Helsinkiläisen Roberto "Bobby" Barreran, 58, tekee onnelliseksi perhe: Päivi-vaimo sekä lapset Thomas ja Claudia.
Helsinkiläisen Roberto "Bobby" Barreran, 58, tekee onnelliseksi perhe: Päivi-vaimo sekä lapset Thomas ja Claudia.

Kun Bobby Barrera ensimmäisen kerran tuli Suomeen, hän oli panamalainen muusikko, joka ihmetteli synkkiä suomalaisia. Sitten hän tapasi Päivin ja löysi kutsumuksensa.

"Värivalot vilkkuivat ja savukone tuprutteli. Seitsenhenkinen bändimme Adagio soitti lattarisovituksina hittejä Michael Jacksonista Mattiin ja Teppoon. Minä lauloin ja soitin perkussioita punaiset aurinkolasit päässä. Oli lauantai-ilta lahtelaisessa hotelli Ascotissa vuonna 1987.

Yleisöä oli paljon, mutta huomioni kiinnitti yksi taitava tanssija. Nuorella naisella oli vaalea kleopatramainen tukka, joka oli päälaelta leikattu siiliksi.

Tauon aikana juttusilleni tuli keski-ikäinen rouva, jonka olin tavannut aiemmalla keikallamme.  Hän kysyi, saisiko esitellä tyttärensä Päivin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Päivi oli se kleopatratukkainen nainen. Rakastuimme heti. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minä olin 32-vuotias ulkomaalainen muusikko ja Päivi 20-vuotias suomalainen opiskelija, mutta meistä tuntui kuin olisimme tunteneet aina.

Bobbysta on säilynyt vain yksi lapsuuskuva. Hän on kuvassa veljiensä ja isänsä kanssa, neljäs vasemmalta.
Bobbysta on säilynyt vain yksi lapsuuskuva. Hän on kuvassa veljiensä ja isänsä kanssa, neljäs vasemmalta.

SYNNYIN KALASTAJAKYLÄSSÄ Atlantin rannalla. Olen seitsenlapsisen perheen kolmas lapsi. Isä oli rakennusmestari, äiti hoiti kotia. Leikimme kookospähkinöiden kuorista tekemillämme laivoilla ja uitimme tikkuja purossa. Lelut piti nikkaroida itse.

Kouluttauduin sähköasentajaksi ja opiskelin samalla musiikkia paikallisessa konservatoriossa. Valmistut­tuani pääsin isän kautta rakennuksille töihin. 

Isä kuitenkin toivoi minusta enemmän. Kun olin 19, hän lähetti minut ohut rahatukku taskussa Pohjois-Espanjaan, Galician yliopistoon opiskelemaan sähköinsinööriksi.

Opintoni eivät sujuneet. Minun olisi pitänyt ottaa iltaisin yksityistunteja, mutta olin rahapulassa ja liityin lattarimusiikkia soittavaan orkesteriin. 

Aluksi soitin yöt ja opiskelin päivät, mutta lopulta se oli liian raskasta. Samaan aikaan menin naimisiin, ja saimme Esther-tyttären. Lopulta jätin yliopiston, ­vaikka opintoja oli jäljellä enää vuosi.

Isän unelma ei siis toteutunut. Se oli hänelle pettymys. Minullakin oli vähän huono omatunto, mutta tärkeämpää oli elättää perhe.

Vuonna 1983 suomalainen manageri näki orkesterimme keikalla Espanjan Fuengirolassa ja pyysi meitä Suomeen esiintymään. Mikäs siinä, ajattelin. Olisi kiinnostavaa nähdä pohjoista.

Olen nähnyt Suomea enemmän kuin moni syntyperäinen suomalainen.

TAKSINKULJETTAJA HURJASTELI pimeydessä lumikinosten keskellä. Oli joulupäivä 1985 ja olimme matkalla lentokentältä kentältä hotelli Hesperiaan. Meitä hirvitti.

