"Meille kävi hyvin, koska yhteiskunta auttoi"

Ensimmäiseksi Susanna oppii sanan papiljott. Se tarkoittaa karkin värisiä rullia, joilla kampaamon täti tekee toisten tätien tukkaan kiharoita.

Kampaamossa roikkuu tupakan hajuinen pilvi. Muovituolit ovat täynnä leveitä helmoja ja naisia, jotka nostavat suomalaistytön syliinsä ja puhuvat outoa kieltä. Susanna on hiljaa ja kuuntelee puheen rytmiä. Hän palaa kampaamoon yhä uudestaan.

On vuosi 1966 eteläruotsalaisessa Ystadin pikkukaupungissa. Susanna Alakoski on nelivuotias ja hänellä on pelkkää aikaa. Äiti ja isä ovat töissä, isoveli ja vauvasisko jossain, Susanna ei tiedä missä. Uuden kodin ympärillä ei ole pihaa, lapsia eikä mitään. Siellä on vain juuri rakennettuja kaupungin vuokrataloja, jotka aikanaan saisivat sosiaaliviranomaisilta kutsumanimen svinalängorna, sikalat.

Paljon ennen sitä Susanna oppii toisen tärkeän sanan: skola. Kun Susanna aloittaa koulun, hän on asunut Ruotsissa kolme vuotta. Kaiken sanottavansa hän on siihen mennessä sanonut suomeksi.

Kun Susanna ensimmäisenä päivänä ensimmäisellä luokalla avaa suunsa, sieltä tulee ruotsia. Ensin puheessa on suomalainen nuotti, mutta pian Susanna sorauttaa ärrää samalla tavalla kuin muutkin skoonelaiset.

Äkkiä hän vain osaa.

Köyhä perii tyhjän tilin

Alakosket olivat maahanmuuttajaperhe. 1960- ja 70-luvulla Suomesta muutettiin Ruotsiin yli 300 000 kertaa, jotkut useammin kuin kerran.

”Emme olleet poliittisia tai uskonnollisia pakolaisia emmekä ilmastopakolaisia. Olimme köyhyys-, työttömyys- ja sotapakolaisia. Sotakin näkyi vielä äidissä ja isässä”, sanoo kirjailija Susanna Alakoski.

Susannan äidinäiti oli tehnyt töitä Vaasan puuvillatehtaalla 40 vuotta. Hän ei ollut pystynyt säästämään palkastaan seuraavalle sukupolvelle. Hän ei oppinut edes lukemaan. Syyt olivat samoja kuin kehitysmaissa myöhemminkin. Oli sotaa, pitkiä koulumatkoja ja tilanteita, joissa lapsenkin palkka tarvittiin perheen elatukseen. Kaiken päälle tyttö oli syntynyt aviottomana. Se oli rikos 1900-luvun alun Suomessa.

”Köyhyys periytyy samalla tavalla kuin rikkaus. Rikkaat perivät talon ja osakkeita, köyhät asunnon puutteen ja tyhjän pankkitilin.”

Susannan perheellä oli Ruotsiin muuttaessaan sen verran vaatteita kuin äiti ja isä pystyivät kasseissa kantamaan. Siinä koko omaisuus.

"Köyhä ja kielitaidoton ei muuta ulkomaille, ellei ole hirveän rohkea."

Ruotsissa isä hitsasi, sorvasi, muurasi, oli apumiehenä rakennuksilla ja purki asbestieristyksiä ilman hengityssuojaa. Äiti siivosi, tiskasi, hoiti toisten lapsia ja jakoi lehtiä. He tekivät kielitaidottomien ja puolikielisten töitä, joille ei löytynyt tekijöitä kantaväestöstä.

”Äiti ja isä olivat ahkeria, mutta olivat he rohkeitakin. Köyhä ja kielitaidoton ei muuta ulkomaille, ellei hän ole hirveän rohkea.”

