Riikka Niemelä, 41, asuu Kempeleessä. Perheeseen kuuluvat mies sekä 3- ja 10-vuotiaat pojat. Vapaa-aikanaan Riikka kirjoittaa runoja – ja hävittää ne kiireesti.
Riikka Niemelä, 41, asuu Kempeleessä. Perheeseen kuuluvat mies sekä 3- ja 10-vuotiaat pojat. Vapaa-aikanaan Riikka kirjoittaa runoja – ja hävittää ne kiireesti.

Kun Riikka Niemelä oli teini, hän yritti peittää kasvonsa hiuksilla ja toivoi kuolemaa. Nyt hän ajattelee, että peilistä katsoo ihan tuttu nainen.

"Lapsena yritin kuvitella peilin avulla, miltä näyttäisin, jos molemmat puolet kasvoistani olisivat normaalin näköiset. Kuvittelin, että kasvainta ei olisi.

Ei se oikein onnistunut.

Koulussa kiusattiin pulloposkeksi ja läskiposkeksi. Isä neuvoi, että jos sanat eivät riitä puolustautumiseen, ota nyrkit avuksi. Joskus otinkin. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vaikeinta oli murrosiässä. Silloin toivoin jopa, että kuolisin pois. Yritin peittää kasvojani hiuksilla, huivilla tai kädellä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jossain vaiheessa ryhdyin raggariksi, meuhkasin koulutunneilla ja muuta. Teinijärjelläni ajattelin, että jos minun näköiseni­ on hyvä koulussa, se eristää lopullisesti. 

Tajusin, että minussa ei ole vialla mitään vakavaa.

EN OLE KOSKAAN suostunut pysymään kotona, vaikka ulos lähteminen on pelottanut. Ystäviäkin on riittänyt luultavasti juuri siksi.

En hyväksynyt itseäni, mutta en suostunut olemaan hiljaa ja näkymätön.­

Vasta 27-vuotiaana aloin muuttua, kun tapasin nykyisen mieheni yhteisten kavereiden kautta. Hän oli sellainen luonnonlapsi, tunnisti linnut, vaikka taivaalla näkyi vain pieni läntti. Ja aivan ihana, alusta asti.

Ensimmäisen yhteisen yön nukuimme siveästi sohvalla. Kun nousin sängystä tukka pystyssä ja ripsivärit poskilla, mies katsoi kauniisti.

Ymmärsin, että tämä­ ihminen ei ole käymässä vaan jäämässä. Hän kehtasi kulkea kanssani, esitellä perheelleen ja kavereilleen.

Tuntui kuin raskas reppu olisi nostettu selästä. Tajusin, että minussa ei ole vialla mitään vakavaa, ei tästä kasvaimesta henki lähde.

Ajattelin, ettei­ kehoni kykene pitämään edes vauvaa hengissä.

RAKKAUS LOHDUTTI SILLOINKIN, kun esikoisemme menehtyi kohtuun. Jouduin synnyttämään kuolleen lapsen.

Se romutti naiseuden kokonaan. Ajattelin, ettei­ kehoni kykene pitämään edes vauvaa hengissä.

Vaan ei voi jäädä tuleen makaamaan, ei vain voi. Surun keskellä tolkutin vanhaa hokemaa itselleni.

Olen ihan normaali ja hyvä tyyppi.

JOSKUS TULEE TAKAPAKKIA, ja huomaan olevani jotenkin vinksallaan uusien ihmisten­ seurassa. Tulee tarve todistella, että hei, olen ihan normaali ja hyvä tyyppi, vaikka olen tämän näköinen.

Se menee onneksi nopeasti ohi.

Ystävien mielestä minulla on hullu huumorintaju, itse olen ylpein hullusta sinnikkyydestäni. Ominaisuudet liittyvät yhteen. Olen puskenut sisulla eteenpäin ja olen kaikista kokemuksistani huolimatta ihan täyspäinen.

Peilistä näkyvät kasvot ovat omani

JOS JOKU NYKYÄÄN tuijottaa, tuijotan takaisin ja odotan, kumman katse kääntyy ensin. Se on usein mahtavan herkullinen tilanne.

Ihan aina en jaksa. Silloin kävelen pois.

Kasvaintani on vuosikymmenten ajan yritetty operoida milloin mitenkin. Nyt sen annetaan olla, ei se tästä muutu.  

Hyvä­ niin. Peilistä näkyvät kasvot ovat omani, tuttu nainen sieltä katsoo."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.

Sisältö jatkuu mainoksen alla