Koulussa Anna Dahlman ei koskaan ollut luokan pelle. ”Se rooli oli varattu pojille.”
Koulussa Anna Dahlman ei koskaan ollut luokan pelle. ”Se rooli oli varattu pojille.”

Siskonpeti-ohjelman käsikirjoittaja ja ohjaaja Anna Dahlman tietää, miten nauratetaan muita, surunkin keskellä. "Sydänsuruistahan vitsit syntyvät. On ihan tavallista, että käymme sketsipalavereissamme vuorotellen itkemässä räkäitkua." 

Nyt se tapahtuisi. Anna Dahlman jäisi kiinni.

Pian koko Suomen kansalle paljastuisi, että hän on huijari.

Oli vuosi 2013, ja alkamassa oli Siskonpeti-sketsisarjan ensimmäinen kuvauspäivä. Kun Anna saapui kuvauspaikalle, vastassa oli 25 hengen työryhmä: oikeita näyttelijöitä, kuvaajia ja maskeeraajia, jotka olivat tottuneet työskentelemään oikeiden ohjaajien kanssa.

He katsoivat Annaa kuin oikeaa ohjaajaa.

Hän halusi ryömiä pöydän alle.

Ei hän ollut oikea ohjaaja. Hän vain esitti sellaista.

"Oivalsin, että ohjaajan tehtävä on saada muut loistamaan."

Anna päätti paljastaa kaiken. Hän ilmoitti kuvausryhmälle, ettei ollut koskaan ennen ohjannut. Ettei oikein osannut, että tarvitsi apua.

Mitä kamalaa paljastuksesta sitten seurasi?

”Se, että kaikki 25 ihmistä auttoivat ja kannustivat minua. He ylittivät itsensä ja saivat minutkin tekemään niin. Silloin oivalsin, että juuri se on ohjaajan tehtävä: saada muut loistamaan.”

"Naisille riittää epäilijöitä, mutta itse siihen ei kannata lähteä mukaan."
"Naisille riittää epäilijöitä, mutta itse siihen ei kannata lähteä mukaan."

Hiljaa siellä, solut

Itsensä vähättelyllä on nimikin: huijarisyndrooma. Se tarkoittaa psykologista ilmiötä, jonka vuoksi ihminen ei sisäistä saavutuksiaan, pärjäsi hän kuinka mahtavasti tahansa. Menestystään hän selittelee onnella tai sattumalla – ei koskaan kyvyillään.

Anna oli kyllä pärjännyt YleLeaksin ja monen muun tv-sarjan käsikirjoittajana, mutta mielestään vahingossa.

"Huijarifiilis ei ole kadonnut kokonaan vieläkään."

Hän epäili ohjaajan kykyjään, vaikka Siskonpedin näyttelijät luottivat häneen niin paljon, että toivoivat ohjaajakseen nimenomaan häntä.

”Useimmat naiset tuntuvat potevan huijarisyndroomaa. Olen tavannut isojen firmojen yritysjohtajia, jotka sanovat, että heillä on joka päivä huijariolo.”

”Itsekin olen suorittajaluonne. Minun on hirveän vaikea kestää sitä, etten hallitse jotain täydellisesti. Huijarifiilis ei ole kadonnut kokonaan vieläkään, mutta olen oppinut vaientamaan sen äänen”, Anna sanoo.

Anna on päättänyt, että jos ääni pään sisällä alkaa jäpättää työpäivän aikana, hän ei kuuntele sitä lainkaan.

”Ryven epävarmuuksissani vasta töiden jälkeen, jos vielä haluan.”

Ainoa keino taistella huijaritunnetta vastaan on se, että uskaltaa tehdä jotain kiinnostavaa ja vaikeaa, joka voi mennä pahasti pieleen.

”Siksi olen päättänyt sanoa kaikkiin uusiin työhaasteisiin kyllä, vaikka jokainen soluni huutaisi: hullu, kieltäydy.”

Kun Annalta viime keväänä kysyttiin, suostuisiko hän seuraavaksi ohjaamaan Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -elokuvan, hän sanoi siis kyllä, vaikka solut huusivat ei.

"Itseään ei saa estää onnistumasta."

