"Parasta minussa? Aitous, herkkyys ja sinnikkyys. En luovuta helposti, olen leijona kissanpennun muodossa!"
"Parasta minussa? Aitous, herkkyys ja sinnikkyys. En luovuta helposti, olen leijona kissanpennun muodossa!"

KK:n Rakkautta yli nelikymppiselle -sarjassa etsitään kumppania tositarkoituksella. Isän kuolema pakotti Minna Malinin tekemään jotain itselleen ihan uutta.

Tamperelainen Minna Malin, 41, työskentelee sihteeriharjoittelijana lakitoimistossa. Hänen perheeseensä kuuluu Alzheimerin tautia sairastava äiti.  Hän on ollut sinkkuna reilusti yli kymmenen vuotta.

Minna harrastaa rotukissoja ja niiden kasvatusta, arkiliikuntaa, lukemista ja kieliä.

"Olin vuosia äitini omaishoitaja. Vaihdoin vaippoja, valvoin öitä ja mietin jatkuvasti, onko tänään taas se päivä, kun äiti karkaa eikä löydä enää kotiin.

Seurustelulle ei ollut aikaa eikä voimia. Oma elämä jäi aika lailla elämättä, vaikken kadukaan, että hoidin äitiä. 

Lopulta äiti sai hoitopaikan. Sitten isäni kuoli yllättäen.

Tässäkö tämä elämä oli?

ISÄN KUOLEMAN JÄLKEEN iski hirveän voimakas tunne: Tässäkö tämä elämä oli? Eikö minulla ole koskaan ketään? Istunko joulutkin tästä lähtien yksin isossa asunnossani?

Nyt tuntuu, että olen uuden edessä. Kaipaan jotakin, mitä ennen en kaivannut tai en ainakaan pitkään aikaan ole ehtinyt kaivata. 

Tulevaisuus pelottaa kovasti. Olen aina ollut aika ujo. Miten tutustuisin uuteen ihmiseen? Kenelle muka kelpaisin? Osaisinko enää seurustella?

Sekin pelottaa, että jään jossittelemaan. Minun on vaikea päättää asioita. Mietin liiankin perusteellisesti, onko jokin asia oikein ja mitä siitä voi pahimmillaan seurata.

Pelkään tietysti, että petyn ja saan vain lisää suruja. Ehkä pelkään myös sitä, mitä toiset sanovat. Uskallanko sittenkään lähteä treffeille?

Voisin hyvin asua yksin jatkossakin.

HALUAISIN LÖYTÄÄ YSTÄVÄN, joka olisi enemmän kuin ystävä. En etsi mitään ihmeellistä enkä odota sormuksia.

Kumppanilta toivon rauhallisuutta, huumoria, keskustelutaitoa ja ymmärrystä. Ja eläinrakkautta.

Voisin hyvin asua yksin jatkossakin. Kun vain olisi joku, jonka kanssa saisi rauhassa jakaa arkea ja ajatuksia, istua pihalla kissa sylissä ja syödä jäätelöä.

Ajatus lapsista on minulle joskus kipeä.

Ajatus lapsista on minulle joskus kipeä. Nuorempana suunnittelin heille nimiä ja harrastuksia. Sitten kävi niin kuin kävi. Äiti oli kuin lapseni monta vuotta, nyt hoivaan kissojani.

Ehkä voisin tuntea jonkun muun lapset omikseni, joskus, jotenkin. Kukapa tietää. Aika näyttää.

Toisaalta tuntuu, että äideillä ja isillä on jotain niin erityistä, etten ehkä voi ikinä täysin ymmärtää vanhemman ja lapsen suhdetta.

Tiedän, ettei kukaan tule minua kotoa hakemaan. 

YKSI YSTÄVISTÄNI ODOTTAA vauvaa, toinen suunnittelee häitä. Olen tosi onnellinen heidän puolestaan, mutta voin kyllä myöntää, että olen heille joskus hiukan kateellinen. 

Silloin ajattelen, että eikö minua huoli kukaan. Samalla tiedän, ettei kukaan tule minua kotoa hakemaan. 

Kuuntelen mielelläni Juha Tapiota ja haluaisin uskoa hänen sanoihinsa: 'Mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.'"

Kiinnostuitko Minnasta?

Lähetä tomitukseen meili ja kerro itsestäsi. Välitämme viestisi Minnalle.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2016.
 

Rakkausvalmentaja Mervi Makkosen neuvo Minnalle

Vertailu toisiin tekee itsetunnolle ja energisyydelle aina haittaa. Keskity vain itseesi hetkeksi: Sinä olet ihana.

Kirkasta hyviä ominaisuuksiasi pyytämällä ystävää kirjoittamaan, mitä hän sinussa ihailee. Paperilla näet asiat konkreettisesti silmiesi edessä. 

Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.