Koulussa Anna Dahlman ei koskaan ollut luokan pelle. ”Se rooli oli varattu pojille.”
Koulussa Anna Dahlman ei koskaan ollut luokan pelle. ”Se rooli oli varattu pojille.”

Siskonpeti-ohjelman käsikirjoittaja ja ohjaaja Anna Dahlman tietää, miten nauratetaan muita, surunkin keskellä. "Sydänsuruistahan vitsit syntyvät. On ihan tavallista, että käymme sketsipalavereissamme vuorotellen itkemässä räkäitkua." 

Nyt se tapahtuisi. Anna Dahlman jäisi kiinni.

Pian koko Suomen kansalle paljastuisi, että hän on huijari.

Oli vuosi 2013, ja alkamassa oli Siskonpeti-sketsisarjan ensimmäinen kuvauspäivä. Kun Anna saapui kuvauspaikalle, vastassa oli 25 hengen työryhmä: oikeita näyttelijöitä, kuvaajia ja maskeeraajia, jotka olivat tottuneet työskentelemään oikeiden ohjaajien kanssa.

He katsoivat Annaa kuin oikeaa ohjaajaa.

Hän halusi ryömiä pöydän alle.

Ei hän ollut oikea ohjaaja. Hän vain esitti sellaista.

"Oivalsin, että ohjaajan tehtävä on saada muut loistamaan."

Anna päätti paljastaa kaiken. Hän ilmoitti kuvausryhmälle, ettei ollut koskaan ennen ohjannut. Ettei oikein osannut, että tarvitsi apua.

Mitä kamalaa paljastuksesta sitten seurasi?

”Se, että kaikki 25 ihmistä auttoivat ja kannustivat minua. He ylittivät itsensä ja saivat minutkin tekemään niin. Silloin oivalsin, että juuri se on ohjaajan tehtävä: saada muut loistamaan.”

"Naisille riittää epäilijöitä, mutta itse siihen ei kannata lähteä mukaan."
"Naisille riittää epäilijöitä, mutta itse siihen ei kannata lähteä mukaan."

Hiljaa siellä, solut

Itsensä vähättelyllä on nimikin: huijarisyndrooma. Se tarkoittaa psykologista ilmiötä, jonka vuoksi ihminen ei sisäistä saavutuksiaan, pärjäsi hän kuinka mahtavasti tahansa. Menestystään hän selittelee onnella tai sattumalla – ei koskaan kyvyillään.

Anna oli kyllä pärjännyt YleLeaksin ja monen muun tv-sarjan käsikirjoittajana, mutta mielestään vahingossa.

"Huijarifiilis ei ole kadonnut kokonaan vieläkään."

Hän epäili ohjaajan kykyjään, vaikka Siskonpedin näyttelijät luottivat häneen niin paljon, että toivoivat ohjaajakseen nimenomaan häntä.

”Useimmat naiset tuntuvat potevan huijarisyndroomaa. Olen tavannut isojen firmojen yritysjohtajia, jotka sanovat, että heillä on joka päivä huijariolo.”

”Itsekin olen suorittajaluonne. Minun on hirveän vaikea kestää sitä, etten hallitse jotain täydellisesti. Huijarifiilis ei ole kadonnut kokonaan vieläkään, mutta olen oppinut vaientamaan sen äänen”, Anna sanoo.

Anna on päättänyt, että jos ääni pään sisällä alkaa jäpättää työpäivän aikana, hän ei kuuntele sitä lainkaan.

”Ryven epävarmuuksissani vasta töiden jälkeen, jos vielä haluan.”

Ainoa keino taistella huijaritunnetta vastaan on se, että uskaltaa tehdä jotain kiinnostavaa ja vaikeaa, joka voi mennä pahasti pieleen.

”Siksi olen päättänyt sanoa kaikkiin uusiin työhaasteisiin kyllä, vaikka jokainen soluni huutaisi: hullu, kieltäydy.”