Solut muistuttivat, ettei hän sentään mikään elokuvaohjaaja ole, vaikka yhden Kultaisella Venlalla palkitun ja katsojien hehkuttaman Siskonpeti-televisiosarjan olikin sattunut ohjaamaan.

”Ajatus epäonnistumisesta tuntuu pelottavalta, mutta vielä pelottavammalta tuntuisi alisuorittaa elämäänsä. Naisille riittää epäilijöitä muutenkin. Itseään ei saa estää onnistumasta.”

Yleensä Anna ei kirjoita kotona vaan kahviloissa. Kotona hän alkaisi vain siivota.

Siipirikkojen koti

Työssään Anna haluaa rikkoa tabuja. Lapsena elämässä oli hyvin vähän tabuja, joita olisi voinut rikkoa.

”Käsitykseni huumorista periytyy epäsovinnaiselta äidiltäni. Jos Pasilan juna-aseman penkillä ei ole tilaa, äiti istuu maahan. Jos hänen tulee nälkä, hän syö lauantaimakkaraa suoraan pöt­köstä.”

Äiti selitti Annalle jo varhain senkin, miten tytön kannattaa toimia, jos hän haluaa nauttia seksistä.

”En todellakaan olisi halunnut kuulla. Onneksi hän kertoi silti.”

Äiti teki Venäjän-kauppaa ja matkusti paljon ulkomailla, isä oli metallimies ja koti-isä. Anna, kaksi veljeä ja vanhemmat asuivat kommuunissa, vanhassa omakotitalossa Espoossa. Samassa talossa asuivat Annan täti ja serkkupoika. Taloon olivat tervetulleita majailemaan myös ne vanhempien siipirikot ystävät, joilla sattui menemään heikosti.

"Vanhempani olivat niin vapaamielisiä, että heitä vastaan oli mahdoton kapinoida.”

15-vuotiaana Anna kävi herätysliikkeen kokouksessa kaverin kanssa. Ihmiset puhuivat kielillä ja kaatuilivat. Se teki Annaan niin suuren vaikutuksen, että kotiin palatessaan hän ilmoitti vanhemmilleen: Olen löytänyt Jeesuksen.

”Isä näytti pelästyneeltä. Äiti sanoi ärsyttävän fiksusti, että kiva kun olet löytänyt harrastuksen. Vanhempani olivat niin vapaamielisiä, että heitä vastaan oli mahdoton kapinoida.”

Muutamassa päivässä usko lopahti.

Kuusi kertaa viikossa Anna kävi rytmisen kilpavoimistelun treeneissä. Koska äiti matkusti, kilpailuja kävi katsomassa isä. Hän oli katsomon ainoa isä.

”Isä on pitkä mies. Kun hän liikuttui esityksestäni, hänen naamansa tuli itkusta punaiseksi ja loisti katsomosta kilometrin päähän. Kyllä hävetti.”

Kun Annasta kahdeksan vuotta sitten tuli äiti, hän muuttui yhtä kovaksi itkijäksi kuin isänsä. Sen hän huomasi viimeistään sinä päivänä, kun meni tyttärensä päiväkodin kevätjuhlaan.

”Itkin lapseni esitystä ja vähän muutakin siinä lavan vieressä ihan holtittomasti niin, että räkä valui. Samalla vilkuilin miestä, joka yritti kuvata esitystä videokameralla. Mietin koko ajan: saakohan tuo rajattua minut kotivideostaan pois?”

Kultainen Venla -palkinnot ovat Annan käsikirjoittamista Siskonpeti ja Hyvät ja huonot uutiset -sarjoista.

Miellyttämisen taito

”Omasta elämästään on tosi helppo kirjoittaa jälkeenpäin ehjä tarina”, Anna sanoo ja on oikeassa.

Jälkeenpäin ajateltuna hänen tiensä ammattiinsa on harvinaisen selvä.

Totta kai Annasta tuli käsikirjoittaja. Hänhän teeskenteli jo kolmivuotiaana, että osaa lukea (oikeasti hän vain pakotti isän lukemaan kirjan ääneen niin monta kertaa, että oppi sen ulkoa). Päiväkirjoja hän kirjoitti koko nuoruutensa melko tekotaiteellisella tyylillä, koska toivoi, että joku vielä julkaisisi ne.

