Samassa työssä äidin kanssa? Kolmen sukupolven kampaamon naiset kertovat

Kampaamossa tuoksuvat hiuslakka, hiusväri ja kahvi. Salon Leena Kola­rissa Lappeenrannassa voi föönin suhinan läpi poimia keskustelunpätkiä, jotka sivuavat Tähdet, tähdet -ohjelmaa, teinipojan päihdekokeiluja ja tulossa olevaa Kreikan-matkaa.

Kampaamon omistaja Leena Ronkainen, 50, kohentaa asentoa satulatuo­lilla ja viimeistelee päivän ensimmäisen asiak­kaan hiuksia. Uralle on mahtunut monia pitkiä työpäiviä ja vakava onnettomuus, jossa Leena halvaantui rinta­kehästä alaspäin. Silti hän ei ole koskaan ajatellut yrityksestä luopumista.

"Ajattelin, että jos äitini on selviytynyt kampaamon pitämisestä, miksen minäkin."

Vieressä tytär Ida Kolari, 20, repii ­nipun foliolappuja ja alkaa raidoittaa asiakkaan pitkiä hiuksia. Idasta on hauska työskennellä äidin kanssa, vaikka temperamentit joskus räiskähtelevätkin.

Kampaamo tuli Idalle tutuksi jo pienenä. Hän pyöri siellä usein, kun isovanhemmat olivat hakeneet hänet hoidosta. Yhdessä valokuvassa kaksivuotias tyttö heittää kiukkuisena harjoituspäähän tarrarullia. Aika kävi pitkäksi, kun äidin kädet olivat täynnä työtä.

Aluksi Ida ei suunnitellutkaan kampaajaopintoja. Äitinsä tavoin hän haaveili liikuntaan tai eläimiin liittyvästä ammatista.

Kun tuli aika täyttää yhteishakulomake, Idan päähän putkahti sittenkin pyrkiä kampaamoalalle.

"Päätökseeni vaikutti varmaan äidin menestys", Ida sanoo.

"Näin myös, miten äiti sai ihmiset ­hyvälle tuulelle. Ajattelin, että olisi mukava tehdä työtä, joka tuottaa iloa muille."

Leenan vakava loukkaantuminen hitsasi hänen ja Ida-tyttären suhteen tiiviiksi.

Vähän rahaa, paljon intoa

Ovi käy. Sisään astuu tyylikäs rouva: Leenan äiti ja Idan mummo Marjatta Kankkunen, 84, asuu naapurissa ja poikkeaa kampaamossa lähes päivittäin vaihtamassa kuulumiset ja tuomassa herkkuja. Tällä kertaa hän kiikuttaa kampaamoon yhtä bravuureistaan, marja­hyytelökakkua.

Salon Leena Kolari on tyypillinen naisten yritys: työvoimavaltainen ja palvelualalla. Harvinaista on se, että kampaamossa työskentelee perheen naisia jo kolmannessa polvessa. Vastaavanlaisia ei ole Suomessa viittäkään.

Marjatta perusti kampaamonsa vuonna 1954 omakotitalonsa alakertaan. ­Ensin hän laski miehensä Pentin kanssa säästöt ja sitten lainasi Yhdyspankista lisää rahaa.

"Ei se ollut lainkaan vaikeaa. Aloitin pienellä rahalla mutta suurella innolla."

Tyttärensä Marjatta opetti kampaajaksi kolmevuotisella oppisopimuskoulutuksella. Leena ei aluksi innostunut alasta. Sitten mieli muuttui, mutta Leena ei vieläkään tiedä, miksi. Ehkä hän vaistosi äitinsä toiveen.

"Kyllä minä mielessäni tuumin, että onhan se kumma, jos ei lapsi halua jatkaa äidin ammattia", Marjatta sanoo.

Hän iloitsee siitä, että näkee Leenan ja Idan ahertamassa rinnakkain.

"Se on ihanaa. Kuin voita leivälle."

"Onneksi silloin sai lastenhoitajia"

Ennen oman yrityksen perustamista Marjatta leikkasi toisen palveluksessa  enimmäkseen miesten hiuksia. Hän kaipasi itsenäisyyttä ja vapautta ja katseli kateellisena, kun naiset lähtivät kampaamon puolelta hiukset taidokkailla nutturoilla ja tiukoilla kiharoilla.

