Vanhusten virikeohjaaja Lotta Pukkila, 32, asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa. Liikunnan lisäksi Lotta harrastaa korujen ja korttien tekemistä.
Vanhusten virikeohjaaja Lotta Pukkila, 32, asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa. Liikunnan lisäksi Lotta harrastaa korujen ja korttien tekemistä.

Lotta Pukkilasta tuli sydänpotilas jo ennen teini-ikää. Uusi sydän toi sykkeen takaisin elämään. 

Olisin voinut kuolla ainakin jo kolme kertaa: vauvana leukemiaan, kymmenvuotiaana sydämen vajaatoimintaan ja 27-vuotiaana sydänleikkauksista vaikeimpaan, sydämensiirtoon.

Mutta en kuollut yhteenkään niistä.

Jääkaappini ovessa ei ehkä turhaan lue: ”Vahvoilla ihmisillä on rankat taudit, eihän taudeilla muuten olisi mitään mahdollisuuksia.”

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Lääkärit tuskin uskoivat minun jäävän edes henkiin.

OLIN KYMMENVUOTIAS, kun äitini kuoli ja vatsani alkoi olla aina kipeä. Yskin ja oksentelin, niin että aloin pelätä syömistä. Isä tietysti huolestui ja käytti minua kotipaikkamme Ähtärin terveyskeskuksessa, mutta siellä ei osattu epäillä sydänvikaa nuorella tytöllä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lääkärit kai lähinnä arvelivat, että vika on korvieni välissä. Ei se mikään ihme olisi ollutkaan lapsella, jonka äiti oli äskettäin kuollut. Joku valkotakkisista epäili, että ehkä tytöllä on alkamassa kuukautiset. Kun huonovointisuuteeni ei löytynyt syytä, minut lähetettiin Seinäjoen sairaalaan tarkempiin tutkimuksiin.

Sairaalassa selvisi, että olin täynnä nestettä. Sitä oli maksassa, vatsalaukussa ja keuhkoissa. Olin sairastanut neljän kuukauden iässä leukemian, joten lääkärit päättelivät, että se oli uusiutunut.

Minulle tuli lähtö Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Ajoimme sinne isän kanssa yötä myöten. Matkalla poikkesimme kotona, ja minä kävin jopa saunassa. Oikeasti olisi pitänyt kiirehtiä. Vointini kävi koko ajan heikommaksi.

Välillä edessäni häilähtivät isän pelästyneet kasvot.

Perillä romahdin. Nesteet turvottivat kehoani niin, ettei henki tahtonut kulkea. Sydämeni jaksoi juuri ja juuri pumpata. Lääkärit tuskin uskoivat minun jäävän edes henkiin. Muistan, kuinka hoitajat juoksivat sänkyni vierellä. Välillä edessäni häilähtivät isän pelästyneet kasvot.

Selvisi, että minulla oli sydämen vajaatoiminta, joka oli seurausta leukemialääkkeiden sivuvaikutuksista vauvaiässä. Sydänlääkärit onneksi osasivat asiansa, ja sain vajaatoimintaan lääkityksen, joka auttoi.

Minusta tuli sydänpotilas ennen teini-ikää.

VÄSYIN HELPOSTI pienestä saakka, enkä jaksanut riehua samaa tahtia kuin ikätoverini. Koululiikunnassa huonommuuteni korostui. Opettajan oli joskus vaikea ymmärtää, että joku voi hiihtää niin hitaasti.

Kun väsymiseni syyksi selvisi sydänvika, olin helpottunut.

Ajattelin, että vauhtileikit eivät vain ole minun juttuni. Olen mikä olen. Kun väsymiseni syyksi selvisi sydänvika, olin helpottunut. Lällättelin opettajalle, että en olekaan laiskuuttani joukon viimeinen. Sain sitten vapautuksen liikuntatunneista.

Samoihin aikoihin lääkärit mainitsivat ensimmäisen kerran sanan sydämensiirto. En ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Oli ehkä hyvä, etten osannut pelätä tulevaa. Isääni, pappia, tyttären kohtalo sen sijaan varmasti mietitytti.

