Vanhusten virikeohjaaja Lotta Pukkila, 32, asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa. Liikunnan lisäksi Lotta harrastaa korujen ja korttien tekemistä.
Vanhusten virikeohjaaja Lotta Pukkila, 32, asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa. Liikunnan lisäksi Lotta harrastaa korujen ja korttien tekemistä.

Lotta Pukkilasta tuli sydänpotilas jo ennen teini-ikää. Uusi sydän toi sykkeen takaisin elämään. 

Olisin voinut kuolla ainakin jo kolme kertaa: vauvana leukemiaan, kymmenvuotiaana sydämen vajaatoimintaan ja 27-vuotiaana sydänleikkauksista vaikeimpaan, sydämensiirtoon.

Mutta en kuollut yhteenkään niistä.

Jääkaappini ovessa ei ehkä turhaan lue: ”Vahvoilla ihmisillä on rankat taudit, eihän taudeilla muuten olisi mitään mahdollisuuksia.”

Lääkärit tuskin uskoivat minun jäävän edes henkiin.

OLIN KYMMENVUOTIAS, kun äitini kuoli ja vatsani alkoi olla aina kipeä. Yskin ja oksentelin, niin että aloin pelätä syömistä. Isä tietysti huolestui ja käytti minua kotipaikkamme Ähtärin terveyskeskuksessa, mutta siellä ei osattu epäillä sydänvikaa nuorella tytöllä.

Lääkärit kai lähinnä arvelivat, että vika on korvieni välissä. Ei se mikään ihme olisi ollutkaan lapsella, jonka äiti oli äskettäin kuollut. Joku valkotakkisista epäili, että ehkä tytöllä on alkamassa kuukautiset. Kun huonovointisuuteeni ei löytynyt syytä, minut lähetettiin Seinäjoen sairaalaan tarkempiin tutkimuksiin.

Sairaalassa selvisi, että olin täynnä nestettä. Sitä oli maksassa, vatsalaukussa ja keuhkoissa. Olin sairastanut neljän kuukauden iässä leukemian, joten lääkärit päättelivät, että se oli uusiutunut.

Minulle tuli lähtö Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Ajoimme sinne isän kanssa yötä myöten. Matkalla poikkesimme kotona, ja minä kävin jopa saunassa. Oikeasti olisi pitänyt kiirehtiä. Vointini kävi koko ajan heikommaksi.

Välillä edessäni häilähtivät isän pelästyneet kasvot.

Perillä romahdin. Nesteet turvottivat kehoani niin, ettei henki tahtonut kulkea. Sydämeni jaksoi juuri ja juuri pumpata. Lääkärit tuskin uskoivat minun jäävän edes henkiin. Muistan, kuinka hoitajat juoksivat sänkyni vierellä. Välillä edessäni häilähtivät isän pelästyneet kasvot.

Selvisi, että minulla oli sydämen vajaatoiminta, joka oli seurausta leukemialääkkeiden sivuvaikutuksista vauvaiässä. Sydänlääkärit onneksi osasivat asiansa, ja sain vajaatoimintaan lääkityksen, joka auttoi.

Minusta tuli sydänpotilas ennen teini-ikää.

VÄSYIN HELPOSTI pienestä saakka, enkä jaksanut riehua samaa tahtia kuin ikätoverini. Koululiikunnassa huonommuuteni korostui. Opettajan oli joskus vaikea ymmärtää, että joku voi hiihtää niin hitaasti.

Kun väsymiseni syyksi selvisi sydänvika, olin helpottunut.

Ajattelin, että vauhtileikit eivät vain ole minun juttuni. Olen mikä olen. Kun väsymiseni syyksi selvisi sydänvika, olin helpottunut. Lällättelin opettajalle, että en olekaan laiskuuttani joukon viimeinen. Sain sitten vapautuksen liikuntatunneista.

Samoihin aikoihin lääkärit mainitsivat ensimmäisen kerran sanan sydämensiirto. En ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Oli ehkä hyvä, etten osannut pelätä tulevaa. Isääni, pappia, tyttären kohtalo sen sijaan varmasti mietitytti.