"Ajattelin, että enköhän minäkin opi kampauksia tekemään."

Omaan yritykseen tuli neljä peili­paikkaa ja pesupiste, pönttökuivaajia ja ­kärry tarvikkeita varten.

"1950-luvulla suosituin oli rullakampaus. Ensin tehtiin permanentti, sitten hiukset kierrettiin rullalle, kuivatettiin ja avattiin. 1960-luvulla tupeerattiin. Kampaus kiinnitettiin lakalla niin, että se kesti viikon."

Marjattaa naurattaa, kun hän muistelee, miten kova oli nukkumaan.

Asiakkaita oli jonoksi asti. Ensin Marjatta otti töihin pikkusiskonsa ja myöhemmin muutaman työntekijän lisää.

Yrittäjän lomat olivat lyhyitä ja työviikot pitkiä.

Marjatta työskenteli kuusi päivää viikossa. Lounastauolla hän kipaisi kotikeittiöön syömään. Joskus asiakaskin sai samalla jotain purtavaa. Vapaa-aikanaan Marjatta osallistui ahkerasti alan kilpailuihin. 

"Onneksi silloin sai lastenhoitajia. Meillä oli kotiapulainen, joka hoiti vuonna 1959 syntyneen Ossin ja neljä vuotta myöhemmin syntyneen Leenan", Marjatta kertoo.

"Ja myöhemmin lapset menivät tarhaan."

Niinä vuosina Marjatta oli aina väsynyt. Häntä naurattaa, kun hän muistelee, miten kova oli nukkumaan. Aamuisin hän venytti heräämistä viime tippaan. Puoliso Pentti heräsi aikaisin, laittoi aamupalan, patisti lapset kouluun ja lähti sitten omaan hinauspalveluyritykseensä.

Marjatta toivoo, että tyttärentytär Ida jatkaisi yrittäjänä. Ida tekee Taru Järvisen hiuksiin raidat.

Perkule, minusta on tähän

Yrittäjäperheen tytär Leena tottui siihen, että isän ja äidin työpäivät olivat pitkät ja työajat epäsäännölliset. Hän ja Ossi pyörivät kampaamossa ja isän hinu­rin kyydissä. 

Leena näki jo pienenä, miten tiukasti äiti oli kiinni ammatissaan: kun sukulaiset tulivat viikonloppuna kylään, Marjatta laittoi heidänkin hiuksensa työ­viikon päätteeksi.

"Kesälauantaisin veneilimme mökille. Äiti otti kampaamon pyykit mukaan ja pesi ne padassa. Minä autoin ripustamisessa heti, kun aloin ylettyä narulle."

Leena oli poikatyttö, joka mieluummin kiipeili, roikkui ja pelasi kuin leikki barbeilla. Hän rakasti pesäpalloa ja hevo­sia ja haaveili ammatista, jossa ­saisi olla tekemisissä liikunnan tai eläimien kanssa.

Kampaajaksi Leena ei todellakaan ajatellut ryhtyvänsä. Tosin 12-vuotiaana hän tasasi serkkutyttönsä hiusten latvat. Pitkälle selkään ulottuneet hiukset kutis­tuivat polkaksi, jonka Marjatta joutui siistimään.

Kun Leena sitten aloitti äitinsä kampaamossa, työpäivien pituus oli aluksi järkytys. Hän halusi kuitenkin kehittyä ja alkoi hänkin osallistua alan kilpai­luihin.

"Taustalla oli varmaankin halu näyttää, että perkule, minusta on tähän", hän sanoo.

"Ossilla oli koulussa ollut käsitöistä kymppi, minulla kahdeksan. Kaipasin hyväksyntää, ja kun menestystä alkoi tulla, itsetuntoni vahvistui."

Jääräpää ja sen äiti

Leena ja Marjatta työskentelivät yhdessä yhdeksän vuotta. Kipinät sinkoilivat, kun vahvatahtoinen äiti ja tytär ottivat yhteen. Kun Leena harjoitteli, kampaamo muistutti joskus sotatanteretta.

"Minä tiesin 17-vuotiaana muka kaiken, paljon enemmän kuin 30 vuotta alalla työskennellyt äiti. Kerran kun olin lähdössä Savonlinnaan kilpailuihin, äiti neuvoi jättämään mallin hiuksien latvat alaspäin ja minä halusin jääräpäänä taivuttaa ne ylöspäin. Tulos oli hirveä ja jäin viimeiseksi."

1980-luvulla Leena sai esikoisensa Miikan. Töihin palattuaan hän päätti, että on aika toteuttaa se, mistä oli Marjatan kanssa jo juteltu. Leena osti yrityksen äidiltään. 

"Onhan lapsilla isäkin."

Vuoteen 1996 saakka Leena teki pitkiä työpäiviä ja kiersi ahkerasti hiusalan kansainvälisiä ja kansallisia kilpailuja.

"Halusin onnistua ja oppia lisää. Aika lasten kanssa jäi joskus vähiin, mutta onhan lapsilla isäkin."

Omistajavaihdoksen jälkeen Marjatta jäi eläkkeelle. Hän oli vasta 58-vuotias, mutta olkapää oli alkanut reistailla, ja olihan hänellä uraa jo 45 vuotta.

Se, että tytär jatkoi kampaamon pitämistä, oli Marjatan toiveiden täyttymys. Toinenkin lapsista seurasi vanhempien jälkiä: Ossi alkoi johtaa isänsä perustamaa hinauspalveluyritystä.

Kasvu on yrittäjälle riski

Kampaamossa työ on hektistä: kun yksi asiakas tekee lähtöä, toinen jo odottaa. Pienessä takahuoneessa irtopäiden ja toimistopapereiden keskellä kampaamon naiset haukkaavat pikaisesti purtavaa ja hörppäävät kahvia. 

Joinakin päivinä eväsbanaanit jäävät kokonaan syömättä, mutta Leena ei ­valita. Häntä ei aikoinaan hirvittänyt ryhtyä yrittäjäksi ja pomoksi kolmelle työntekijälle. Hänellä oli jo oma vakiintunut asiakaskunta, ja kampaamoon jäi myös äidin vanhoja asiakkaita.

"Olen yrittäjä henkeen ja vereen. En laske työtunteja, vaan keskityn työhön. Olen onnellinen siitä, että saan jakaa iloa ja osaamista muille."

Yrittäminen on Leenan mielestä vastuuta yrityksestä ja työntekijöiden ­hyvinvoinnista. Nyt kampaamossa on kaksi palkollista ja kaksi vuokratuolilla työskentelevää parturi-kampaajaa.

Lisää henkilökuntaa Leena ei havit­tele. Työvoima- ja naisvaltaisella alalla yrityksen kasvu on erityinen riski.

"Pahimmillaan käy niin, että useampi työntekijä lähtee samaan aikaan äitiyslomalle. Se voi olla yritykselle menoa."

Pyöräkolari, joka muutti elämän

On Leena kerran luullut joutuvansa lopet­tamaan. 18 vuotta sitten hän osallistui kampaajien maailmanmestaruuskisoihin Yhdysvalloissa, ja sen jälkei­sellä lomalla Coloradossa hän ajoi pyöräil­lessä kolarin. Niskaan muodostui verihyytymä, ­joka painoi selkäydinkanavaa. Leena halvaantui rintakehästä alaspäin.

Elämä muuttui silmänräpäyksessä.

Leena makasi sairaalassa Denverissä ja mietti, miksei kuollut. Hän luuli, ettei koskaan enää kävelisi eikä leikkaisi hiuksia. Hän ajatteli, että elämä oli ohi.

Sitten hän sai valokuvan, jossa kahdeksanvuotias Miikka ja kolmevuotias Ida vilkuttivat portailla.

"Päätin, että taistelen heidän vuokseen."

Istuin autossa puolitoista tuntia ja yritin kasata itseäni.

Suomeen palattuaan Leena vietti kuukauden sairaalassa. Viikonloppulomalla hän pyysi miestään ajamaan kampaamon kautta.

"Oli hirveää katsoa palkintoja kampaamon ikkunassa. Istuin autossa puolitoista tuntia ja yritin kasata itseäni. Vasta sitten kykenin menemään pyörätuolilla sisälle. Siellä vain itkin."