Suurin ero tämän päivän maahanmuuttoon on Susannan mukaan siinä, että silloin Ruotsi halusi siirtolaisensa. Siellä oltiin tuskallisen tietoisia siitä, ettei maassa ollut omasta takaa tarpeeksi työikäistä väkeä.

Niinpä nuoria ja riuskoja työntekijöitä käytiin hakemassa busseilla Suomesta. Heitä tuli myös Kreikasta, Italiasta ja Jugoslaviasta, ja jokaisen työtä tarvittiin. He ehkä saivat verstaalla vanhat koneet, kun kantaruotsalaiset saivat uudet, mutta he pääsivät töihin.

”Nyt Ruotsissa poltetaan vastaanottokeskuksia.”

Yksi vieras liikaa

Susanna vetää vuoroin paitaa alas, ettei hakaneula näkyisi, vuoroin housunkaulusta ylös, etteivät housut putoaisi jalasta.

Susannan vaatteet ovat aina muiden vanhoja, ilmaiseksi saatuja tai jostain vain kaivettuja. Niin nämäkin keltaiset vakosamettihousut. Ne ovat myös aivan liian isot yhdeksänvuotiaalle tytönruipelolle. Hakaneula paikkaa rikkinäistä vetoketjua. Muilla luokkakaverin syntymäpäiville kutsutuilla on somat hameet ja äidin silittämät paidat.

Eteisessä syntymäpäiväsankarin äiti toteaa, että täällä on yksi lapsi liikaa. Hän sanoo Susannalle, että sinä voit mennä. Susanna lähtee.

Lapsena Susanna häpesi esimerkiksi sitä, että kotona oli vain toisten hylkäämiä huonekaluja. Hän häpesi, että jäi aina pihalle seisomaan, kun kaverit lähtivät ajelemaan pyörällä. Perheellä ei ollut varaa pyörään.

Ennen ensimmäistä koulupäivää Susanna ei ollut hävennyt mitään. Siihen asti hän oli elänyt oman perheen ja toisten suomalaisten kanssa, ja kaikilla oli ollut aivan samanlaista.

Ensimmäisen koulupäivän jälkeen Susanna tiesi, että hän oli erilainen. Koulukaverit olivat ruotsalaisia ja tunteneet toisensa aina. He olivat asuneet kivoissa taloissa naapuruksina, leikkineet yhdessä ja viettäneet hauskoja kesälomia mökillä ja etelän auringossa. Susanna ei tuntenut ketään eikä lomaillut missään. Kukaan ei koskaan kysynyt, mistä hän oli kotoisin.

"Häpesin asioita, joille en itse mahtanut mitään."

”Yhteiskunta oli siihen aikaan sellainen, että kaikkien piti puhua ruotsia ja olla ruotsalaisia. Suomalaisuuteni oli jotain kummallista, josta ei voinut edes puhua.”

Stereotypiat elivät. Suomalaisista tiedettiin, että he juovat viinaa ja puukottavat.

”Oli siinä paljon tottakin. Kyllä suomalaiset joivat ja tappelivat. Sellaista tapahtui minunkin perheessäni.”

Sitä Susanna häpesi eniten. Äiti ja isä sairastivat alkoholiriippuvuutta. Hän haluaa ehdottomasti käyttää sitä termiä: äiti ja isä eivät olleet syntyneet alkoholisteiksi vaan he sairastuivat alkoholismiin.

Koulussa Susanna poti erilaisuutta, mutta häntä ei kiusattu. Kukaan ei uskaltanut. Susanna sanoi vastaan kenelle tahansa, vaikka opettajalle. Jos sana ei auttanut, hän löi. Yksitoistavuotiaana hän antoi turpaan aikuiselle miehelle, joka oli ollut ilkeä hänen isoveljelleen.

”Kun kasvaa kovassa ympäristössä, tulee itsekin kovaksi. Koska perheen elämä oli välillä yhtä kaaosta, pystyin luottamaan vain itseeni. En pelännyt yhtään mitään.”

