Helsinkiläisen Roberto "Bobby" Barreran, 58, tekee onnelliseksi perhe: Päivi-vaimo sekä lapset Thomas ja Claudia.
Helsinkiläisen Roberto "Bobby" Barreran, 58, tekee onnelliseksi perhe: Päivi-vaimo sekä lapset Thomas ja Claudia.

Kun Bobby Barrera ensimmäisen kerran tuli Suomeen, hän oli panamalainen muusikko, joka ihmetteli synkkiä suomalaisia. Sitten hän tapasi Päivin ja löysi kutsumuksensa.

"Värivalot vilkkuivat ja savukone tuprutteli. Seitsenhenkinen bändimme Adagio soitti lattarisovituksina hittejä Michael Jacksonista Mattiin ja Teppoon. Minä lauloin ja soitin perkussioita punaiset aurinkolasit päässä. Oli lauantai-ilta lahtelaisessa hotelli Ascotissa vuonna 1987.

Yleisöä oli paljon, mutta huomioni kiinnitti yksi taitava tanssija. Nuorella naisella oli vaalea kleopatramainen tukka, joka oli päälaelta leikattu siiliksi.

Tauon aikana juttusilleni tuli keski-ikäinen rouva, jonka olin tavannut aiemmalla keikallamme.  Hän kysyi, saisiko esitellä tyttärensä Päivin.

Päivi oli se kleopatratukkainen nainen. Rakastuimme heti. 

Minä olin 32-vuotias ulkomaalainen muusikko ja Päivi 20-vuotias suomalainen opiskelija, mutta meistä tuntui kuin olisimme tunteneet aina.

Bobbysta on säilynyt vain yksi lapsuuskuva. Hän on kuvassa veljiensä ja isänsä kanssa, neljäs vasemmalta.
Bobbysta on säilynyt vain yksi lapsuuskuva. Hän on kuvassa veljiensä ja isänsä kanssa, neljäs vasemmalta.

SYNNYIN KALASTAJAKYLÄSSÄ Atlantin rannalla. Olen seitsenlapsisen perheen kolmas lapsi. Isä oli rakennusmestari, äiti hoiti kotia. Leikimme kookospähkinöiden kuorista tekemillämme laivoilla ja uitimme tikkuja purossa. Lelut piti nikkaroida itse.

Kouluttauduin sähköasentajaksi ja opiskelin samalla musiikkia paikallisessa konservatoriossa. Valmistut­tuani pääsin isän kautta rakennuksille töihin. 

Isä kuitenkin toivoi minusta enemmän. Kun olin 19, hän lähetti minut ohut rahatukku taskussa Pohjois-Espanjaan, Galician yliopistoon opiskelemaan sähköinsinööriksi.

Opintoni eivät sujuneet. Minun olisi pitänyt ottaa iltaisin yksityistunteja, mutta olin rahapulassa ja liityin lattarimusiikkia soittavaan orkesteriin. 

Aluksi soitin yöt ja opiskelin päivät, mutta lopulta se oli liian raskasta. Samaan aikaan menin naimisiin, ja saimme Esther-tyttären. Lopulta jätin yliopiston, ­vaikka opintoja oli jäljellä enää vuosi.

Isän unelma ei siis toteutunut. Se oli hänelle pettymys. Minullakin oli vähän huono omatunto, mutta tärkeämpää oli elättää perhe.

Vuonna 1983 suomalainen manageri näki orkesterimme keikalla Espanjan Fuengirolassa ja pyysi meitä Suomeen esiintymään. Mikäs siinä, ajattelin. Olisi kiinnostavaa nähdä pohjoista.

Olen nähnyt Suomea enemmän kuin moni syntyperäinen suomalainen.

TAKSINKULJETTAJA HURJASTELI pimeydessä lumikinosten keskellä. Oli joulupäivä 1985 ja olimme matkalla lentokentältä kentältä hotelli Hesperiaan. Meitä hirvitti.

Keikalla ­ihmettelimme sitä, että meno alkoi heti alkuillasta ja juhlat loppuivat viimeistään yhdeltä. Ravintolat olivat synkkiä, ihmiset pukeutuivat mustaan ja harmaaseen.

Ensin keikkailimme Suomessa kuukauden, sitten vähän pidempään ja taas vielä vähän pidempään. Välillä lensimme kotiin Espanjaan. 

Kiersimme ruotsinlaivoilla ja ravintolat Lapista Hankoon. Olen nähnyt Suomea laajemmin kuin moni syntyperäinen suomalainen.

Lattarimusiikki oli silloin Suomessa suosittua. Teimme pari levyä, kuvamme komeili keikkabussin kyljessä, ja kiertueen lopuksi manageri tarjosi  samppanjaa. Se oli ihan toista kuin Espanjassa, missä matkasimme keikoille kaupungin busseilla.

Ensimmäinen avioliittoni päättyi Suomen-keikkailun aikana. Silloinen vaimoni ei pitänyt jatkuvasta reissaamisestani, muttei myöskään halunnut lähteä mukaan. Onneksi minun ja Estherin välit säilyivät lämpiminä.

Ja sitten tapasin Päivin.

Bobby ja Päivi avioituivat Päivin lapsuusmaisemissa.
Bobby ja Päivi avioituivat Päivin lapsuusmaisemissa.

ENSIMMÄISENÄ ILTANA LAHDESSA puhuimme ja puhuimme. Päivi kertoi käyneensä silloisessa kotimaassani Espanjassa lomailemassa. Puhuimme myös musiikista. Pidimme molemmat Tina Turnerista, ja illan viimeisessä setissä esitimme Päiville Turnerin kappaleita.

Tutustuminen jatkui seuraavana päivänä, sillä Päivin äiti Anneli kutsui minut lasagnelle.

Päivi oli hädissään siitä, miten hänen isänsä Risto reagoisi. Anneli lohdutti, että kyllä hän hoitaa isän.

Jälkikäteen sain kuulla, että ensivierailuni oli ollut appeni elämän hauskin päivä. Mukavaa meillä olikin: alku oli vähän kankeaa, mutta illalla lauloimme, soitimme ja tanssimme olohuoneessa.

Hääkuvat otettiin kangasmetsässä, jossa Päivi oli lapsena leikkinyt.

Sen jälkeen olimme Päivin kanssa ­yhdessä aina kun voimme. Hän seurasi minua keikoille, kun opinnoiltaan pystyi, ja alkoi opiskella espanjaa sanakirjoista.

Muutimme yhteen vuonna 1995. Ensimmäinen ­kotimme sijaitsi Viipurinkadulla Helsingin keskustassa. Olimme siellä harvoin yhtä aikaa: talvet minä keikkailin Suomessa ja Päivi työskenteli lentoemäntänä Espan­jassa, kesällä keikkapaikat siirtyivät Espanjaan ja Päivin työt Suomeen. Puhelinlaskumme olivat jättimäisiä, ja kirjoitimme valtavasti kirjeitä.

Naimisiin menimme Hollolassa kymmenen vuotta ensitapaamisen jälkeen. Päivi oli pukeutunut valkoisiin, ja hääkuvat otettiin kangasmetsässä, jossa hän oli lap­sena leikkinyt.

Parin vuoden päästä lopetimme reissaamisen ja asetuimme Suomeen. Vähän kauhistelin päätöstä, sillä ­meillä kummallakaan ei ollut vakituista työpaikkaa.

Päivi oli kuitenkin päättäväinen. Hän sai töitä viikossa, ja ­minäkin löysin pian soittokeikkoja.

Molemmat lapsemme ovat syntyneet Suomessa. Sitä ennen minustakin oli tullut suomalainen.

Olen joutunut opettelemaan uudestaan kävelyn. Ei jäisillä kaduilla astella samalla tavalla kuin sulalla maalla.