Kallion lukioon hän meni, koska halusi opiskella luovaa kirjoittamista. Lukiossa itseluottamus hetkeksi järkähti, koska kaikki oppilaat olivat niin superluovia ja itseään ilmaisevia. Siitä toettuaan Anna hakeutui ammattikorkeakouluun käsikirjoittamisen linjalle.

Ja totta kai, jälkeenpäin ajateltuna, Annasta tuli myös ohjaaja.

Niin ennustettiin jo iltapäiväkerhossa, jossa Anna suostutteli kaverinsa näyttelemään ohjauksessaan, vaikka nämä yrittivät vastustella.

”Olen lapsesta asti ollut hirvittävän kiinnostunut siitä, miten ihmismieli toimii. Siksi opin myös lukemaan ihmisiä”, Anna sanoo.

”Koulussa huomasin, että opettajiakin on helpompi ohjata miellyttämällä kuin kapinoimalla. Niinpä opettelin, miten miellytetään minkäkinlaista ihmistä. Minusta tuli siinä aika hyvä!”

Luokan pelle Anna ei ollut koskaan. Se rooli oli varattu pojille.

"Jos poika on hauska, hän on suosittu. Tytölle hauskuudesta ei ole samanlaista hyötyä.”

”Monet jätkäthän rupeavat hiomaan vitsisettiään jo ala-asteella. Hauskuus nostaa pojan sosiaalista statusta. Jos poika on hauska, hän on suosittu. Tytölle hauskuudesta ei ole samanlaista hyötyä.”

Anna luki taannoin tutkimuksesta, jossa kerrottiin, että jos nainen on hauska mutta ei perinteisellä tavalla viehättävä, hänen suosionsa miesten keskuudessa saattaa jopa laskea.

”Miehillä asia on päinvastoin. Jos olet lyhyt, pullea ja hauska, saat mallivaimon.”

Annalta kysytään usein, miltä tuntuu tehdä naisena naiskomiikkaa. Sitä hän ei oikein jaksaisi pohtia. Yhtä järkevältä tuntuisi analysoida sitä, miltä tuntuu kokata naisena naismakaronilaatikkoa.

Ohjatessaan Anna saa käyttää ihmistuntemustaan. Siskonpedin näyttelijät ovat niin taitavia ja kunnian­himoisia, että heitä hän yleensä keskittyy vain tyynnyttelemään.

”Jos näyttelijä ei ole kohtauksessa hauska, hän tietää sen kyllä itse. Minun ei tarvitse enää sitä sanoa. Tärkein tehtäväni ohjaajana on kehua ja rauhoittaa.”

Erityyppiset näyttelijät tarvitsevat erilaisia kehuja. Esimerkiksi Aku Hirviniemelle ja Janne Katajalle Annalla oli tapana sanoa Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvan kuvauksissa aina kohtausten jälkeen näin: Oli todella hauska.

”Se piti sanoa nauraen. Muuten ne eivät uskoneet.”


"Jos poika on pullea, lyhyt ja hauska, hän saa mallivaimon. Tytölle hauskuudesta ei ole samanlaista hyötyä."
"Jos poika on pullea, lyhyt ja hauska, hän saa mallivaimon. Tytölle hauskuudesta ei ole samanlaista hyötyä."


Kerro noloin ajatus

Uransa alussa Anna käsikirjoitti vakavaa draamaa. Se sujui muuten kivasti, mutta hän sai palautetta siitä, että juonikuviot tuppasivat lipsumaan huumorin puolelle.

Sitten tuli päivä, jolloin Annaa pyydettiin kirjoittamaan testijakso Pasila-komediasarjaan. Jakso syntyi niin helposti, että hän tajusi: tätä haluan tehdä.

”Komedian kirjoittaminen tuntui heti hirveän luontevalta ja hauskalta. Kun vielä sain Pasila-sarjan luojalta Atte Järviseltä kannustavan palautteen ’ei tää ihan paska ole’, päättelin, että se on merkki.”

Siitä asti Anna on naurattanut ammatikseen. Siskonpedin pääkäsikirjoittajana hän on toiminut kolme kautta. Muita käsikirjoittajia ovat näyttelijät Pirjo Heikkilä, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Sanna Stellan ja Joonas Nordman, kolmoskaudella myös Atte Järvinen.

