Lapsena sijoitettu Aku Engblom, 26, tatuoi ihoonsa muistutuksen siitä, että kaikki on tilapäistä. Tässä juttusarjassa neljä ihmistä kertoo, miksi ja mitä häneen on tatuoitu.

"En usko kohtaloon. Uskon, että ennemmin elämässä on arpapeliä. Minä satuin syntymään vanhemmille, joille tuli ongelmia alkoholin ja mielenterveyden kanssa.

Olin ehkä viiden, kun ensimmäisen kerran menin lastenkotiin.

Välillä yritettiin kotona elämistä. Arki oli sellaista, että vanhemmat lähtivät kauppaan eivätkä tulleet takaisin. Alle kouluikäisenä olin pikkusiskon kanssa kahdestaan kotona neljättä päivää ja ­etsin ruokaa tyhjistä kaapeista. Aika pian palasimme lastenkotiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Puoli vuotta olin lastenpsykiatrisella osastolla. Jokin aika sitten luin sossuun kertyneitä papereitani siltä ajalta: ”ahdistuneisuutena ja masentuneisuutena näky­vä käytöshäiriö” niissä taisi lukea.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin seitsemän, kun pääsin sijaisperheeseen maaseudulle. Olin siitä aika innoissani. Olin jo älynnyt, että kotona homma ei pelaa.

Sijaisperheestä tuli perheeni. Sain ­uusia sisaruksiakin. Olin 21, kun sijaisvanhemmat adoptoivat minut. Vuosi sen jälkeen riitauduin heidän kanssaan ja lähdin. Sen jälkeen en ole halunnut pitää yhteyttä.

Biologiset vanhempani ovat kuolleet. Nyt perheeni ovat avovaimo, hänen ­kaksi tytärtään, sisarukseni ja ystäväni.

Opiskelin lähihoitajaksi ja olen töissä päiväkodissa. Siellä lapset kysyvät, ­miksi minulla on tatuointeja. Sanon, että ne ovat kuin koruja.

Oikeasti tatuointeihin on syvempikin syy: ilmaisen niillä itseäni. Suunnittelin monta vuotta tatuointia, joka kertoisi sattumanvaraisuudesta ja muusta, mitä olen elämässä oppinut.

Viisi vuotta sitten hakkautin käsivarteeni arpakuution ja siihen symbo­leita. Pääkallo kuvaa kuolemaa, sydän rakkautta, timantti menestystä.

Jotkut kauhistelevat sitä pääkalloa. Kuolema on monelle tabu. Minusta taas tuntuu, että kun ymmärtää elämän tilapäisyyden, saa elämästä enemmän irti.

Jossittelu on turhaa. Kaikki tapahtunut on muokannut minusta tämmöisen, ja pidän itsestäni näin. Ehkä juuri niiden vaikeuksien takia olen henkisesti aika vahva.

En osaa kuvitella, mikä enää voisi satuttaa minua niin paljon, että elämä menisi raiteiltaan. Ja tiedän ainakin sen, miten tätä elämää ei eletä.”

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2014.

Sisältö jatkuu mainoksen alla