Pelottomuus ei vienyt häpeää. Häpeä sai vatsan sekaisin. Se kiersi päässä, sydämessä ja mahanpohjassa. Se mykisti, jähmetti ja jäädytti.

”Se oli läheisen häpeää. Häpesin asioita, joille en itse mahtanut mitään.”

Kiltti isä, viisas äiti

Kun äiti ja isä eivät juo, isä valmistaa sunnuntairuuaksi paistia kermakastikkeessa. Silloin syödään ja nauretaan.

Eteisessä kompastellaan kenkiin, koska koti on täynnä lasten kavereita. Isä kutsuu heidätkin ruokapöytään ilman muuta. Toisin on vauraissa ruotsalaisperheissä. Susanna on odottanut monta kertaa toisessa huoneessa sillä aikaa, kun kaverin perhe on syönyt.

Kun äiti ja isä eivät juo, äiti lukee Simone de Beauvoiria ja keittokirjoja. Hän silppuaa ruokiin ronskisti valkosipulia ja keskustelee viisaasti lasten ja heidän kavereittensa kanssa.

Kun äiti ja isä eivät juo, he ovat maailman kilteimmät, hauskimmat ja kärsivällisimmät vanhemmat.

Kun Susanna oli pieni, hän ei koskaan nähnyt hampaattomia aikuisia. Nyt se on aivan tavallista.

Kuluu viikkoja, viisi ja kuusikin. Susanna on iloinen, eikä kuitenkaan ole. Vähitellen äiti ja isä väsyvät ja alkavat ärähdellä. Susannakin väsyy ja ärähtelee.

Se on kuin telepatiaa. Eräänä päivänä Susanna vain tietää, että tänään kaikki on ohi. Juominen alkaa taas.

Mitä siirtolaisen lapsi sanoisi ihmiselle, joka haluaa sulkea rajat? "Sanon, että koeta kerran käyttää sanaa tervetuloa. Kuulostele, missä se tuntuu", Susanna Alakoski sanoo.

Susanna koettaa käydä koulua, syödä koulussa, syödä kavereilla, olla ilman ruokaa. Hän koettaa hoitaa pikkusiskoa, koiraa ja läksyjään. Hän koettaa pysyä hereillä, että ehtisi apuun, kun isä alkaa lyödä äitiä, kun äiti ottaa liikaa unitabletteja, kun isä nukahtaa tupakka kädessä, kun äiti ärsyttää isää lyömään lisää tai kun isä potkii koiraa.

Vuosia myöhemmin Susanna kirjoittaa kirjassaan Lähimmäisen huhtikuu näin: Veri on pahempaa kuin sotkuinen koti. Juoppohulluuskohtaus on pahempaa kuin veri. Pikkusiskon pelko on pahempaa kuin kaatuneet huonekalut. Äidin katkenneet kylkiluut ovat pahempia kuin isän huutamat vitut.

Isoveli alkaa käyttää huumeita kaksitoistavuotiaana. Kun Susannasta otetaan valokuva kodin parvekkeella koulun päättäjäispäivänä, kuvan taustalla rehottaa veljen kannabisviljelmä.

Neljätoistavuotiaana Susanna väsyy ja hankkii itselleen sijaiskodin.

Ei pelkkää pahaa

Miksi äiti ja isä joivat? Susanna Alakoski ei tiedä, mutta hänellä on hyviä ehdotuksia. He joivat, koska olivat köyhiä ja vieraassa maassa, menettivät omat vanhempansa liian nuorina, häpesivät köyhyyttään ja olivat kokeneet sodan.

”Mitä meille olisikaan tapahtunut, jos meidät olisi otettu vastaan niin kuin nykyiset maahanmuuttajat?”

Susanna osaa luetella miettimättä listan asioita, jotka ovat maahanmuuttajan elämässä huonommin nyt kuin 60- ja 70-luvuilla.

Kun hän oli pieni, hän ei koskaan nähnyt hampaattomia aikuisia. Nyt se on aivan tavallista. Ihmiset eivät saa tukea hampaiden korjaamiseen.