Jokainen paljastaa vuorollaan noloimmat ajatuksensa.

Sarjan käsikirjoituspalaveri muistuttaa hiukan ryhmäterapiaistuntoa. Tärkein ideointimetodi on se, että jokainen paljastaa vuorotellen noloimmat ajatuksensa.

”Hauskuus syntyy siitä, että sanotaan ääneen kaikki se kiusallinen, mistä yleensä vaietaan”, Anna sanoo.

”Me ihmisethän ajattelemme ihan hirveitä ajatuksia. Esimerkiksi jos ratikassa edellämme kävelee hidas mummo, saatamme ajatella, että kompastuispa tuo. Käytämme kamalien ajatustemme peittelyyn kauheasti energiaa.”

Niinpä Siskonpedin sketseissä nauretaan muun muassa sille, kuinka nainen yrittää käydä pissalla mahdollisimman hiljaa, jotta mies ei kuulisi lorinaa oven taakse.

Ja sille, kuinka ystävättäret harjoittelevat Viisaan ystävyyden peruskurssilla ystävyyden jalointa sääntöä eli ”olemaan puhumatta paskaa” ja vääntelehtivät lopulta tuskissaan lattialla, koska eivät pysty olemaan puhumatta pahaa toisistaan edes yhtä minuuttia.

Yksi katsojien suosikkisketsihahmo on marttyyriäiti.

Marttyyriäiti suostuu syömään vain seisaaltaan, hokee ”ei mua tartte huomioida”, menee valmiiksi makaamaan ruumisarkkuunsa, sulkee itse kannen ja huutaa lopulta sen läpi: ”Muistotarjoilut on tuolla pakkasessa, sulatatte vaan.”

Koska huumori syntyy usein siitä, mikä on vaikeinta ja sattuu eniten, palavereissa myös itketään.

”On ihan tavallista, että sketsejä suunnitellessa joku meistä käy itkemässä räkäitkua”, Anna sanoo.

”Olemme niin läheisiä, että meidän on turha yrittää peitellä toisiltamme mitään. Lyömme sydänsurumme heti pöytään. Juuri niistähän sketsit syntyvät. Kun tragediaan lisätään tarpeeksi kierroksia, se muuttuu komediaksi.”

”Huumori on lohtua. Se auttaa kestämään elämää.”

Tänä syksynä esitetty kolmoskausi oli sarjan synkin. Siinä vitsailtiin erosta, masennuksesta ja kuolemasta.

”Huumori on lohtua. Se auttaa kestämään elämää.”

Draamaa voi tehdä, vaikka ei osaisi tehdä komediaa. Mutta vitsikästä kohtausta ei voi kirjoittaa, jos ei ensin näe siinä piilevää draamaa.

”Komedia on tarinankerronnan ylin kerros. Jotta pystyisi olemaan hauska, on hallittava kaikki muutkin kerronnan lajit. Siksi komedia on kuningaslaji.”

"Itku voi vaihtua nauruksi sekunneissa. Siksi itkua on turha pelätä.”
"Itku voi vaihtua nauruksi sekunneissa. Siksi itkua on turha pelätä.”

Hoitajani, sketsihahmo

Kun Annan tytär oli nelivuotias, hän kysyi kotoa lähtiessä äidiltään: Onhan sulla avaimet ja lompakko?

”Tyttäreni on paljon rationaalisempi kuin minä. Toisaalta olen äitinä sovinnaisempi kuin oma äitini. Vaikka kommuunissa oli lapsena ihana asua, en haluaisi itse enää asua niin.”

Anna asuu tyttärensä kanssa kahdestaan Helsingin Oulunkylässä. Kirjoittaessaan hän menee kahvilaan, muuten hän alkaa tiskata.

Jos hänen pitäisi juuri nyt kirjoittaa sketsi, hän tietäisi heti, mistä kirjoittaisi: hahmosta, joka on burnoutin partaalla.

Viime vuodet Anna on suoltanut sketsejä taukoamatta, surunkin keskellä.