Kun Annalta viime keväänä kysyttiin, suostuisiko hän seuraavaksi ohjaamaan Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -elokuvan, hän sanoi siis kyllä, vaikka solut huusivat ei.

"Itseään ei saa estää onnistumasta."

Solut muistuttivat, ettei hän sentään mikään elokuvaohjaaja ole, vaikka yhden Kultaisella Venlalla palkitun ja katsojien hehkuttaman Siskonpeti-televisiosarjan olikin sattunut ohjaamaan.

”Ajatus epäonnistumisesta tuntuu pelottavalta, mutta vielä pelottavammalta tuntuisi alisuorittaa elämäänsä. Naisille riittää epäilijöitä muutenkin. Itseään ei saa estää onnistumasta.”

Yleensä Anna ei kirjoita kotona vaan kahviloissa. Kotona hän alkaisi vain siivota.

Siipirikkojen koti

Työssään Anna haluaa rikkoa tabuja. Lapsena elämässä oli hyvin vähän tabuja, joita olisi voinut rikkoa.

”Käsitykseni huumorista periytyy epäsovinnaiselta äidiltäni. Jos Pasilan juna-aseman penkillä ei ole tilaa, äiti istuu maahan. Jos hänen tulee nälkä, hän syö lauantaimakkaraa suoraan pöt­köstä.”

Äiti selitti Annalle jo varhain senkin, miten tytön kannattaa toimia, jos hän haluaa nauttia seksistä.

”En todellakaan olisi halunnut kuulla. Onneksi hän kertoi silti.”

Äiti teki Venäjän-kauppaa ja matkusti paljon ulkomailla, isä oli metallimies ja koti-isä. Anna, kaksi veljeä ja vanhemmat asuivat kommuunissa, vanhassa omakotitalossa Espoossa. Samassa talossa asuivat Annan täti ja serkkupoika. Taloon olivat tervetulleita majailemaan myös ne vanhempien siipirikot ystävät, joilla sattui menemään heikosti.

"Vanhempani olivat niin vapaamielisiä, että heitä vastaan oli mahdoton kapinoida.”

15-vuotiaana Anna kävi herätysliikkeen kokouksessa kaverin kanssa. Ihmiset puhuivat kielillä ja kaatuilivat. Se teki Annaan niin suuren vaikutuksen, että kotiin palatessaan hän ilmoitti vanhemmilleen: Olen löytänyt Jeesuksen.

”Isä näytti pelästyneeltä. Äiti sanoi ärsyttävän fiksusti, että kiva kun olet löytänyt harrastuksen. Vanhempani olivat niin vapaamielisiä, että heitä vastaan oli mahdoton kapinoida.”

Muutamassa päivässä usko lopahti.

Kuusi kertaa viikossa Anna kävi rytmisen kilpavoimistelun treeneissä. Koska äiti matkusti, kilpailuja kävi katsomassa isä. Hän oli katsomon ainoa isä.

”Isä on pitkä mies. Kun hän liikuttui esityksestäni, hänen naamansa tuli itkusta punaiseksi ja loisti katsomosta kilometrin päähän. Kyllä hävetti.”

Kun Annasta kahdeksan vuotta sitten tuli äiti, hän muuttui yhtä kovaksi itkijäksi kuin isänsä. Sen hän huomasi viimeistään sinä päivänä, kun meni tyttärensä päiväkodin kevätjuhlaan.

”Itkin lapseni esitystä ja vähän muutakin siinä lavan vieressä ihan holtittomasti niin, että räkä valui. Samalla vilkuilin miestä, joka yritti kuvata esitystä videokameralla. Mietin koko ajan: saakohan tuo rajattua minut kotivideostaan pois?”

Kultainen Venla -palkinnot ovat Annan käsikirjoittamista Siskonpeti ja Hyvät ja huonot uutiset -sarjoista.