OLET SUOMEN KANSALAINEN. Vuonna 2002 olin keikalla Tallinnassa, kun Päivi soitti ja kertoi, että olen saanut kirjeen. SIinä kerrottiin hyvä uutinen. Olen suomalainen, julistin ­innoissani bändin pojille. 

Kansalaisuus helpotti elämääni. Byrokratia väheni eikä passintarkastuksessa tarvitse enää odotella.

Vähintään yhtä paljon asettumista Suomeen on helpottanut suomen kielen opiskelu. 

Menin kielikurssille melkein heti kun aloin olla Päivin kanssa. Opiskelu on kyllä ollut aika hankalaa. Minun on tavallaan pitänyt oppia puhumaan uudestaan, hitaammin. Vokaaleita pitää venyttää.

Olen myös joutunut opettelemaan uudestaan kävelyn. Ei jäisillä kaduilla astella samalla tavalla kuin sulalla maalla.

Ihmiset tulivat kertomaan, että näytin Bill Cosbyltä.

ULKOMAALAINEN OLI HARVINAISUUS, kun tulin Suomeen. Ihmiset olivat uteliaita mutta hyvänsuopia. 

Minua pidettiin iloisena ja hauskana laulajana, ihmiset tulivat taputtelemaan selkään ja kertomaan, että näytin Bill Cosbyltä. Kai minua pidettiin sympaattisena.

1990-luvun alussa ilmapiiri alkoi muuttua.

Kerran palasin bussilla keikalta Lahteen Päivin luo, ja linja-autoasemalla joku alkoi huudella perääni mutakuonoa ja käski lähtemään pois Suomesta. En jäänyt murehtimaan sitä, mies oli humalassa.

Moni asia on myös parantunut. Suomalaiset ovat nyt vähemmän ujoja kuin muutama vuosikymmen sitten. Aluksi ihmettelin, mikseivät helsinkiläiset naapurimme tervehtineet tai katsoneet päin. Nykyisin ihmiset ovat välittömämpiä.

Minulle Suomi on ollut hyvä paikka. Päätin jo tullessani, etten arvostele vaan otan oppia suomalaisten hyvistä puolista. Olen esimerkiksi tullut suunnitelmallisemmaksi kuin ennen.

Olen miettinyt myös, mitä suomalaiset voisivat oppia minulta. Olen koko ajan sinnikkäästi katsonut suomalaisia silmiin ja tervehtinyt. Moni vastaa.

Yhtä kyllä vieläkin ihmettelen: Miksi suomalaiset odottavat sitä lottovoittoa, joka toisi onnen? Onnihan on tässä ja nyt. Elämä ei ole suremista varten. 

Suhtaudun lapsiin kunnioittavasti ja opetan kunnioittamista myös heille.

ELÄMÄNI MUUTTUI TAAS tämän vuosituhannen alussa. Anneli Koskinen Helsingin nuorisoasiankeskuksesta huomasi minut, kun olimme keikalla Maailma kylässä -festivaaleilla. Hän pyysi minut projektiin, jossa maahanmuuttajat esittelivät entisen kotimaansa kulttuuria koululaisille. Minä tietysti soitin ja lauloin.

Projekti kesti puolitoista vuotta, minkä jälkeen ­Anneli ilmoitti, että minulle on opiskelupaikka nuoriso-ohjaajalinjalla Lohjan aikuiskoulutuskeskuksessa. 

Olin heti valmis.

Olen aina tykännyt lapsista, ja työssä pystyisin hyödyntämään musiikkitaustaani. Valmistuin ammattiin muutamassa vuodessa.

Olen ohjannut nuoria musiikkityöpajoissa eri puo­lilla Helsinkiä. Nyt työskentelen kerho-ohjaajana Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekeskuksessa Helsingin Myllypurossa. Vedän 2–3-vuotiaiden ja 3–6-vuotiaiden kerhoja. 

Vanhemmat ovat kertoneet, että joskus aamuisin lapsia on vaikea saada lähtemään kerhoon, mutta kun sanoo, että mennään katsomaan Bobbya, pienetkin alka­vat pukeutua ripeästi. 