Keikalla ­ihmettelimme sitä, että meno alkoi heti alkuillasta ja juhlat loppuivat viimeistään yhdeltä. Ravintolat olivat synkkiä, ihmiset pukeutuivat mustaan ja harmaaseen.

Ensin keikkailimme Suomessa kuukauden, sitten vähän pidempään ja taas vielä vähän pidempään. Välillä lensimme kotiin Espanjaan. 

Kiersimme ruotsinlaivoilla ja ravintolat Lapista Hankoon. Olen nähnyt Suomea laajemmin kuin moni syntyperäinen suomalainen.

Lattarimusiikki oli silloin Suomessa suosittua. Teimme pari levyä, kuvamme komeili keikkabussin kyljessä, ja kiertueen lopuksi manageri tarjosi  samppanjaa. Se oli ihan toista kuin Espanjassa, missä matkasimme keikoille kaupungin busseilla.

Ensimmäinen avioliittoni päättyi Suomen-keikkailun aikana. Silloinen vaimoni ei pitänyt jatkuvasta reissaamisestani, muttei myöskään halunnut lähteä mukaan. Onneksi minun ja Estherin välit säilyivät lämpiminä.

Ja sitten tapasin Päivin.

Bobby ja Päivi avioituivat Päivin lapsuusmaisemissa.
Bobby ja Päivi avioituivat Päivin lapsuusmaisemissa.

ENSIMMÄISENÄ ILTANA LAHDESSA puhuimme ja puhuimme. Päivi kertoi käyneensä silloisessa kotimaassani Espanjassa lomailemassa. Puhuimme myös musiikista. Pidimme molemmat Tina Turnerista, ja illan viimeisessä setissä esitimme Päiville Turnerin kappaleita.

Tutustuminen jatkui seuraavana päivänä, sillä Päivin äiti Anneli kutsui minut lasagnelle.

Päivi oli hädissään siitä, miten hänen isänsä Risto reagoisi. Anneli lohdutti, että kyllä hän hoitaa isän.

Jälkikäteen sain kuulla, että ensivierailuni oli ollut appeni elämän hauskin päivä. Mukavaa meillä olikin: alku oli vähän kankeaa, mutta illalla lauloimme, soitimme ja tanssimme olohuoneessa.

Hääkuvat otettiin kangasmetsässä, jossa Päivi oli lapsena leikkinyt.

Sen jälkeen olimme Päivin kanssa ­yhdessä aina kun voimme. Hän seurasi minua keikoille, kun opinnoiltaan pystyi, ja alkoi opiskella espanjaa sanakirjoista.

Muutimme yhteen vuonna 1995. Ensimmäinen ­kotimme sijaitsi Viipurinkadulla Helsingin keskustassa. Olimme siellä harvoin yhtä aikaa: talvet minä keikkailin Suomessa ja Päivi työskenteli lentoemäntänä Espan­jassa, kesällä keikkapaikat siirtyivät Espanjaan ja Päivin työt Suomeen. Puhelinlaskumme olivat jättimäisiä, ja kirjoitimme valtavasti kirjeitä.

Naimisiin menimme Hollolassa kymmenen vuotta ensitapaamisen jälkeen. Päivi oli pukeutunut valkoisiin, ja hääkuvat otettiin kangasmetsässä, jossa hän oli lap­sena leikkinyt.

Parin vuoden päästä lopetimme reissaamisen ja asetuimme Suomeen. Vähän kauhistelin päätöstä, sillä ­meillä kummallakaan ei ollut vakituista työpaikkaa.

Päivi oli kuitenkin päättäväinen. Hän sai töitä viikossa, ja ­minäkin löysin pian soittokeikkoja.

Molemmat lapsemme ovat syntyneet Suomessa. Sitä ennen minustakin oli tullut suomalainen.

Olen joutunut opettelemaan uudestaan kävelyn. Ei jäisillä kaduilla astella samalla tavalla kuin sulalla maalla.