”Olen rakastanut jokaista työtehtävääni, mutta vuosi on ollut raskas. Kesälomaa pidin neljä päivää.”

Viime vuodet Anna on suoltanut sketsejä taukoamatta, surunkin keskellä.

Mielikuvitus ei tauonnut silloinkaan, kun vakava sairaus, krooninen endometrioosi, pakotti hänet kuukaudeksi sairaalahoitoon.

Sairaalassa eräs mieshoitaja kävi ottamassa Annalta joka aamu seitsemältä verikokeen. Mies tuoksahti vahvasti parfyymilta ja elehti suurieleisen naisellisesti.

”Mietin siinä maatessani, että mitä jos sairaalat salaa kouluttavatkin miehiä elehtimään noin, jotta naisten on vähemmän kiusallista näyttäytyä vastaheränneinä ja räjähtäneen näköisinä heidän edessään? Aloin kehitellä mielessäni sketsiä.”

Veljen kuoleman jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan.

Pari vuotta sitten Annan pikkuveli kuoli työtapaturmassa. Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan, vaikka päällepäin sitä ei aina olisi arvannut.

”Ensimmäinen vuosi meni shokissa. Odotin vain, että koko homma ­peruttaisiin. Suru tuli vasta myöhemmin. Toipumiseen on mennyt kaksi vuotta. Vasta nyt alan olla samoilla aaltopituuksilla muiden ihmisten kanssa.”

Kaksi viikkoa veljen kuoleman jälkeen alettiin kuvata Siskonpedin kakkoskautta. Käsikirjoituspalaverissa Anna vitsaili kuten ennen, kävi välillä itkemässä, vitsaili taas.

Ohjatessaan viime kesänä Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvaa hän halusi säilyttää saman, turvallisen tunnelman. Sellaisen, jossa jokainen näyttelijä ja valomies uskaltaa nauraa ja itkeä ja sanoa ääneen kaikki hölmöimmätkin ideansa.

”Naurun vastakohta ei ole itku vaan pelko. Jos ihminen pelkää, hän ei pysty nauramaan eikä olemaan hauska. Itku sen sijaan on ihan naurun vieressä. Itku voi vaihtua nauruksi sekunneissa. Siksi itkua on turha pelätä.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2017.

Henna salasi syömishäiriönsä vanhemmiltaan ja kavereiltaan. Kouluterveydenhuoltokaan ei puuttunut asiaan. ”On aivan uskomatonta, kuinka hyvin ihminen, joka haluaa salata jotain, onnistuu manipuloimaan muita”, Henna sanoo.
Henna salasi syömishäiriönsä vanhemmiltaan ja kavereiltaan. Kouluterveydenhuoltokaan ei puuttunut asiaan. ”On aivan uskomatonta, kuinka hyvin ihminen, joka haluaa salata jotain, onnistuu manipuloimaan muita”, Henna sanoo.

Kun Henna suljettiin ala-asteella porukan ulkopuolelle, syömishäiriöstä tuli tapa helpottaa oloa. Nyt Henna opettaa tyttärilleen, että he riittävät juuri sellaisina kuin ovat.

Olet niin nätti, kun hymyilet.

Onpa sinulla kivat hiukset tänään.

Meillä on maailman paras äiti.

Tällaisia lauseita Henna Tiensuu, 31, ja hänen 6- ja 7-vuotiaat tyttärensä sanovat päivittäin toisilleen.

Tapa on ollut käytössä jo vuosia: joka päivä kerrotaan toisista jotakin kaunista.

”Haluan, että lapset huomaavat, että vaikka olisi vähän huono päivä, he riittävät.”

”Itsetunto voi musertua niin monesta asiasta. Mitä enemmän sitä pidetään kotona yllä, sitä paremmat edellytykset lapsilla on selvitä töytäisyistä, joita tulee ulkopuolelta”, Henna sanoo.

Hän tietää, millainen merkitys hyvällä itsetunnolla voi olla.

”Ehkä ajattelin, että jos muutun ulkoisesti, minut hyväksytään paremmin.”

Tämän minä hallitsen

Henna oli 9-vuotias, kun hän oksensi ensimmäisen kerran. Koulussa oli ollut huono päivä, ja Henna toivoi herkuttelun helpottavan oloa.