16–17-vuotiaana sydämeni kunto heikentyi ja olin vähän väliä sairaalassa. Sormeni olivat niin turvoksissa, että ne näyttivät paksuilta patukoilta. Sain yhä vahvempia lääkkeitä.

Lääkärit ottivat sydänsiirron esille, mutta kun lääkkeet jälleen tepsivät, työnsin ajatuksen taka-alalle. Sydämeni oli aina voinut välillä paremmin, välillä huonommin, joten vaihtelu tuntui minusta luonnolliselta.

Eläkkeelle jääminen ahdisti. Tunsin paniikkia siitä, etten olisi enää hyödyllinen yhteiskunnalle.

PARIKYMMPISENÄ YRITIN ELÄÄ kuten muutkin ikäiseni, mutta enhän minä jaksanut. Nukuin joka iltapäivä parin tunnin päiväunet ja jaksoin tavata kavereitani vain viikonloppuisin.

24-vuotiaana sain työpaikan vanhusten virikeohjaajana espoolaisessa Kanervakodissa. Ihastuin vanhoihin ihmisiin ja heidän vilpittömyyteensä. Olin ollut kesätöissäkin vanhainkodissa.

Minusta on ihanaa tuottaa iloa vanhuksille. Olen eläväinen tyyppi, mutta heidän kanssaan rauhoitun. Töihin meno aamuisin toi, ja tuo yhä, hymyn huulilleni.

Sydämeni ei valitettavasti jaksanut yhtä hyvin kuin mieleni. Kun taas kerran makasin viiden vuorokauden tiputuksessa sairaalassa, mietin, muuttuuko elämäni pelkäksi alamäeksi. Työjaksot olivat kutistuneet niin, että 27-vuotiaana jouduin jäämään määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Se ahdisti. Tunsin melkein paniikkia siitä, etten olisi enää hyödyllinen yhteiskunnalle.

Tajusin ensimmäistä kertaa kunnolla, että nyt taitaa olla tosi kyseessä.

Ainoa keino selvitä olisi uusi sydän.

Kirjoitin testamenttiini, että hautajaisissa pitää tarjoilla irtokarkkeja.

SYDÄMENSIIRTOA ODOTTAESSANI en jaksanut enää oikein mitään. Oli kuuma kesä. Pystyin iltaviileillä raahustamaan hitaasti korttelin ympäri. Nukuin paljon. Katselin tv:tä, luin, tein palapelejä ja koruja ja kortteja vointini mukaan. Kun yhtenä päivänä jaksoin näprätä hetken, seuraavat kolme päivää jouduin lepäämään.

En tiedä, ajattelinko kuolemaa uutta sydäntä odottaessa. En osaa sanoa sitäkään, pelottiko leikkaus. En antanut itselleni lupaa märehtiä. Suojelin itseäni, jotta soitto uuden sydämen löytymisestä ei saisi minua paniikkiin: mitä jos en selviäkään?

Vitsinä tein testamentin. Kirjoitin siihen, että jos kuolen, mutta tietenkään en kuole, niin hautajaisissa pitää tarjoilla irtokarkkeja.

Isä kävi luonani viikoittain. Kyselyt voinnistani ja lääkkeiden ottamisesta tulivat välillä jo korvista ulos. Toki ymmärsin isää, joka joutui pelkäämään, että kuolen. Siksi hän suojeli ja paapoi minua kuin pikkuressukkaa.

Pillahdin itkuun, kun soitto tuli.

ODOTETTU SOITTO tuli, kun olin Salossa isän ja äitipuoleni luona käymässä. Pillahdin itkuun. En tiedä itkinkö ilon, yllätyksen vai pelon kyyneleitä.

Viesti Meilahden sairaalasta kuului, että täällä nyt ehkä olisi sinulle sydän. Ota taksi ja tule tänne.

Matkalla mietin, että tämä on varmaan väärä hälytys. Taksikuski jutteli leppoisasti. Ehkä tarkoituksella, kun tiesi, mihin olin matkalla. Isäni oli juuri tuolloin töissä vihkimässä pariskuntaa. Hän ja äitipuoleni ilmoittivat tulevansa perässä heti, kun ehtisivät.

Espoossa asuva sisarpuoleni oli sairaalassa tukenani kahden tunnin ajan ennen leikkaussaliin kärräämistä. En muista niistä hetkistä juuri mitään. Nukutus kuulemma pyyhkii muistia. Minulle kerrottiin, että itkin kerran, mutta muuten vitsailin ja naureskelin. Mieleni oli kääntynyt jo niin, että kaikki menee hyvin.

Pelkkä käden nostaminen tuntui työläältä.

SAIN UUDEN SYDÄMEN lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Leikkaus kesti kuutisen tuntia. Maanantailta muistan, että isä piti kiinni kädestäni ja sanoi, että kyllä Lotta tietää, että olemme tässä, vaikka hän ei reagoikaan. Sanoi vielä, että tytöllä on pitkästä, pitkästä aikaa punaiset posket.

Kun heräsin, havahduin minusta lähtevien letkujen määrään. Seuraavaksi tajusin, että minulla oli kuuma ja oli helppo hengittää. Ennen palelin jatkuvasti.

Muuten olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Pelkkä käden nostaminen tuntui työläältä. Päällimmäisenä oli kuitenkin ajatus, että rinnassani sykkii toimiva sydän.

Vain muutaman päivän kuluttua leikkauksesta minua nosteltiin jo kuntopyörän selkään.

Pysähdyin ihmettelemään erilaista hengästymistäni.

TESTASIN UUDEN SYDÄMENI kotilomalla kahden viikon kuluttua leikkauksesta. Uhmakas kun olen, kävelin portaat viidenteen kerrokseen, enkä mennyt hissillä.

Kerrosten välissä pysähdyin ihmettelemään erilaista hengästymistäni. Rasitus tuntui jalkojen lihaksissa. Vanhalla sydämellä pienikin liikunta aiheutti hengenahdistusta. Jatkoin ylös perille asti.

Kun pääsin kotiin, isä jäi viikoksi avukseni. Koska rinnan auki leikkaaminen vaurioittaa hermoratoja, minulla ei alkuun pysynyt kynä kädessä enkä saanut maitotölkkiä auki. Toivuin kuitenkin nopeasti varmaan siksi, että olin siirtopotilaaksi hyväkuntoinen, enkä täysin sänkypotilaana ennen leikkausta.

Tuleeko elämästäni noin normaalia, kyselin, kun tapasin vertaistukihenkilöni, joka oli saanut uuden sydämen 20 vuotta sitten. Tuntui ihmeelliseltä, että saisin liikkua ja tehdä mitä vain vointini mukaan.

Tuli hurja into ottaa takaisin kaikki, mikä oli jäänyt tekemättä.

KARTOIN IHMISJOUKKOJA kolme kuukautta ja minun piti pestä käsiä ahkerasti. Sen jälkeen minua ei pidellyt mikään. Tuli hurja into ottaa takaisin kaikki, mikä oli jäänyt tekemättä. Pidin hauskaa kavereitteni kanssa, bailasimme maissa ja laivalla, sain mennä ihmisten joukkoon ja käydä tanssimassa. Ihmettelin, kun minua ei yhtään heikottanut pyörähdellä aamutunneille asti. Ja minä olin ollut jäämässä eläkkeelle!

Työhön paluu vähän pelotti. Ensimmäisen vuoden tekisin lyhyttä päivää, mutta saisinko vanhainkodista kaikki infektiot? Alussa estelin, kun mummot tulivat halaamaan. Sairaalassa oli kuitenkin sanottu, että jos en joudu eritteiden kanssa tekemisiin, työpaikkani on turvallinen.