16–17-vuotiaana sydämeni kunto heikentyi ja olin vähän väliä sairaalassa. Sormeni olivat niin turvoksissa, että ne näyttivät paksuilta patukoilta. Sain yhä vahvempia lääkkeitä.

Lääkärit ottivat sydänsiirron esille, mutta kun lääkkeet jälleen tepsivät, työnsin ajatuksen taka-alalle. Sydämeni oli aina voinut välillä paremmin, välillä huonommin, joten vaihtelu tuntui minusta luonnolliselta.

Eläkkeelle jääminen ahdisti. Tunsin paniikkia siitä, etten olisi enää hyödyllinen yhteiskunnalle.

PARIKYMMPISENÄ YRITIN ELÄÄ kuten muutkin ikäiseni, mutta enhän minä jaksanut. Nukuin joka iltapäivä parin tunnin päiväunet ja jaksoin tavata kavereitani vain viikonloppuisin.

24-vuotiaana sain työpaikan vanhusten virikeohjaajana espoolaisessa Kanervakodissa. Ihastuin vanhoihin ihmisiin ja heidän vilpittömyyteensä. Olin ollut kesätöissäkin vanhainkodissa.

Minusta on ihanaa tuottaa iloa vanhuksille. Olen eläväinen tyyppi, mutta heidän kanssaan rauhoitun. Töihin meno aamuisin toi, ja tuo yhä, hymyn huulilleni.

Sydämeni ei valitettavasti jaksanut yhtä hyvin kuin mieleni. Kun taas kerran makasin viiden vuorokauden tiputuksessa sairaalassa, mietin, muuttuuko elämäni pelkäksi alamäeksi. Työjaksot olivat kutistuneet niin, että 27-vuotiaana jouduin jäämään määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Se ahdisti. Tunsin melkein paniikkia siitä, etten olisi enää hyödyllinen yhteiskunnalle.

Tajusin ensimmäistä kertaa kunnolla, että nyt taitaa olla tosi kyseessä.

Ainoa keino selvitä olisi uusi sydän.

Kirjoitin testamenttiini, että hautajaisissa pitää tarjoilla irtokarkkeja.

SYDÄMENSIIRTOA ODOTTAESSANI en jaksanut enää oikein mitään. Oli kuuma kesä. Pystyin iltaviileillä raahustamaan hitaasti korttelin ympäri. Nukuin paljon. Katselin tv:tä, luin, tein palapelejä ja koruja ja kortteja vointini mukaan. Kun yhtenä päivänä jaksoin näprätä hetken, seuraavat kolme päivää jouduin lepäämään.

En tiedä, ajattelinko kuolemaa uutta sydäntä odottaessa. En osaa sanoa sitäkään, pelottiko leikkaus. En antanut itselleni lupaa märehtiä. Suojelin itseäni, jotta soitto uuden sydämen löytymisestä ei saisi minua paniikkiin: mitä jos en selviäkään?

Vitsinä tein testamentin. Kirjoitin siihen, että jos kuolen, mutta tietenkään en kuole, niin hautajaisissa pitää tarjoilla irtokarkkeja.

Isä kävi luonani viikoittain. Kyselyt voinnistani ja lääkkeiden ottamisesta tulivat välillä jo korvista ulos. Toki ymmärsin isää, joka joutui pelkäämään, että kuolen. Siksi hän suojeli ja paapoi minua kuin pikkuressukkaa.

Pillahdin itkuun, kun soitto tuli.

ODOTETTU SOITTO tuli, kun olin Salossa isän ja äitipuoleni luona käymässä. Pillahdin itkuun. En tiedä itkinkö ilon, yllätyksen vai pelon kyyneleitä.

Viesti Meilahden sairaalasta kuului, että täällä nyt ehkä olisi sinulle sydän. Ota taksi ja tule tänne.

Matkalla mietin, että tämä on varmaan väärä hälytys. Taksikuski jutteli leppoisasti. Ehkä tarkoituksella, kun tiesi, mihin olin matkalla. Isäni oli juuri tuolloin töissä vihkimässä pariskuntaa. Hän ja äitipuoleni ilmoittivat tulevansa perässä heti, kun ehtisivät.

Espoossa asuva sisarpuoleni oli sairaalassa tukenani kahden tunnin ajan ennen leikkaussaliin kärräämistä. En muista niistä hetkistä juuri mitään. Nukutus kuulemma pyyhkii muistia. Minulle kerrottiin, että itkin kerran, mutta muuten vitsailin ja naureskelin. Mieleni oli kääntynyt jo niin, että kaikki menee hyvin.

Pelkkä käden nostaminen tuntui työläältä.

SAIN UUDEN SYDÄMEN lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Leikkaus kesti kuutisen tuntia. Maanantailta muistan, että isä piti kiinni kädestäni ja sanoi, että kyllä Lotta tietää, että olemme tässä, vaikka hän ei reagoikaan. Sanoi vielä, että tytöllä on pitkästä, pitkästä aikaa punaiset posket.

Kun heräsin, havahduin minusta lähtevien letkujen määrään. Seuraavaksi tajusin, että minulla oli kuuma ja oli helppo hengittää. Ennen palelin jatkuvasti.

Muuten olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Pelkkä käden nostaminen tuntui työläältä. Päällimmäisenä oli kuitenkin ajatus, että rinnassani sykkii toimiva sydän.

Vain muutaman päivän kuluttua leikkauksesta minua nosteltiin jo kuntopyörän selkään.

Pysähdyin ihmettelemään erilaista hengästymistäni.

TESTASIN UUDEN SYDÄMENI kotilomalla kahden viikon kuluttua leikkauksesta. Uhmakas kun olen, kävelin portaat viidenteen kerrokseen, enkä mennyt hissillä.

Kerrosten välissä pysähdyin ihmettelemään erilaista hengästymistäni. Rasitus tuntui jalkojen lihaksissa. Vanhalla sydämellä pienikin liikunta aiheutti hengenahdistusta. Jatkoin ylös perille asti.

Kun pääsin kotiin, isä jäi viikoksi avukseni. Koska rinnan auki leikkaaminen vaurioittaa hermoratoja, minulla ei alkuun pysynyt kynä kädessä enkä saanut maitotölkkiä auki. Toivuin kuitenkin nopeasti varmaan siksi, että olin siirtopotilaaksi hyväkuntoinen, enkä täysin sänkypotilaana ennen leikkausta.

Tuleeko elämästäni noin normaalia, kyselin, kun tapasin vertaistukihenkilöni, joka oli saanut uuden sydämen 20 vuotta sitten. Tuntui ihmeelliseltä, että saisin liikkua ja tehdä mitä vain vointini mukaan.

Tuli hurja into ottaa takaisin kaikki, mikä oli jäänyt tekemättä.

KARTOIN IHMISJOUKKOJA kolme kuukautta ja minun piti pestä käsiä ahkerasti. Sen jälkeen minua ei pidellyt mikään. Tuli hurja into ottaa takaisin kaikki, mikä oli jäänyt tekemättä. Pidin hauskaa kavereitteni kanssa, bailasimme maissa ja laivalla, sain mennä ihmisten joukkoon ja käydä tanssimassa. Ihmettelin, kun minua ei yhtään heikottanut pyörähdellä aamutunneille asti. Ja minä olin ollut jäämässä eläkkeelle!

Työhön paluu vähän pelotti. Ensimmäisen vuoden tekisin lyhyttä päivää, mutta saisinko vanhainkodista kaikki infektiot? Alussa estelin, kun mummot tulivat halaamaan. Sairaalassa oli kuitenkin sanottu, että jos en joudu eritteiden kanssa tekemisiin, työpaikkani on turvallinen.