Miellyttämisen taito

”Omasta elämästään on tosi helppo kirjoittaa jälkeenpäin ehjä tarina”, Anna sanoo ja on oikeassa.

Jälkeenpäin ajateltuna hänen tiensä ammattiinsa on harvinaisen selvä.

Totta kai Annasta tuli käsikirjoittaja. Hänhän teeskenteli jo kolmivuotiaana, että osaa lukea (oikeasti hän vain pakotti isän lukemaan kirjan ääneen niin monta kertaa, että oppi sen ulkoa). Päiväkirjoja hän kirjoitti koko nuoruutensa melko tekotaiteellisella tyylillä, koska toivoi, että joku vielä julkaisisi ne.

Kallion lukioon hän meni, koska halusi opiskella luovaa kirjoittamista. Lukiossa itseluottamus hetkeksi järkähti, koska kaikki oppilaat olivat niin superluovia ja itseään ilmaisevia. Siitä toettuaan Anna hakeutui ammattikorkeakouluun käsikirjoittamisen linjalle.

Ja totta kai, jälkeenpäin ajateltuna, Annasta tuli myös ohjaaja.

Niin ennustettiin jo iltapäiväkerhossa, jossa Anna suostutteli kaverinsa näyttelemään ohjauksessaan, vaikka nämä yrittivät vastustella.

”Olen lapsesta asti ollut hirvittävän kiinnostunut siitä, miten ihmismieli toimii. Siksi opin myös lukemaan ihmisiä”, Anna sanoo.

”Koulussa huomasin, että opettajiakin on helpompi ohjata miellyttämällä kuin kapinoimalla. Niinpä opettelin, miten miellytetään minkäkinlaista ihmistä. Minusta tuli siinä aika hyvä!”

Luokan pelle Anna ei ollut koskaan. Se rooli oli varattu pojille.

"Jos poika on hauska, hän on suosittu. Tytölle hauskuudesta ei ole samanlaista hyötyä.”

”Monet jätkäthän rupeavat hiomaan vitsisettiään jo ala-asteella. Hauskuus nostaa pojan sosiaalista statusta. Jos poika on hauska, hän on suosittu. Tytölle hauskuudesta ei ole samanlaista hyötyä.”

Anna luki taannoin tutkimuksesta, jossa kerrottiin, että jos nainen on hauska mutta ei perinteisellä tavalla viehättävä, hänen suosionsa miesten keskuudessa saattaa jopa laskea.

”Miehillä asia on päinvastoin. Jos olet lyhyt, pullea ja hauska, saat mallivaimon.”

Annalta kysytään usein, miltä tuntuu tehdä naisena naiskomiikkaa. Sitä hän ei oikein jaksaisi pohtia. Yhtä järkevältä tuntuisi analysoida sitä, miltä tuntuu kokata naisena naismakaronilaatikkoa.

Ohjatessaan Anna saa käyttää ihmistuntemustaan. Siskonpedin näyttelijät ovat niin taitavia ja kunnian­himoisia, että heitä hän yleensä keskittyy vain tyynnyttelemään.

”Jos näyttelijä ei ole kohtauksessa hauska, hän tietää sen kyllä itse. Minun ei tarvitse enää sitä sanoa. Tärkein tehtäväni ohjaajana on kehua ja rauhoittaa.”

Erityyppiset näyttelijät tarvitsevat erilaisia kehuja. Esimerkiksi Aku Hirviniemelle ja Janne Katajalle Annalla oli tapana sanoa Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvan kuvauksissa aina kohtausten jälkeen näin: Oli todella hauska.

”Se piti sanoa nauraen. Muuten ne eivät uskoneet.”


"Jos poika on pullea, lyhyt ja hauska, hän saa mallivaimon. Tytölle hauskuudesta ei ole samanlaista hyötyä."
"Jos poika on pullea, lyhyt ja hauska, hän saa mallivaimon. Tytölle hauskuudesta ei ole samanlaista hyötyä."