”Söin niin paljon, että oli pakko mennä oksentamaan. Huomasin, että tämähän voi olla ihan toimiva keino.”

Henna haki herkuista turvaa, koska häntä kiusattiin koulussa – valittiin liikuntatunneilla viimeisenä joukkueeseen ja suljettiin ulos porukasta. Kun Henna kirjoitti jotakin äidinkielen tunnilla, joku sanoi aina: et sinä ole tuota itse kirjoittanut.

Joskus joku haukkui läskiksi. Se riitti.

”Itsetuntoni oli täysin nollissa. Tuntui, että kaikki mitä teen, on jotenkin väärin. Että en kelpaa, en ole tarpeeksi tai riittävä”, Henna sanoo.

”Ehkä ajattelin, että jos muutun ulkoisesti, minut hyväksytään paremmin.”

Hennan syömishäiriö kehittyi hyvin pian bulimiasta anoreksiaksi. Syömisen vähentäminen tuntui hänestä ahmimista ja oksentamista tehokkaammalta tavalta hallita oloa.

Kiusaamisen edessä Henna oli voimaton, mutta viimein oli jokin asia, jota hän pystyi kontrolloimaan.

”Syömishäiriö oli minulle tapa hallita omaa elämääni. Tapahtui pahoja asioita, enkä voinut niille mitään, mutta syömistä pystyin hallitsemaan itse.”

Tuttu salaisuus

Kun vuodet kuluivat, syömishäiriö valtasi Hennan ajatukset. Hän teki useita pitkiä lenkkejä päivässä ja suunnitteli aamuisin, mitä päivän aikana tekisi ja missä järjestyksessä.

Joskus veden juominenkin tuntui mahdottomalta.

”Minulla oli pakonomainen tarve kontrolloida mahdollisimman hyvin kaikkea, mitä teen”, Henna sanoo.

”Kun syöminen oli jo niin kontrollissa, ettei mistään pystynyt vähentämään, sairaus alkoi vaikuttaa ihan joka asiaan. Kun kävelin linja-autopysäkille, laskin jokaisen askeleen. Askelia piti saada joka aamu saman verran.”

”En halunnut, että kukaan veisi minulta pois sitä, mihin olin tottunut.”

Henna alkoi ostaa suurempia vaatteita ja valehdella vanhemmilleen, että oli juuri syönyt kaverilla. Hän ei salannut syömishäiriötä siksi, että olisi hävennyt, vaan suojellakseen tapaa, josta oli tullut tuttu ja turvallinen.

Jos joku saisi tietää, pitäisi lopettaa.

”En halunnut, että kukaan veisi minulta pois sitä, mihin olin tottunut.”

”Tuntui, että minun pitää suojella syömishäiriötä. Että se on ainoa asia, joka ymmärtää minua, ja jota minä ymmärrän. Tiesin, että kukaan muu ei ymmärtäisi.”

Isä haki apua

Henna oli 17-vuotias lähihoitajaopiskelija, kun hänen isänsä sai puhelun. Soittaja oli Hennan työharjoittelupaikan työnantaja, joka halusi tietää, miksi Hennaa ei ollut näkynyt.

Hennan oli pakko kertoa: siksi, että hän oli alkanut pyörtyillä eikä pysynyt oikein pystyssä.

Sen kertominen oli tavallaan helpotus.

”Enää ei tarvinnut salailla tai valehdella.”

”Samaan aikaan sisäinen ääni sanoi, että ethän sinä voi lopettaa. Et ole mitään ilman syömishäiriötä.”

Isä vei Hennan mielenterveystoimistoon, ja paranemisprosessi alkoi. Henna sai mielialalääkityksen ja kävi säännöllisesti puhumassa mielenterveystoimistossa ja ravitsemusterapeutilla. Hänellä todettiin keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, anoreksia ja bulimia.

Vaikka Henna oli itsekin tiennyt, ettei kaikki ole hyvin, sairastumista oli vaikeaa myöntää.

”Tavallaan halusin sairaudesta eroon, koska olin jo niin huonossa kunnossa. Öisin en välttämättä saanut nukuttua, koska ahdisti niin paljon. Olisi pitänyt koko ajan tehdä vatsalihasliikkeitä.”

