Kätilö Leena Levola, 72, tietää, että synnytys on vain pieni murunen äitiyttä. Tässä sarjassa naiset kertovat, mikä vanhemmiten kaduttaa.

"Nainen ei ole koskaan niin aito ja paljas kuin synnyttäessään. Se on rehellinen työn paikka, josta on pois kaikki muu.

Silti synnytys on pieni asia koko äitiydessä. Lasten kanssa tulee monta kokemusta, joihin ei ole valmista kipulääkettä.

Äitiys on muuttunut. Lapsuudessani 1940-luvulla maatalossa Merikarvialla oli valtavasti töitä. Meitä lapsia oli kuusi, isommat hoitivat pienempiään. En muista, että olisin istunut äidin sylissä.

Kun 1960-luvun lopussa aloitin työt synnytyssalissa, ehkäisypillerit ja sallivampi aborttilaki olivat vasta tulossa.

Äitiyslomat olivat mitättömiä ja lastenhoitajia etsittiin mistä saatiin. Äitiys tuli kun tuli ja jotenkin siitä selvittiin.

Nyt naiset suunnittelevat, että tänä vuonna tätä ja ensi vuonna tuota. He voivat olla itsekkäämpiä kuin ennen. Ultraäänitutkimus saattaa olla viihdekäyttöä, jossa jännitetään eniten sukupuolta. 

Joskus mietin, että tulevat äidit eivät ymmärrä epäonnistumisen mahdollisuutta. Jos ongelmia tulee, onko heillä eväitä kestää niitä? Ei elämää voi käsikirjoittaa.

Mikko oli kaksi kuukautta, kun palasin töihin.

EN HAAVEILLUT KÄTILÖN työstä. Se oli siskon idea. Pääsykokeet kestivät kolme päivää, ja niissä pakattiin matkalaukkuun iso kasa tavaraa. Siinä testattiin järjestelmällisyyttä. Kätilöopisto oli kurinalainen sisäoppilaitos ja kätilöiden tuli olla nuhteettomia.

Valmistumisen jälkeen tulin tänne Poriin sairaanhoitajaopistoon ja tapasin mieheni. Kihlauksesta piti ilmoittaa rehtorille ja vastata kysymyksiin: Onko sulhanen kunnon mies? Kuinka hän elättää perheen? 

Toukokuun lopussa 1967 sain aamupäivällä rehtorilta sairaanhoitajan paperit ja iltapäivällä rehtorin kirkkoherrapuoliso vihki meidät. Sitten saatoimme muuttaa yhteen.
Kun esikoinen syntyi 1970, olin 28-vuotiaana jo vanha ensisynnyttäjä.

Mikko oli kaksi kuukautta, kun palasin töihin. Vauva meni kummitätinsä äidille hoitoon. Ei siinä voinut ottaa suuria paineita imetyksestä.

Nuorena äitinä olisin saanut olla jonkin verran itsekkäämpi, huolehtia muiden lisäksi minusta.

Pitkään synnytyksissä ei paljon kyselty. Äidit ponnistivat makuultaan ja sillä siisti. Kun synnytysvalmennukset alkoivat, hengitysharjoituksille naureskeltiin, mutta synnytyssaleissa näki, että niistä oli apua.

Isät tulivat synnytyksiin 1970-luvulla ja kertoivat niistä ja itsestään sankaritarinoita. Meidän Ulla syntyi 1977, mutta mieheni ei ollut synnytyksessä. En olisi halunnutkaan.

Kun tyttäreni imettää poikaansa, sanon, että noita hetkiä sinun tulee vielä ikävä.

OLEN PITÄNYT LAPSIANI sylissä ja lukenut heille paljon. Toivon osanneeni kasvattaa lapset ainakin rehellisyyteen ja avoimuuteen.

Kolme vuotta sitten jäin leskeksi: mieheni ehti sairastaa lymfaattista leukemiaa 11 vuotta. Jokainen tekee surutyötä omalla tavallaan. Minä olen kävellyt. Vastikään muutin omakotitalostamme kerrostaloon keskustaan.

Olen nähnyt läheltä, että lasten saaminen ei ole itsestään selvää. Nöyräksi tekee, että saan olla 9-vuotiaan ja 9-kuukautisen pojan mamma. Täällä mammalassa on omat säännöt. Heikin kanssa leivomme vaikka 300 piparia, Eeron kanssa konttaan ympäri lattioita.

Kun tyttäreni imettää poikaansa, sanon hänelle, että noita hetkiä sinun tulee vielä ikävä.

Kaikille pienten lasten äideille sanon, että nauttikaa tästä hetkestä. Lapsi kasvaa nopeasti. Älkää laukatko eteenpäin.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14–15/2014.