Elimistöni ei ole alkanut hylkiä uutta sydäntä, mutta joudun syömään hylkimisenestolääkitystä loppuelämäni. Kortisonia en onneksi enää tarvitse. Tulin siitä supervirkeäksi mutta kuukasvoiseksi punkeroksi. Ennen leikkausta painoin 47 kiloa, mutta kun aloin ahmia puuroa ja makkaraa ja kaikkia mahdollisia aikaisemmin inhoamiani ruokia, vaaka näytti pian 20 kiloa enemmän.

Painonnoususta alkoi uusi liikunnallinen elämäni.

Ehkä rinnassani pumppaa entisen urheilijan sydän, koska se kestää niin hyvin.

HIMOLIIKKUJA MINUSSA HERÄSI, kun sairaalassa sanottiin, että liikunta on lääke. Halusin eroon ylikiloistani, eikä siihen riittänyt pelkkä ruokavalio. Minä entinen luokan hitain ryhdyin treenaamaan viidesti viikossa. Kävin juoksemassa ja kuntosalilla vuoropäivinä. Salille menin ensin itkun kanssa, kun muistelin kouluaikoja. Vasta personal trainerin opastus laitteisiin sai minut innostumaan toden teolla.

Painoni on pudonnut, lihakseni ovat kasvaneet, vastustuskyky on kohentunut ja flunssat lyhentyneet. Osteoporoosini on parantunut ilman lääkkeitä. Olen täynnä energiaa.

Ehkä rinnassani pumppaa entisen urheilijan sydän, koska se kestää niin hyvin. Muutoin en koskaan mieti, kuka sydämeni entinen omistaja on ollut. Se olisi turhaa, Suomessa ei elinsiirron luovuttajasta kerrota. Ajattelen vain, että minulla on uusi sydän, ja se on uskomattoman hieno juttu.

On siistiä miettiä treenatessaan muutakin kuin sydämen sykettä. 

LIIKUNTA ON AVANNUT minulle uuden maailman. Se on vienyt minut elinsiirron saaneiden EM-urheilukisoihin Vilnaan kaksi vuotta sitten ja Argentiinan MM-kisoihin viime vuonna. Hyllyssäni kimaltelee kulta-, hopea- ja pronssimitaleja.

Sain Sydänliiton Syke-yhdistykseltä Taistelijan maljan, joka annetaan vuoden parhaalle arvokisoissa ansioituneelle. Minulle se tuli kuulantyönnön hopeamitalista Argentiinassa. Juoksin siellä myös viiden kilometrin katujuoksun ja tulin neljänneksi. Paljon lääkkeitä syövällä sydänsiirrokkaalla viisi kilometriä vastaa maratonia.

On siistiä saada liikunnasta onnistumisen kokemuksia ja miettiä treenatessaan muutakin kuin sydämen sykettä. Käyn nyt itse vertaistukihenkilönä kertomassa sairaalassa sydänsiirtoa odottaville, millaista heidänkin elämänsä voi viiden vuoden päästä olla.

Luulen, että taivaan isää ja tiedettä on molempia tarvittu. 

RINNASSANI NÄKYY ENÄÄ haalea arpi. Nautin arjen tuomista iloista, työstäni, ystävistäni ja harrastuksistani. Hienoihin elämyksiin ei benjihyppyjä tarvita. Vaikka aamuisin ensimmäinen ajatukseni ei aina olekaan että vau, onpa hienoa olla elossa, niitä fiiliksiä kyllä koen pitkin päivää.

Infektioriskin vuoksi en saa syödä ostereita ja hankkia tiettyjä lemmikkieläimiä. En myöskään saa harrastaa vaikkapa nyrkkeilyä. Muutama rajoitus ei kuitenkaan haittaa, sillä elämä on nyt mukavaa.

Arvaan, että isäni usko oli koetuksella silloin, kun hän joutui katselemaan vointini hiipumista. Toisaalta taivaan isällä on ollut sormensa pelissä paranemisessani. Olen tosi kiitollinen myös lääkäreille ja mahtavalle lääketieteelle.

Luulen, että taivaan isää ja tiedettä on molempia tarvittu. Ilman toista ei toinen olisi onnistunut, enkä olisi nyt elossa.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2016.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.