Kätilö Leena Levola, 72, tietää, että synnytys on vain pieni murunen äitiyttä. Tässä sarjassa naiset kertovat, mikä vanhemmiten kaduttaa.

"Nainen ei ole koskaan niin aito ja paljas kuin synnyttäessään. Se on rehellinen työn paikka, josta on pois kaikki muu.

Silti synnytys on pieni asia koko äitiydessä. Lasten kanssa tulee monta kokemusta, joihin ei ole valmista kipulääkettä.

Äitiys on muuttunut. Lapsuudessani 1940-luvulla maatalossa Merikarvialla oli valtavasti töitä. Meitä lapsia oli kuusi, isommat hoitivat pienempiään. En muista, että olisin istunut äidin sylissä.

Kun 1960-luvun lopussa aloitin työt synnytyssalissa, ehkäisypillerit ja sallivampi aborttilaki olivat vasta tulossa.

Äitiyslomat olivat mitättömiä ja lastenhoitajia etsittiin mistä saatiin. Äitiys tuli kun tuli ja jotenkin siitä selvittiin.

Nyt naiset suunnittelevat, että tänä vuonna tätä ja ensi vuonna tuota. He voivat olla itsekkäämpiä kuin ennen. Ultraäänitutkimus saattaa olla viihdekäyttöä, jossa jännitetään eniten sukupuolta. 

Joskus mietin, että tulevat äidit eivät ymmärrä epäonnistumisen mahdollisuutta. Jos ongelmia tulee, onko heillä eväitä kestää niitä? Ei elämää voi käsikirjoittaa.

Mikko oli kaksi kuukautta, kun palasin töihin.

EN HAAVEILLUT KÄTILÖN työstä. Se oli siskon idea. Pääsykokeet kestivät kolme päivää, ja niissä pakattiin matkalaukkuun iso kasa tavaraa. Siinä testattiin järjestelmällisyyttä. Kätilöopisto oli kurinalainen sisäoppilaitos ja kätilöiden tuli olla nuhteettomia.

Valmistumisen jälkeen tulin tänne Poriin sairaanhoitajaopistoon ja tapasin mieheni. Kihlauksesta piti ilmoittaa rehtorille ja vastata kysymyksiin: Onko sulhanen kunnon mies? Kuinka hän elättää perheen? 

Toukokuun lopussa 1967 sain aamupäivällä rehtorilta sairaanhoitajan paperit ja iltapäivällä rehtorin kirkkoherrapuoliso vihki meidät. Sitten saatoimme muuttaa yhteen.
Kun esikoinen syntyi 1970, olin 28-vuotiaana jo vanha ensisynnyttäjä.

Mikko oli kaksi kuukautta, kun palasin töihin. Vauva meni kummitätinsä äidille hoitoon. Ei siinä voinut ottaa suuria paineita imetyksestä.

Nuorena äitinä olisin saanut olla jonkin verran itsekkäämpi, huolehtia muiden lisäksi minusta.

Pitkään synnytyksissä ei paljon kyselty. Äidit ponnistivat makuultaan ja sillä siisti. Kun synnytysvalmennukset alkoivat, hengitysharjoituksille naureskeltiin, mutta synnytyssaleissa näki, että niistä oli apua.

Isät tulivat synnytyksiin 1970-luvulla ja kertoivat niistä ja itsestään sankaritarinoita. Meidän Ulla syntyi 1977, mutta mieheni ei ollut synnytyksessä. En olisi halunnutkaan.

Kun tyttäreni imettää poikaansa, sanon, että noita hetkiä sinun tulee vielä ikävä.

OLEN PITÄNYT LAPSIANI sylissä ja lukenut heille paljon. Toivon osanneeni kasvattaa lapset ainakin rehellisyyteen ja avoimuuteen.

Kolme vuotta sitten jäin leskeksi: mieheni ehti sairastaa lymfaattista leukemiaa 11 vuotta. Jokainen tekee surutyötä omalla tavallaan. Minä olen kävellyt. Vastikään muutin omakotitalostamme kerrostaloon keskustaan.

Olen nähnyt läheltä, että lasten saaminen ei ole itsestään selvää. Nöyräksi tekee, että saan olla 9-vuotiaan ja 9-kuukautisen pojan mamma. Täällä mammalassa on omat säännöt. Heikin kanssa leivomme vaikka 300 piparia, Eeron kanssa konttaan ympäri lattioita.

Kun tyttäreni imettää poikaansa, sanon hänelle, että noita hetkiä sinun tulee vielä ikävä.

Kaikille pienten lasten äideille sanon, että nauttikaa tästä hetkestä. Lapsi kasvaa nopeasti. Älkää laukatko eteenpäin.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14–15/2014.

Äiti 48 - vuotta

Kätilö Leena Levola, 72: Nuorena äitinä olisin voinut olla itsekkäämpi

Voi kuinka ihana ja kaunis kirjoitus äitiydestä <3 Leena, ajatuksesi ovat täysin oikeita. Miksi äidit eivät osaa arvostaa sitä hetkeä, kun lapset ovat pieniä ja samalla nauttia siitä? Tuo elämän häivähdys on niin pian ohitse ja silloin se on jo myöhäistä. Ikää minulla ei ole yhtä paljon kuin sinulla, mutta lapseni ovat jo isoja. Edelleen kaipaan niitä hetkiä kun he olivat pieniä. Kiitos kauniista ajatuksistasi <3
Lue kommentti

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...