OLET SUOMEN KANSALAINEN. Vuonna 2002 olin keikalla Tallinnassa, kun Päivi soitti ja kertoi, että olen saanut kirjeen. SIinä kerrottiin hyvä uutinen. Olen suomalainen, julistin ­innoissani bändin pojille. 

Kansalaisuus helpotti elämääni. Byrokratia väheni eikä passintarkastuksessa tarvitse enää odotella.

Vähintään yhtä paljon asettumista Suomeen on helpottanut suomen kielen opiskelu. 

Menin kielikurssille melkein heti kun aloin olla Päivin kanssa. Opiskelu on kyllä ollut aika hankalaa. Minun on tavallaan pitänyt oppia puhumaan uudestaan, hitaammin. Vokaaleita pitää venyttää.

Olen myös joutunut opettelemaan uudestaan kävelyn. Ei jäisillä kaduilla astella samalla tavalla kuin sulalla maalla.

Ihmiset tulivat kertomaan, että näytin Bill Cosbyltä.

ULKOMAALAINEN OLI HARVINAISUUS, kun tulin Suomeen. Ihmiset olivat uteliaita mutta hyvänsuopia. 

Minua pidettiin iloisena ja hauskana laulajana, ihmiset tulivat taputtelemaan selkään ja kertomaan, että näytin Bill Cosbyltä. Kai minua pidettiin sympaattisena.

1990-luvun alussa ilmapiiri alkoi muuttua.

Kerran palasin bussilla keikalta Lahteen Päivin luo, ja linja-autoasemalla joku alkoi huudella perääni mutakuonoa ja käski lähtemään pois Suomesta. En jäänyt murehtimaan sitä, mies oli humalassa.

Moni asia on myös parantunut. Suomalaiset ovat nyt vähemmän ujoja kuin muutama vuosikymmen sitten. Aluksi ihmettelin, mikseivät helsinkiläiset naapurimme tervehtineet tai katsoneet päin. Nykyisin ihmiset ovat välittömämpiä.

Minulle Suomi on ollut hyvä paikka. Päätin jo tullessani, etten arvostele vaan otan oppia suomalaisten hyvistä puolista. Olen esimerkiksi tullut suunnitelmallisemmaksi kuin ennen.

Olen miettinyt myös, mitä suomalaiset voisivat oppia minulta. Olen koko ajan sinnikkäästi katsonut suomalaisia silmiin ja tervehtinyt. Moni vastaa.

Yhtä kyllä vieläkin ihmettelen: Miksi suomalaiset odottavat sitä lottovoittoa, joka toisi onnen? Onnihan on tässä ja nyt. Elämä ei ole suremista varten. 

Suhtaudun lapsiin kunnioittavasti ja opetan kunnioittamista myös heille.

ELÄMÄNI MUUTTUI TAAS tämän vuosituhannen alussa. Anneli Koskinen Helsingin nuorisoasiankeskuksesta huomasi minut, kun olimme keikalla Maailma kylässä -festivaaleilla. Hän pyysi minut projektiin, jossa maahanmuuttajat esittelivät entisen kotimaansa kulttuuria koululaisille. Minä tietysti soitin ja lauloin.

Projekti kesti puolitoista vuotta, minkä jälkeen ­Anneli ilmoitti, että minulle on opiskelupaikka nuoriso-ohjaajalinjalla Lohjan aikuiskoulutuskeskuksessa. 

Olin heti valmis.

Olen aina tykännyt lapsista, ja työssä pystyisin hyödyntämään musiikkitaustaani. Valmistuin ammattiin muutamassa vuodessa.

Olen ohjannut nuoria musiikkityöpajoissa eri puo­lilla Helsinkiä. Nyt työskentelen kerho-ohjaajana Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekeskuksessa Helsingin Myllypurossa. Vedän 2–3-vuotiaiden ja 3–6-vuotiaiden kerhoja. 