Kerro noloin ajatus

Uransa alussa Anna käsikirjoitti vakavaa draamaa. Se sujui muuten kivasti, mutta hän sai palautetta siitä, että juonikuviot tuppasivat lipsumaan huumorin puolelle.

Sitten tuli päivä, jolloin Annaa pyydettiin kirjoittamaan testijakso Pasila-komediasarjaan. Jakso syntyi niin helposti, että hän tajusi: tätä haluan tehdä.

”Komedian kirjoittaminen tuntui heti hirveän luontevalta ja hauskalta. Kun vielä sain Pasila-sarjan luojalta Atte Järviseltä kannustavan palautteen ’ei tää ihan paska ole’, päättelin, että se on merkki.”

Siitä asti Anna on naurattanut ammatikseen. Siskonpedin pääkäsikirjoittajana hän on toiminut kolme kautta. Muita käsikirjoittajia ovat näyttelijät Pirjo Heikkilä, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Sanna Stellan ja Joonas Nordman, kolmoskaudella myös Atte Järvinen.

Jokainen paljastaa vuorollaan noloimmat ajatuksensa.

Sarjan käsikirjoituspalaveri muistuttaa hiukan ryhmäterapiaistuntoa. Tärkein ideointimetodi on se, että jokainen paljastaa vuorotellen noloimmat ajatuksensa.

”Hauskuus syntyy siitä, että sanotaan ääneen kaikki se kiusallinen, mistä yleensä vaietaan”, Anna sanoo.

”Me ihmisethän ajattelemme ihan hirveitä ajatuksia. Esimerkiksi jos ratikassa edellämme kävelee hidas mummo, saatamme ajatella, että kompastuispa tuo. Käytämme kamalien ajatustemme peittelyyn kauheasti energiaa.”

Niinpä Siskonpedin sketseissä nauretaan muun muassa sille, kuinka nainen yrittää käydä pissalla mahdollisimman hiljaa, jotta mies ei kuulisi lorinaa oven taakse.

Ja sille, kuinka ystävättäret harjoittelevat Viisaan ystävyyden peruskurssilla ystävyyden jalointa sääntöä eli ”olemaan puhumatta paskaa” ja vääntelehtivät lopulta tuskissaan lattialla, koska eivät pysty olemaan puhumatta pahaa toisistaan edes yhtä minuuttia.

Yksi katsojien suosikkisketsihahmo on marttyyriäiti.

Marttyyriäiti suostuu syömään vain seisaaltaan, hokee ”ei mua tartte huomioida”, menee valmiiksi makaamaan ruumisarkkuunsa, sulkee itse kannen ja huutaa lopulta sen läpi: ”Muistotarjoilut on tuolla pakkasessa, sulatatte vaan.”

Koska huumori syntyy usein siitä, mikä on vaikeinta ja sattuu eniten, palavereissa myös itketään.

”On ihan tavallista, että sketsejä suunnitellessa joku meistä käy itkemässä räkäitkua”, Anna sanoo.

”Olemme niin läheisiä, että meidän on turha yrittää peitellä toisiltamme mitään. Lyömme sydänsurumme heti pöytään. Juuri niistähän sketsit syntyvät. Kun tragediaan lisätään tarpeeksi kierroksia, se muuttuu komediaksi.”

”Huumori on lohtua. Se auttaa kestämään elämää.”

Tänä syksynä esitetty kolmoskausi oli sarjan synkin. Siinä vitsailtiin erosta, masennuksesta ja kuolemasta.

”Huumori on lohtua. Se auttaa kestämään elämää.”

Draamaa voi tehdä, vaikka ei osaisi tehdä komediaa. Mutta vitsikästä kohtausta ei voi kirjoittaa, jos ei ensin näe siinä piilevää draamaa.

”Komedia on tarinankerronnan ylin kerros. Jotta pystyisi olemaan hauska, on hallittava kaikki muutkin kerronnan lajit. Siksi komedia on kuningaslaji.”