Äiti 48 - vuotta

Kätilö Leena Levola, 72: Nuorena äitinä olisin voinut olla itsekkäämpi

Voi kuinka ihana ja kaunis kirjoitus äitiydestä <3 Leena, ajatuksesi ovat täysin oikeita. Miksi äidit eivät osaa arvostaa sitä hetkeä, kun lapset ovat pieniä ja samalla nauttia siitä? Tuo elämän häivähdys on niin pian ohitse ja silloin se on jo myöhäistä. Ikää minulla ei ole yhtä paljon kuin sinulla, mutta lapseni ovat jo isoja. Edelleen kaipaan niitä hetkiä kun he olivat pieniä. Kiitos kauniista ajatuksistasi <3
Lue kommentti
Jonas haluaa puhua sairaudestaan avoimesti, jotta voisi auttaa kohtalotovereitaan.
Jonas haluaa puhua sairaudestaan avoimesti, jotta voisi auttaa kohtalotovereitaan.

Jo lapsena Jonas Pieniniemen pää oli täynnä outoja ajatuksia. Vuosia myöhemmin Jonas sai tietää sairastavansa pakko-oireista häiriötä. Nyt 33-vuotias Jonas ei enää häpeä.

”Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin: Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin?

Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela: pyörii ja pyörii, eikä siitä voi päästää irti.

Yhdistelen asioita, jotka eivät oikeasti kuulu toisiinsa. Jos olen keittiössä ja ajattelen potkujen saamista, saatan yhdistää keittiön ja pahan olon. Sen jälkeen keittiö alkaa tuntua ahdistavalta paikalta.

Sairastan pakko-oireista häiriötä eli OCD:ta. Lyhenne tulee sanoista obsessive-compulsive disorder. Obsessive viittaa pakkoajatuksiin ja compulsive taas pakkotoimintoihin, joiden tarkoitus on helpottaa ahdistavia ajatuksia.

” Ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela.”

Usein ihmiset ajattelevat, että pakko-oireista kärsivä pesee jatkuvasti käsiään tai tarkistaa lukot kymmeneen kertaan. Mutta OCD ei ole vain sitä. Minulla ei ole juurikaan pakkotoimintoja, koska pystyn kontrolloimaan niitä. Sen sijaan pään sisällä on sekamelska.

Jo lapsena minua vaivasi jatkuvasti jonkinlainen turvattomuuden tunne. Päässäni oli hirveä määrä kysymyksiä, joihin äiti ja isä eivät oikein osanneet vastata.

Hankaliksi oireet muuttuivat yläasteella. Esimerkiksi ovesta piti astua tietyllä jalalla tai muuten tapahtuisi jotain pahaa. En kertonut oireista kenellekään. Ajattelin, että olen outo ja minussa on jotain vikaa.

”Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli vaiva, jota voidaan hoitaa. En ollutkaan tulossa hulluksi.”

Sitten tuli syksy 2012. Pakkoajatuksia ja pelkotiloja oli lähes jatkuvasti. Myös aistini olivat kuin hätätilassa. Kun vein koiria ulos, tarkkailin jatkuvasti, mitä näin ja mitä kuulin. En saanut nukuttua, ja se näkyi töissä.

Yhtenä iltana kävelin tiellä ja vastaan ajoi rekka, jossa oli suuret ja kirkkaat valot. Mietin, olisiko siinä ratkaisu.

Tunne oli niin vahva, että menin psykiatrille.

Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli vaiva, jota voidaan hoitaa. En ollutkaan tulossa hulluksi.”

Millaista on arki pakko-oireiden kanssa? Miten sairaus on vaikuttanut ihmissuhteisiin? Mikä Jonasta on auttanut eniten?

Lue Jonaksen koko tarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä sekä ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

33-vuotias Jonas Pieninimi asuu vaimonsa Katin ja kahden koiran kanssa Vantaalla. Bostoninterrierit Wanda ja Sookie saivat nimensä elokuva- ja tv-sarjojen henkilöiltä. Jonas on työskennellyt hotelli- ja vakuutusalalla. Nyt hän haaveilee ammatista, jossa voisi auttaa mielenterveyden kanssa kamppailevia.
33-vuotias Jonas Pieninimi asuu vaimonsa Katin ja kahden koiran kanssa Vantaalla. Bostoninterrierit Wanda ja Sookie saivat nimensä elokuva- ja tv-sarjojen henkilöiltä. Jonas on työskennellyt hotelli- ja vakuutusalalla. Nyt hän haaveilee ammatista, jossa voisi auttaa mielenterveyden kanssa kamppailevia.

Kun Jonas Pieniniemi oli lapsi, pää oli täynnä kysymyksiä ja outoja ajatuksia. Vasta vuosia myöhemmin hän kuuli sairaudesta nimeltä pakko-oireinen häiriö.

”Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin? No, tuskin mitään potkuja tulee. Mutta entä jos tuleekin?

Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin. Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla...