Treenit ovat joka tiistai kello 14. Siitä ei ole tingitty silloinkaan, kun elämä on ollut vaikeaa ja sekavaa.
Tänäkin tiistaina Sepi, Pablo, Harri ja Kapa ovat saapuneet Matala kynnys -bändin treenikämpälle Helsingin keskustaan.
Nykyään heillä kaikilla on koti. Aina ei ole ollut. Joskus on asuttu vankilassa, laavulla, metsässä, kavereiden nurkissa tai asuntolassa.
Bändin jokaisella jäsenellä on takanaan vakavia päihdeongelmia. Useimmat heistä haluavat tässä jutussa esiintyä vain etunimillään. He ovat menettäneet perheensä, työnsä ja ystävänsä.
Jokainen on myös raitistunut ja muuttanut elämänsä.
Kun Sepi alkaa laulaa, hän näyttää onnelliselta. Niin näyttävät muutkin miehet.
”Yhdessä soittaminen auttaa näkemään, mikä itsessä on hyvää.”
Biisilista on treenikämpällä kaiuttimen päällä, pommisuojassa maan alla. Sepi on kirjoittanut siihen kappaleet, jotka Matala kynnys esittää seuraavalla keikallaan: Hissi, Pojan taival, Taksikuski, Katulaulaja, Et siitä piittaa, Tahdon elää, Litku, Älä etuile...
Osa sanoituksista on 67-vuotiaan Sepin eli Seppo Kirjavaisen, kuten tämä:
Voi faija, älä hylkää nyt kun minut vangitaan / silloin pelkäsin ja pakenin, nyt tahdon päästä kotiin uudestaan. / Olen uhonnut ja mielessäni sinut hakannut / kaiken tuhonnut ja elämäni reppuun pakannut / Pystynköhän koskaan miestäkään / mä ystävänä enää kohtaamaan?
”Aika hyviä biisejä”, basisti Pablo sanoo.
Hän puhuu Matalan kynnyksen kappaleista.
”On tärkeää tuntea olevansa hyvä jossakin. Kun omilla tekemisillä on merkitystä, itselläkin on merkitystä”, Pablo sanoo.
”Siksi lähdemme harkoista hymyillen, tulimmepa millä ilmeellä tahansa. Yhdessä soittaminen auttaa näkemään, mikä itsessä on hyvää”, Sepi sanoo.
Nämä asiat Matalan kynnyksen jäsenet näkevät:
”Kädentaitoni ovat hyvät. Ja selviän monessa paikassa”, Raikka sanoo.
”Olen nopea. Esimerkiksi viikko sitten sain idean perustaa bluesfestivaalin Kontulaan. Pääesiintyjät on jo buukattu. Nyt pitää vain byrokratiajutut saada eteenpäin”, Pablo sanoo.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/keikka_0.jpg?itok=BC8krhhN)
”Ihmissuhdetaitoni ovat hiukan parantuneet. Lasten kanssa välit ovat kunnossa. Käyn tyttären kanssa teatterissa ja katsomassa tyttären pojan jääkiekkomatseja”, Kapa sanoo.
”Olen hyvä isä, tuen poikani harrastuksia täydellä sydämellä. Lisäksi otan muut ihmiset huomioon. Ettei kukaan jää niin kuin yksin”, Harri sanoo.
”Emme voi hyvittää asioita, jotka ovat tapahtuneet. Mutta kaikilla meillä on toive siitä, että elämä menisi tulevaisuudessa paremmin kuin se joskus on mennyt”, Sepi sanoo.
”Vain itseensä voi vaikuttaa. Raittius pitää valita uudelleen joka päivä.”
Jos joku bändin jäsenistä tulisi tiistain treeneihin päihtyneenä, häntä ei lähetettäisi pois. Toisinaan on tullutkin.
Pari vuotta sitten Matalan kynnyksen entinen kitaristi kuoli huumeisiin. Päivällä Sepi näki hänet istumassa ostarin rinteessä ja moikkasi. Alkuillasta tuli tieto yliannostuksesta.
”Muistelimme häntä treeneissä hetken, sitten aloimme soittaa. Se ei ollut tunteettomuutta, vaan tapa selvitä”, Sepi sanoo.
”On pakko hyväksyä, että toisia ei voi pelastaa. Vain itseensä voi vaikuttaa. Raittius pitää valita uudelleen joka päivä.”
Sepi saa kyyneleet silmiinsä.
”Viina on pakoa, kun ei kestä tunne-elämäänsä. Tuntuu pahalta, otanpa viinaa. Tuntuu hyvältä, otanpa viinaa. Tuntuu tyhjältä, otanpa viinaa”, Sepi sanoo.
”Vaikeinta ja parasta elämässä on tulla toimeen tunteidensa kanssa.”
Miksi Sepi käveli metroraiteille ja halusi kuolla - ja käveli sieltä sitten pois, kun tahtoi elää? Kuinka Raikka eli silloin, kun hänellä ei ollut kotia? Lue Kodin Kuvalehdestä 4/2025, millaisia tarinoita Matalan kynnyksen bändiläisillä on taustallaan ja miten musiikin tekeminen on heitä auttanut. Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