"Itku voi vaihtua nauruksi sekunneissa. Siksi itkua on turha pelätä.”
"Itku voi vaihtua nauruksi sekunneissa. Siksi itkua on turha pelätä.”

Hoitajani, sketsihahmo

Kun Annan tytär oli nelivuotias, hän kysyi kotoa lähtiessä äidiltään: Onhan sulla avaimet ja lompakko?

”Tyttäreni on paljon rationaalisempi kuin minä. Toisaalta olen äitinä sovinnaisempi kuin oma äitini. Vaikka kommuunissa oli lapsena ihana asua, en haluaisi itse enää asua niin.”

Anna asuu tyttärensä kanssa kahdestaan Helsingin Oulunkylässä. Kirjoittaessaan hän menee kahvilaan, muuten hän alkaa tiskata.

Jos hänen pitäisi juuri nyt kirjoittaa sketsi, hän tietäisi heti, mistä kirjoittaisi: hahmosta, joka on burnoutin partaalla.

Viime vuodet Anna on suoltanut sketsejä taukoamatta, surunkin keskellä.

”Olen rakastanut jokaista työtehtävääni, mutta vuosi on ollut raskas. Kesälomaa pidin neljä päivää.”

Viime vuodet Anna on suoltanut sketsejä taukoamatta, surunkin keskellä.

Mielikuvitus ei tauonnut silloinkaan, kun vakava sairaus, krooninen endometrioosi, pakotti hänet kuukaudeksi sairaalahoitoon.

Sairaalassa eräs mieshoitaja kävi ottamassa Annalta joka aamu seitsemältä verikokeen. Mies tuoksahti vahvasti parfyymilta ja elehti suurieleisen naisellisesti.

”Mietin siinä maatessani, että mitä jos sairaalat salaa kouluttavatkin miehiä elehtimään noin, jotta naisten on vähemmän kiusallista näyttäytyä vastaheränneinä ja räjähtäneen näköisinä heidän edessään? Aloin kehitellä mielessäni sketsiä.”

Veljen kuoleman jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan.

Pari vuotta sitten Annan pikkuveli kuoli työtapaturmassa. Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan, vaikka päällepäin sitä ei aina olisi arvannut.

”Ensimmäinen vuosi meni shokissa. Odotin vain, että koko homma ­peruttaisiin. Suru tuli vasta myöhemmin. Toipumiseen on mennyt kaksi vuotta. Vasta nyt alan olla samoilla aaltopituuksilla muiden ihmisten kanssa.”

Kaksi viikkoa veljen kuoleman jälkeen alettiin kuvata Siskonpedin kakkoskautta. Käsikirjoituspalaverissa Anna vitsaili kuten ennen, kävi välillä itkemässä, vitsaili taas.

Ohjatessaan viime kesänä Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvaa hän halusi säilyttää saman, turvallisen tunnelman. Sellaisen, jossa jokainen näyttelijä ja valomies uskaltaa nauraa ja itkeä ja sanoa ääneen kaikki hölmöimmätkin ideansa.

”Naurun vastakohta ei ole itku vaan pelko. Jos ihminen pelkää, hän ei pysty nauramaan eikä olemaan hauska. Itku sen sijaan on ihan naurun vieressä. Itku voi vaihtua nauruksi sekunneissa. Siksi itkua on turha pelätä.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2017.

Pitkät automatkat parantavat Katja ja Mika Niilo-Rämän parisuhdetta. Yksi autossa viihtymisen hyvistä puolista on, että autosta ei pääse karkuun.

Pari päivää ennen reissua Katja Niilo-Rämä, 39, tuntee jo levollisuuden. Kohta auto starttaa ja kahdenkeskinen aika alkaa.

”Ilman automatkoja parisuhteemme olisi unohduksissa.”