Kun hän oli pieni, lapsiperhettä ei voinut häätää asunnosta. Nyt Ruotsissa on kadulla asuvia lapsia.

Kun hän oli teini eikä jaksanut enää, sosiaalitoimi järjesti hänelle oman asunnon. Sen ansiosta Susanna pystyi käymään koulua ja alkoi pärjätä itse. Nyt asuntoja ei saa.

”Yhteiskunta tuki perhettämme paljon. Sen ansiosta meidän kävi lopulta hyvin.”

"Jos pyörittäisin yritystä, palkkaisin pelkästään entisiä päihdeperheen lapsia."

Eikä päihdeperhe saanut aikaan pelkkää pahaa. Kun varttuu sellaisessa eikä itse sairastu riippuvuuteen, kasvaa pärjääjäksi. Tästäkin Susannalla on valmis lista: päihdeperheessä kasvanut on aikaansaava, luotettava, työteliäs, määrätietoinen, toimelias, näkemyksellinen, empaattinen, herkkävaistoinen, ymmärtäväinen, kokenut, väsymätön, huolehtiva, velvollisuudentuntoinen, älykäs, terävä ja hauska.

”Kaikki tuttuni, joilla on samanlainen tausta, ovat helvetin hyviä ihmisiä. Jos pyörittäisin yritystä, palkkaisin pelkästään entisiä päihdeperheen lapsia.”

Saat valita toisin

Susanna tietää, että äidille on turha puhua silloin, kun hän juo. Kun ryyppykierre katkeaa, Susanna antaa tulla. Hän tietää, että silloin sanat sattuvat eniten.

Susanna huutaa ja haukkuu niin kuin vain teini osaa. Hän vaatii äitiä eroamaan isästä, koska isä on ryypätessään pahempi kuin äiti. Pahimman loukkauksen Susanna säästää viimeiseksi:

”Haluatko, että minusta tulee samanlainen kuin sinusta?”

”En halua”, äiti vastaa.

”Ei tämä ole sinun syytäsi. Sinä voit valita toisin”, äiti jatkaa.

Susanna Alakoski on päättänyt, että häpeä perheen päihderiippuvuuksista ja köyhyydestä loppuu häneen. "Lapsillani on ihan toinen elämä."

Sadan vuoden kuluttua

Susanna Alakoskella on kolme lasta, hänen veljellään yksi ja siskollaan kaksi. He ovat maahanmuuttajien lapsenlapsia ja heille kävi näin: yhdestä tulee ekoviljelijä, toisesta insinööri, kolmannesta taiteilija, neljäs opiskelee markkinointia, viides käy lukiota ja kuudes esikoulua.

Kaikilla on huumorintajua, niin kuin Susannan isällä oli. Kaikilla on järkeä, niin kuin Susannan äidillä oli. Kaikki ovat isovanhempiensa tapaan rohkeita ja suorapuheisia. Susannan pojalla on suomalainen nenä.

”Nämä kuusi todistavat, että meidän perhe ei ole velkaa kenellekään. On typerää jumittua miettimään, mitä maahanmuuttaja maksaa nyt. Loogisempaa on laskea sadan vuoden päästä, paljonko he ja heidän jälkeläisensä ovat antaneet yhteiskunnalle”, Susanna sanoo.

Susannan vanhemmat kuolivat päihteiden seurauksiin, mutta hänen veljensä pääsi irti huumekierteestä. 30 vuotta siihen meni, mutta nyt veli on kuivilla ja työssä.

Susannaa humalassa oleminen inhotti. Hänestä ei tullut alkoholistia eikä narkomaania vaan palkittu kirjailija.

”En oikeasti ymmärrä, mikä maahanmuuttajissa pelottaa. Ihmiset ovat mahdollisuus”, Susanna sanoo.

”Olen varma, että useimmille nyt tuleville käy samalla tavalla kuin suomalaissiirtolaisille aiemmin Ruotsissa. He pärjäävät absoluuttisen hienosti.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2015. Se oli lukijoiden mielestä lehden paras.