Ehkä lapset huomaavat, että olen tällainen iso pieni poika. Suhtaudun lapsiin kunnioittavasti ja opetan kunnioittamista myös heille. Kyykistyn aina juttelemaan lapselle ja katson häntä silmiin. Kyselen, mitä kuuluu tai mitä teit aamulla.

Äitini oli ihan tavallinen kotiäiti, mutta hän opetti ­minulle esimerkillään, miten lasten kanssa ollaan ja ­miten heitä hoidetaan. Kerho-ohjaajalle riittää töitä vain koulujen lukukausien ajaksi. Kesäisin keikkailen Tri Cohiba -salsaorkesterin kanssa. 

Bobbyn äiti ehti nähdä pojanpoikansa Thomaksen vain kerran.
Bobbyn äiti ehti nähdä pojanpoikansa Thomaksen vain kerran.

PANAMASSA KÄYMME Päivin kanssa noin kolmen vuoden välein. Vierailutahti on vuosien mittaan kiihtynyt: ensimmäisen kerran palasin äitiäni ja isääni katsomaan 18 vuoden kuluttua lähdöstäni. Lähdin kotoa nuorukaisena ja palasin 37-vuotiaana aikamiehenä. Olin toki soitellut kotiin siinä välissä. 

Kun äiti puhelimessa kyseli, koska tulen käymään, vastasin vain, että ihan kohta. Nyt kolmen lapsen isänä ymmärrän, että sen on täytynyt olla vanhemmilleni raskasta.

Isä ehti tavata Päivin kerran ennen kuolemaansa. Hän oli hyvin iloinen, että olin löytänyt vaimokseni niin eksoottisen kaunottaren. Päivi on kuin aurinko yössä, isä sanoi.

Isä menehtyi yllättäen sairauskohtaukseen Päivin ja minun ensimmäisen yhteisen Panaman-matkan aikana. Äidin vei diabetes viisi vuotta sitten. Olen iloinen, että äiti ja isä näkivät, miten onnellinen olen.

Haluaisin perustaa Panamaan suomalaisen mallin mukaisen nuorisotalon. 

ELÄMÄNI ON NYT SUOMESSA. En aio muuttaa Panamaan, mutta haluaisin perustaa sinne suomalaisen mallin mukaisen nuorisotalon. Siellä ­olisi kerhoja pikkulapsille ja ajanvietettä koululaisille. 

Nyt lapsille ja nuorille ei ole Panamassa minkäänlaista ohjattua tekemistä. He keksivät itse puuhaa ja kuljeskelevat kaduilla. Suomeen verrattuna Panama on tässäkin suhteessa kehitysmaa.

Toivon, että nuorisotalo on totta viiden vuoden kuluessa. Opettajasiskoni on lupautunut auttamaan minua nuorisotalon hoidossa, ja rakennusalalla työskentelevä veljeni avittaa rakennustöissä. Rahoitustakin olen miettinyt. Rahaa ei tarvita paljon, sillä Panamassa kaikki on halvempaa kuin täällä.

Toivomme Päivin kanssa, että tämä olisi alku jollekin suuremmalle."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2014.

Annikki.

Panamasta Suomeen muuttanut Bobby: "En tajua, miksi suomalaiset haaveilevat lottovoitosta"

Bobby on huomannut saman asian jonka itse syntyperäisenä Suomalaisena olen myös todennut.Eli sen että minulla on koko ajan "lottovoitto" koska olen saanut syntyä Suomeen.En lottoa,en veikkaa enkä pelaa muitakaan rahapelejä koska minulla on jo kaikki.Hyvä maa asua,hyvä vuokra-asunto,sairaseläke joka miehen eläkkeen kanssa riittää meille ja ihana lemmikki.Miksi aina tarvitsisi jotain lisää kun kaikki pieneen elämääni tarvittava on tässä?!Olen kiitollinen.
Lue kommentti

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.