Lähtö kotoa on vain harvoin rauhallinen. Kiireessä unohtuu aina jotain, esimerkiksi Katjan vaatekassi.

Arki kotona Vantaalla on vain kiirettä. Katja opiskelee sairaanhoitajaksi, puoliso Mika Niilo-Rämä, 41, tekee lähihoitajan töitä vammaisperheiden kanssa. Töiden jälkeen paljon aikaa vievät omien erityislasten Rasmuksen, 8, ja Tessan, 7, terapiat ja lääkärit.

Lisäksi perheeseen kuuluvat Katjan 14-vuotias esikoinen Niki ja kaksi ranskanbulldoggia. Viikoittain pariskunnalla on myös vapaaehtoistyötä: Katja on keskosvanhempien yhdistyksen hallituksessa ja molemmat erityislasten vanhempien Leijona­emoissa.

Televisio on hiljaisella eikä kumpikaan jaksa puhua.

”Illalla vuorottelemme. Joka toinen ilta Mika lenkittää koirat ja minä nukutan lapset. Seuraavana iltana toisinpäin.”

Kun lapset nukkuvat, Katja makaa sohvalla ja Mika nuokkuu nojatuolissa. Televisio on hiljaisella eikä kumpikaan jaksa puhua.

”Se on se pieni hetki, jolloin kukaan ei tarvitse meitä.”

Rakkauden paikka

Kaksi vuotta sitten Katja havahtui. Hurjimmat pikkulapsivuodet alkoivat olla takana, mutta kahdenkeskinen aika Mikan kanssa oli jäänyt kokonaan niiden jalkoihin.

”Huomasin, että kaipaan meidän aikuisten yhteistä aikaa. Järjestin saman tien Mikalle yllätyksenä reissun Omaishoitajaliiton koulutukseen Rovaniemelle. Toivoimme uusia taitoja ja vertaistukea sekä vapaaehtoistyön että oman lapsen vuoksi.”

"Oli pakko keskustella, kun yritimme saada aikaa ja kilometrejä kulumaan.”

Koulutuksen määränpää, Rovaniemi, selvisi Mikalle vasta lähtöiltana. Ajomatka kesti 12 tuntia ja palautti mieleen, miltä tuntuu olla yhdessä.

”Oli pakko keskustella, kun yritimme saada aikaa ja kilometrejä kulumaan”, Mika sanoo.

Katja huomasi, miten kireys ja pönötys sulivat pois kilometri kilometriltä. Oli taas hauskaa yhdessä. Parasta oli, kun silmät kostuivat nauramisesta. Perille ehdittiin aamupalalle.

”Se 12 tunnin automatka palautti kipinän tai osoitti, että sitä yhä on.”


”Kahdestaan ajellessa voimme spontaanisti pysähtyä uusissa paikoissa kuten kerran lihapalvaamossa.”


Rakkauden paikka

Sen jälkeen kahdenkeskisiä autoreissuja on tullut monta. Omaishoitajien koulutukseen voi osallistua parin kuukauden välein, ja Katja valitsee paikan tarkoituksella aina mahdollisimman kaukaa.

"Sanomme toisillemme, että ihana nähdä sinua!"

Autossa Katja ja Mika juttelevat, millaista arki on viime viikkoina ollut: mitä hauskaa lapset ovat tehneet ja mitä sarjoja itse telkkarista katsoisivat, jos ehtisivät katsoa. Jompikumpi huokaa, miten ihanaa olisi, jos elämä olisi tylsää: jos olisi vain kauppaa ja autoruuhkaa ja sitä mitä syödään viideltä.

”Heti matkan alussa sanomme toisillemme, että ihana nähdä sinua! Yleensä tuntuu kuin ei olisi nähty kahteen viikkoon, vaikka olisimme olleet samassa kodissa joka päivä.”

Kymmenen vuotta sitten alkaneesta rakkaudestaan Katja ja Mika puhuvat paljon. Siitäkin, miten auto on heille rakkauden paikka.

”Häämatkamme oli viikko asuntoautossa heinäkuussa 2011. Hääyön vietimme Kajaanin ABC-huoltamon pihassa parkissa rekkojen keskellä.”

Hyvä puhua, hyvä olla hiljaa

Vierekkäin autossa istuessa on helppo puhua, kun toista ei tarvitse katsoa silmiin. Siksi autossa on myös helppo riidellä, mutta ääntä Katja ja Mika eivät korota.

Mökötystä kumpikaan ei jaksa. Hiljaa voi olla, kun katsoo maisemia, mutta ei siksi, että mököttäisi.

Katja ja Mika ajavat vuorotellen. Kun toinen torkkuu vieressä, on myös omaa aikaa ajatella ja syödä karkkia. Molemmat pitävät yöllä ajamisesta.


Omat matkakarkit. Katjalle suklaata tai lakritsia, Mikalle hedelmäkarkkeja.

”Sarastava aamu on kauneinta. Silloin pysähdymme kahville huoltsikalle ja otamme happihyppelyä.”

Loppumatkasta on aina kiitoksen aika.

”Sanon Mikalle: ihanaa, kun olet ja pysyt. Sitten onnittelemme toisiamme siitä, miten täyspäisinä olemme säilyneet.”

Kotipihassa Katja on tyyni. Automatkan jälkeen arkea on taas helpompi jaksaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2017.

Puhuminen kannattaa aina

• Vastarakastuneet puhuvat yleensä paljon, mutta vuosien mittaan puhuminen vähenee ja arjen pyörittäminen vie aikaa ja energiaa. Puhumattomuus lisää väärinymmärryksiä, joista kehkeytyy helposti riitoja. Onnellistakin parisuhdetta kannattaa hoitaa puhumalla.

• On tärkeä kysyä säännöllisesti, mitä toiselle kuuluu. Jos puhuminen ei houkuta, toiselle voi kertoa, ettei juuri nyt jaksa jutella mutta puhumattomuus ei johdu mistään, mitä toinen on tehnyt.

• Jos arjessa ei löydy aikaa keskustelulle, kannattaa miettiä, mikä voisi olla oma, yhteinen tapa keskustella. Olisiko se iltakävely, kauppareissu, sauna tai ajomatka?

Lähde: Väestöliitto

Tässä sarjassa esitellään Kodin Kuvalehden lukijabloggaajia. LiisaHelena kirjoittaa Kerro joku juttu -blogiinsa havaintoja ruuhkabussista ja metsäpoluilta. ”Kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa”, Liisa sanoo.

Kirjoitat Kerro joku juttu -blogiisi pieniä havaintoja arjesta. Millaista oma arkesi on?

”Tavallista työssäkäyvän, perheellisen keski-ikäisen naisen arkea. Perheeseen kuuluvat aviomies ja lukioikäiset tyttäret. Arkea rytmittää virka-aika, sillä työskentelen ylitarkastajana valtion ympäristöhallinnossa. Vapaa-ajalla harrastan kielten opiskelua, teen kotitöitä, sauvakävelen, luen ja kirjoitan. Aika usein käy myös niin, että löydän itseni sohvalta somettamasta.”

Mikä on suosikkirutiinisi?

”Hyvässä seurassa nautittu aamukahvi, arkiaamuina töissä ja viikonloppuisin kotona.”

Entä inhokkisi?

”Täyden keittiön tiskipöydän setviminen väsyneenä illalla.”

Mistä sait idean blogin perustamiseen?

"Tajusin, että kirjoittaminen on yksi tärkeistä asioista elämässäni."

”Blogin taustalla on koetteleva elämänvaihe muutaman vuoden takaa. Painin vakavien näkemiseen liittyvien ongelmien kanssa, mistä seurasi pysähtyminen ja erilaisten elämän tärkeiden asioiden puntarointi. Tajusin, että kirjoittaminen on yksi niistä.