Elimistöni ei ole alkanut hylkiä uutta sydäntä, mutta joudun syömään hylkimisenestolääkitystä loppuelämäni. Kortisonia en onneksi enää tarvitse. Tulin siitä supervirkeäksi mutta kuukasvoiseksi punkeroksi. Ennen leikkausta painoin 47 kiloa, mutta kun aloin ahmia puuroa ja makkaraa ja kaikkia mahdollisia aikaisemmin inhoamiani ruokia, vaaka näytti pian 20 kiloa enemmän.

Painonnoususta alkoi uusi liikunnallinen elämäni.

Ehkä rinnassani pumppaa entisen urheilijan sydän, koska se kestää niin hyvin.

HIMOLIIKKUJA MINUSSA HERÄSI, kun sairaalassa sanottiin, että liikunta on lääke. Halusin eroon ylikiloistani, eikä siihen riittänyt pelkkä ruokavalio. Minä entinen luokan hitain ryhdyin treenaamaan viidesti viikossa. Kävin juoksemassa ja kuntosalilla vuoropäivinä. Salille menin ensin itkun kanssa, kun muistelin kouluaikoja. Vasta personal trainerin opastus laitteisiin sai minut innostumaan toden teolla.

Painoni on pudonnut, lihakseni ovat kasvaneet, vastustuskyky on kohentunut ja flunssat lyhentyneet. Osteoporoosini on parantunut ilman lääkkeitä. Olen täynnä energiaa.

Ehkä rinnassani pumppaa entisen urheilijan sydän, koska se kestää niin hyvin. Muutoin en koskaan mieti, kuka sydämeni entinen omistaja on ollut. Se olisi turhaa, Suomessa ei elinsiirron luovuttajasta kerrota. Ajattelen vain, että minulla on uusi sydän, ja se on uskomattoman hieno juttu.

On siistiä miettiä treenatessaan muutakin kuin sydämen sykettä. 

LIIKUNTA ON AVANNUT minulle uuden maailman. Se on vienyt minut elinsiirron saaneiden EM-urheilukisoihin Vilnaan kaksi vuotta sitten ja Argentiinan MM-kisoihin viime vuonna. Hyllyssäni kimaltelee kulta-, hopea- ja pronssimitaleja.

Sain Sydänliiton Syke-yhdistykseltä Taistelijan maljan, joka annetaan vuoden parhaalle arvokisoissa ansioituneelle. Minulle se tuli kuulantyönnön hopeamitalista Argentiinassa. Juoksin siellä myös viiden kilometrin katujuoksun ja tulin neljänneksi. Paljon lääkkeitä syövällä sydänsiirrokkaalla viisi kilometriä vastaa maratonia.

On siistiä saada liikunnasta onnistumisen kokemuksia ja miettiä treenatessaan muutakin kuin sydämen sykettä. Käyn nyt itse vertaistukihenkilönä kertomassa sairaalassa sydänsiirtoa odottaville, millaista heidänkin elämänsä voi viiden vuoden päästä olla.

Luulen, että taivaan isää ja tiedettä on molempia tarvittu. 

RINNASSANI NÄKYY ENÄÄ haalea arpi. Nautin arjen tuomista iloista, työstäni, ystävistäni ja harrastuksistani. Hienoihin elämyksiin ei benjihyppyjä tarvita. Vaikka aamuisin ensimmäinen ajatukseni ei aina olekaan että vau, onpa hienoa olla elossa, niitä fiiliksiä kyllä koen pitkin päivää.

Infektioriskin vuoksi en saa syödä ostereita ja hankkia tiettyjä lemmikkieläimiä. En myöskään saa harrastaa vaikkapa nyrkkeilyä. Muutama rajoitus ei kuitenkaan haittaa, sillä elämä on nyt mukavaa.

Arvaan, että isäni usko oli koetuksella silloin, kun hän joutui katselemaan vointini hiipumista. Toisaalta taivaan isällä on ollut sormensa pelissä paranemisessani. Olen tosi kiitollinen myös lääkäreille ja mahtavalle lääketieteelle.

Luulen, että taivaan isää ja tiedettä on molempia tarvittu. Ilman toista ei toinen olisi onnistunut, enkä olisi nyt elossa.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2016.

Sisältö jatkuu mainoksen alla