”Samaan aikaan sisäinen ääni sanoi, että ethän sinä voi lopettaa, et pysty siihen. Et ole mitään ilman syömishäiriötä.”

Vaikeinta oli nähdä vanhempien huoli.

”Aina ennen käänsin ajatukset itseeni ja syömishäiriöön, mutta kun näin, kuinka paljon se satutti ja pelotti vanhempiani ja läheisiäni, ymmärsin, kuinka vaarallista se on.”

Koska Henna oli kasvanut syömishäiriön kanssa, paraneminen alkoi kunnolla vasta, kun hän lakkasi pitämästä sairautta osana itseään.

”Tajusin, että sairaus ei ole minä. Sitä vastaan oli helpompi taistella, kun sitä ei pitänyt omana luonteenpiirteenään.”

Kolme parasta

Tällä hetkellä Henna tuntee itsensä terveeksi. Hänen ei ole tarvinnut käydä punnituksissa kahdeksaan vuoteen.

Joskus kun oikein ahdistaa, tulee vieläkin tarve päästä lenkille.

”Menen silloin luontoon ja hengittelen rauhassa. Jo ulkona olo riittää.”

”Syömishäiriö oli niin monta vuotta tapani käsitellä hankalia asioita. Se tulee välillä vieläkin selkärangasta. Että hei, näin sinä olet ennen tällaisen tilanteen hoitanut.”

”Kiinnitän huomiota siihen, miten puhun lasten kuullen itsestäni, heistä ja muista ihmisistä.”

Koska Henna sairastui hyvin nuorena, hänen kehollaan ei ollut teini-iässä tarpeeksi voimia kasvaa ja vahvistua. Seuraukset näkyvät vieläkin: Hennalla on nivelkipuja, heikot luut ja melkein aina kylmä. Hampaiden korjaamiseen on mennyt paljon aikaa ja rahaa.

Myös Hennan esikoisella on ollut ongelmia luuston ja hampaiden kanssa.

”Kun hän syntyi, minun kroppani tarvitsi vielä rakennusaineita itselleen. Niistä ei välttämättä riittänyt toiselle kaikkea, mitä piti. Ei sellaista osannut nuorena ajatella.”

Henna on päättänyt, ettei koskaan mollaa ulkonäköään lastensa kuullen. Aina kun hän kuulee jonkun arvostelevan toisen ulkonäköä, hän sanoo lapsilleen: Noin ei saa sanoa. Jokainen on hyvä, minkä kokoisena hyvänsä.

”Kiinnitän huomiota siihen, miten puhun lasten kuullen itsestäni, heistä ja muista ihmisistä. En halua, että lapsilleni tulee sellainen olo, että kun itsellä on huono päivä, voi dissata toista.”

Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Henna ja lapset listaavat kolme parasta sinä päivänä tapahtunutta asiaa.

Juuri nyt ne ovat tällaisia:

Kavereiden kanssa olo. Äidin hyvä ruoka. Se, että ollaan yhdessä.

Kaunis ilma. Lasten kanssa olo. Se, että jaksoin hoitaa asioita, vaikka väsytti.

Kaverit. Äidin syli. Se, että kaikesta voi puhua.
 

”Vaikka kutsun Ristomattia ukkeliksi, hän on sielultaan ikuinen Hannu Hanhi, jonka villeimmätkin ideat onnistuvat”, Eeva Mela sanoo.
”Vaikka kutsun Ristomattia ukkeliksi, hän on sielultaan ikuinen Hannu Hanhi, jonka villeimmätkin ideat onnistuvat”, Eeva Mela sanoo.

Palvelutaloon muuttanut Ristomatti Ratia, 76, käy yhä joka päivä toimistollaan. Siellä on ystävä Eeva Mela. Hän muistaa ne asiat, joita Ristomatti ei enää muista.

Laitapas lapaset käteen, Eeva Mela kehottaa.

”Kannattaa vetää takin vetskari ylös, ulkona on kylmä. Onhan puhelin mukana?” hän jatkaa.

Ristomatti Ratia on lähdössä toimistolta.

”Menen tästä taas välillä kotiin. Heippa.”

Kotiin,...