Kun tokenin, lähdin opiskelemaan kirjoittamista avoimeen yliopistoon ja töistä järjestyi opintovapaata. Kirjoittamisen opintojen jälkeen halusin jatkaa säännöllistä kirjoittamista. Löysin tieni Kodin Kuvalehden blogiyhteisöön ja syntyi Kerro joku juttu -blogi.”

Onko kirjoittaminen aina ollut intohimosi?

”Kirjoittaminen on kulkenut aina matkassani. Se on kivaa ja minulle luonteva tapa itseilmaisuun. Onnekseni olen saanutkin kirjoittaa monenlaista, niin opinnoissa, töissä kuin vapaa-ajalla. Nuorempana tuli kirjoitettua paljon myös kirjeitä, ja matkoilla olen usein pitänyt matkapäiväkirjaa.”

”Kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa.”

Millaisista asioista haluat blogissasi kirjoittaa?

”Kirjoitan asioista, joita tulee arjessa vastaan. En erityisemmin etsi kirjoittamisen aiheita tai suunnittele juttuja etukäteen. Usein teksteissäni lähtökohtana on joku luontoon ja vuodenaikoihin tai kädentaitoihin ja itsetekemiseen liittyvä havainto. Yhtä kaikki, aiheet tulevat läheltä. Arkitodellisuuden lisäksi havainnoin muistin avulla myös menneisyyttä. Kirjoittamisessa minusta yksi kiehtova puoli onkin se, miten kirjoittamalla voi muistaa asioita, jotka oli jo luullut unohtaneensa.”

Kerrot blogisi esittelyssä, että olet kiinnostunut kulttuuriperinnöstä ja arjesta ennen ja nyt. Mikä historiassa viehättää?

”Se syventää asioiden merkityksiä ja antaa perspektiiviä. Mietin usein esimerkiksi jonkun minulle uuden paikan historiaa. Mitä täällä oli ennen? Miten tästä paikasta on tullut tällainen, millaisena me sen nyt näemme?

Olen ymmärtänyt myös omakohtaisesti, miten tärkeää historian tunteminen on paikallisidentiteetin rakentumisessa. Kymmenkunta vuotta sitten rakensimme talon ja muutimme perheen kanssa meille kokonaan uuteen paikkaan. Kotikyläni historiaan perehtyminen on auttanut minua kiinnittymään ja kotiutumaan nykyiseen asuinpaikkaamme.”

”Kun lähtee ulos, asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa.”

Kirjoitat kauniisti myös luonnosta. Kuinka tärkeää luonnossa liikkuminen sinulle on?

”Oikeastaan elintärkeää. Kun lähtee ulos vaikka vain lähimetsän poluille kävelemään, asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Luonnossa liikkuessa syntyvät myös parhaat kirjoitusideat.

Olen koulutukseltani biologi. Minulta ei kuitenkaan kannata kysyä lintujen lauluäänistä, vaikka olen niitäkin aikanaan opiskellut. Olen surkea ornitologi. Oma osaaminen ja intohimo liittyy kulttuuriympäristöihin, ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen ja siihen, miten ne muokkaavat toinen toistaan.

"Luonto on loputon esteettisten elämysten lähde."

Henkilökohtaisella tasolla luonto merkitsee esimerkiksi hienoja elämyksiä ja muistoja yhdessä perheen ja ystävien kanssa tehdyistä retkistä. Lisäksi luonto on loputon esteettisten elämysten lähde. Arvostan myös paljon luonnon antimia. Jokamiehenoikeudet on hieno juttu.”

Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?

”Kaikissa vuodenajoissa on puolensa, mutta talvi vie kuitenkin pisimmän korren. Tykkään lumesta, laduista ja hiihtämisestä. Samoin jäätyneistä järvistä, retkiluistelusta ja talviverkkokalastuksesta, joka on yhteinen harrastuksemme puolisoni kanssa.”