Ei Leena silloinkaan ajatellut luopuvansa yrityksestä.

Invalidiliiton kuntoutuskeskuksessa Leena alkoi opetella kävelemistä, syömistä, saksilla leikkaamista, vessassa käymistä. Potilaat löivät keskenään vetoa siitä, kuka lähtee omin jaloin kotiin.

Kolmen kuukauden kuluttua Leena kotiutui kahden kepin kanssa.

Kun toipuminen edistyi, hän leikkasi ensiksi hyvän ystävänsä hiukset. Siihen meni kolme tuntia. Kyllä Leena tiesi, mitä pitää tehdä. Sormet vain eivät totelleet.

Runsaan vuoden kuluttua onnettomuudesta, syksyllä 1997, Leena palasi töihin ja alkoi treenata Pohjoismaiden mestaruuskilpailuihin.

"Yrittäjäksi en ole valmis"

Leena ja Ida toistavat nyt samaa kuviota kuin Marjatta ja Leena aikoinaan. Leena on tyttärensä esimies ja valmentaja. Nyt Ida on se, joka saa äidiltään suoraa ­palautetta, ensin kiukustuu, puhaltelee ja sitten tekee paremmin.

"Eniten rakastan äidin mustaa huumoria. Äiti jaksaa vääntää vitsiä vaikka autonsa invalidimerkistä", Ida sanoo.

Hän valmistui valmistui Kouvolan seudun ammattiopistosta parturi-kampaajaksi keväällä 2012 ja tuli äitinsä yritykseen töihin.

"Minä olen ainut, jolla on paperit ­tälle alalle", Ida sanoo ja virnistää.

"Yrittäjäksi en ryhdy. En ole valmis siihen. Moni opiskelukaveri perusti yrityksen heti valmistuttuaan, ja osa on jo luovuttanut."

"On kyse Idan elämästä."

Lapsuudessaan Ida näki, että yrittäjän vapaus on usein vain kaunis sana. Työ seuraa yrittäjää kaikkialle: kun Leena tulee kampaamosta kotiin, hän alkaa tehdä paperitöitä. Joskus työt jatkuvat myöhään yöhön.

Idan suurin haave on valmistua hiusalan kouluttajaksi ja päästä töihin ulkomaille. Hiusalan kansainvälisyyteen hän sai ensikosketuksen jo kohdussa: Leena osallistui MM-kilpailuihin Tokiossa, kun odotti Idaa.

"En ole koskaan sanonut Idalle, että sinun pitää tehdä tämä tai tuo", Leena sanoo.

"On kyse Idan elämästä. Jos hän haluaa maailmalle, siitä vain. Olen hurjan ylpeä hänen lahjakkuudestaan."

Tiukka paikka ja miten siitä selvittiin

Päivä on taittunut iltaan, ja viimeinenkin asiakas lähtenyt. Leena ja Ida jäävät harjoittelemaan Idan kuvakilpailutyötä kansainväliseen hiuskisaan. Nyt on trendi­kästä 1960-luku, ja sieltä Idakin hakee vaikutteita kampaukseen. Hän ­letittää mallin pitkiä hiuksia ja miettii Leenan kanssa kampauksen tekniikkaa.

Nykyisellä paikalla kampaamo on toiminut vuodesta 2001. Muuton yhteydessä Leena vaihtoi myös yrityksen nimen: Kampaamo Marjatasta tuli Salon Leena Kolari Leenan silloisen nimen mukaan.

Nimenmuutos oli Marjatalle tiukka paikka. Hän olisi halunnut, että kampaamon kymmenien vuosien perinne jatkuisi myös nimen osalta.

Vuodenvaihteessa Salon Leena Kolari täytti 60 vuotta ja sai uuden ilmeen. Ikku­noihin ja seiniin tuli valokuvasuurennoksia Marjatan kilpailutöistä viidenkymmenen vuoden takaa. Yhdessä mallilla on vahvat mustat rajaukset silmissä ja kukka taidokkaan juhlakampauksen koristeena.

Kun Marjatta näki kuvat, hän liikuttui kyyneliin.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2014.