Vanhemmat ovat kertoneet, että joskus aamuisin lapsia on vaikea saada lähtemään kerhoon, mutta kun sanoo, että mennään katsomaan Bobbya, pienetkin alka­vat pukeutua ripeästi. 

Ehkä lapset huomaavat, että olen tällainen iso pieni poika. Suhtaudun lapsiin kunnioittavasti ja opetan kunnioittamista myös heille. Kyykistyn aina juttelemaan lapselle ja katson häntä silmiin. Kyselen, mitä kuuluu tai mitä teit aamulla.

Äitini oli ihan tavallinen kotiäiti, mutta hän opetti ­minulle esimerkillään, miten lasten kanssa ollaan ja ­miten heitä hoidetaan. Kerho-ohjaajalle riittää töitä vain koulujen lukukausien ajaksi. Kesäisin keikkailen Tri Cohiba -salsaorkesterin kanssa. 

Bobbyn äiti ehti nähdä pojanpoikansa Thomaksen vain kerran.
Bobbyn äiti ehti nähdä pojanpoikansa Thomaksen vain kerran.

PANAMASSA KÄYMME Päivin kanssa noin kolmen vuoden välein. Vierailutahti on vuosien mittaan kiihtynyt: ensimmäisen kerran palasin äitiäni ja isääni katsomaan 18 vuoden kuluttua lähdöstäni. Lähdin kotoa nuorukaisena ja palasin 37-vuotiaana aikamiehenä. Olin toki soitellut kotiin siinä välissä. 

Kun äiti puhelimessa kyseli, koska tulen käymään, vastasin vain, että ihan kohta. Nyt kolmen lapsen isänä ymmärrän, että sen on täytynyt olla vanhemmilleni raskasta.

Isä ehti tavata Päivin kerran ennen kuolemaansa. Hän oli hyvin iloinen, että olin löytänyt vaimokseni niin eksoottisen kaunottaren. Päivi on kuin aurinko yössä, isä sanoi.

Isä menehtyi yllättäen sairauskohtaukseen Päivin ja minun ensimmäisen yhteisen Panaman-matkan aikana. Äidin vei diabetes viisi vuotta sitten. Olen iloinen, että äiti ja isä näkivät, miten onnellinen olen.

Haluaisin perustaa Panamaan suomalaisen mallin mukaisen nuorisotalon. 

ELÄMÄNI ON NYT SUOMESSA. En aio muuttaa Panamaan, mutta haluaisin perustaa sinne suomalaisen mallin mukaisen nuorisotalon. Siellä ­olisi kerhoja pikkulapsille ja ajanvietettä koululaisille. 

Nyt lapsille ja nuorille ei ole Panamassa minkäänlaista ohjattua tekemistä. He keksivät itse puuhaa ja kuljeskelevat kaduilla. Suomeen verrattuna Panama on tässäkin suhteessa kehitysmaa.

Toivon, että nuorisotalo on totta viiden vuoden kuluessa. Opettajasiskoni on lupautunut auttamaan minua nuorisotalon hoidossa, ja rakennusalalla työskentelevä veljeni avittaa rakennustöissä. Rahoitustakin olen miettinyt. Rahaa ei tarvita paljon, sillä Panamassa kaikki on halvempaa kuin täällä.

Toivomme Päivin kanssa, että tämä olisi alku jollekin suuremmalle."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2014.

Annikki.

Bobby on huomannut saman asian jonka itse syntyperäisenä Suomalaisena olen myös todennut.Eli sen että minulla on koko ajan "lottovoitto" koska olen saanut syntyä Suomeen.En lottoa,en veikkaa enkä pelaa muitakaan rahapelejä koska minulla on jo kaikki.Hyvä maa asua,hyvä vuokra-asunto,sairaseläke joka miehen eläkkeen kanssa riittää meille ja ihana lemmikki.Miksi aina tarvitsisi jotain lisää kun kaikki pieneen elämääni tarvittava on tässä?!Olen kiitollinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla