmille.

"Laitan Orakselle lähes päivittäin tekstiviestejä. Olen oppinut aloittamaan viestin kysymyksellä, sillä ilman sitä en välttämättä saa vastausta.

En halua korostaa itseäni liikaa. Ymmärrän, että Oraksella voi olla 550 muuta tärkeää tekstiviestiä jonossa odottamassa. Yleensä Oras vastaa kiltisti äidille.

Kiltti Oras oli myös lapsena. Ja totinen. Vaalean tukan alta tuikki kaksi ruskeaa nappisilmää.

Isommat serkut sanoivat, että Oras on liian suloinen ja veivät häntä kavereilleen näytille. 

Murrosiässä Oraksen ei tarvinnut kapinoida.

TIESIN JO VARHAIN, että politiikasta tulee Oraksen elämä. Tietysti kannustin siihen. Olin 1960-luvun nuori, ja politiikka oli minulla verissä. 

Kun Oras pääsi kunnanvaltuustoon 19-vuotiaana, en hämmästynyt. Siihen mennessä hän oli ehtinyt tehdä kansalaisjärjestöissä jo vaikka mitä ja esiintyä televisiossa monta kertaa.

Yhdessä A-studion insertissä taustalla soi lännenmusiikki, kun pojanklopit marssivat Keskon johtajan eteen vaatimaan selitystä turhalle pakkausjätteelle. Kyllä minä olin Oraksesta ylpeä!

Murrosiässä Oraksen ei tarvinnut kapinoida. Hän upotti kaiken energiansa maailman muuttamiseen. Hän väsäsi Vihreä elämä -lehteä ja uskoi, että tietoa levittämällä hän muuttaa maailman paremmaksi. Minäkin osallistuin työhön myymällä lehteä. 

Oras ei pelännyt herroja, ja sen hän oppi minulta. Puhumalla sain Orakselle lähipäiväkodista hoitopaikan ja steinerkoulusta vapaaoppilaspaikan. Yksinhuoltajana ja vuorotyöläisenä minun oli pakko taistella jokaisesta markasta.

Oras ei ole sellainen vakava törö kuin kuvissa näyttää.

VIIHDYMME KAKSIN. Mökillä käymme niin usein kuin mahdollista. Siellä Oras tekee niin kuin äiti käskee. Hän aina sanoo, että eikö yksi homma päivässä riitä, ja minä koetan hivuttaa, että äkkiäkös tuo huussi on tyhjennetty. Silloin Oras moittii mökkeilyä työleiriksi.

Nautin valtavasti myös siitä, kun saan matkustaa aikuisen poikani kanssa. Kun Oras oli pieni, hän pakkasi junaan mukaan kissimirripehmolelun ja pienen tyynynsä. Nyt hänellä on kirjoja ja läppäri. 

Olemme tehneet monta pitkää junamatkaa yhdessä. Ajatus siitä, että olemme kahdestaan matkalla ja saamme vielä palata saman reitin takaisin, on pakahduttava.

Tunnemme toisemme läpikotaisin. Oras ei ole sellainen vakava törö kuin hän usein kuvissa näyttää. Hänellä on kaunis hymy ja mahtava huumorintaju. 

Naljailemme aina tavatessamme. Oras tietää, miten tunteellinen olen. Hänen vakiokommenttinsa moneen kohtaan onkin: ’No piäskö äitiltä itku?’ Oras matkii minun karjalanmurrettani, ja minua naurattaa. 

Itkin hetken sitä, että minusta ei tule isoäitiä.

ORAS OLI PARIKYMPPINEN, kun menin hänen luokseen yllättäen kylään. Vastassa oli Oraksen lisäksi toinen mies.

Silloin itkin hetken sitä, että minusta ei tule isoäitiä. Pohdin myös lapsellisesti sitä, mitä muut ihmiset Oraksen homoudesta ajattelevat.

Jos homous selviäisi minulle nyt, minä piut paut välittäisin muiden ajatuksista. Olen vahva ja osaan sanoa, ettei homous ole ongelma minulle eikä se ole ongelma Orakselle. Jos se jotain häiritsee, ongelma on hänessä, ei homoudessa. 

Päällimmäisenä minulla on valtava äidinrakkaus. Jos mahdollista, rakastan Orasta vielä entistä enemmän."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2015.