Teininä isäksi tullut ohjaaja Paavo Westerberg: ”Kun esikoinen muutti kotoa, vanhenin hetkessä kymmenen vuotta”

Joskus muutamassa minuutissa voi vanheta vuosia.

Kun Paavo Westerberg nosti viimeisen laatikon hissiin, hän vilkaisi itseään peilistä.

Esikoinen oli muuttamassa pois kotoa, pakettiauto oli vuokrattu, tämä päivä oli ollut tiedossa jo pitkään.

Paavo laski kantamuksensa vuokra-asunnon lattialle ja jätti tyttärensä purkamaan laatikoita ja pusseja.

Hän astui jälleen hissiin, sulki oven ja katsoi peiliin.

Istuin sohvalla ja tajusin yhtäkkiä, että lapsi ei tulekaan enää takaisin.

Peilissä näkyvä mies näytti kymmenen vuotta vanhemmalta kuin se, joka matkusti hetki sitten hissillä ylös.

”Menin kotiin, ja kaikki oli ihan hyvin. Ajattelin, että hienoa kun muutto sujui niin kuin piti.”

Sitten tuli ilta.

”Istuin sohvalla ja tajusin yhtäkkiä, että lapsi ei tulekaan enää takaisin.”

Paavo alkoi itkeä. Itku valui sellaisesta paikasta, mistä ei koskaan aiemmin.

Hän oli tullut tyttären isäksi 16-vuo­tiaana. Nyt tyttärellä oli oma koti, josta hän saapuisi vanhaan kotiin enää vain kylään.

Jalka hiekkalaatikossa, toinen verokortilla

Lapsena sellaista ei tullut ajatelleeksi, että perhe ei asuisikaan ikuisesti yhdessä. Että jonakin päivänä kodin ihmiset nukkuisivat eri asunnoissa.

Äiti ja isä olivat ikuisia ja itsestään selviä.

Kun Paavo tuli koulusta, isä oli aina paikalla. Sellaista luksusta ei ollut monella lapsella, kun elettiin 1980-lukua.

Isä, kirjailija ja kääntäjä Caj Westerberg, istui työhuoneessaan ja kirjoitti matkakirjoituskoneella.

Se kuulosti turvalliselta: takati takati takati. Sitten kling, kun riviä vaihdettiin koneen vivusta vääntämällä. Joskus rypistyvän paperin ääni ja jokunen perkele.

Isä teki Paavolle välipalaa, ruisleipää ja paistettua kananmunaa, ja jatkoi työtään. Äiti Elina Waris oli usein päivisin opiskelemassa. Myöhemmin hänestä tuli filosofian tohtori ja perhehistorioitsija.

”Tarina kertoo, että olin kekäle­silmäinen ja vilkas poika, koko ajan menossa.”

Parhaiten lapsuudesta jäivät mieleen aistikokemukset. Niin kai useimmiten käy.

Matkoja ja merkkipäiviä voimallisemmin Paavo muistaa hetken, jolloin hän makasi elokuisena iltana nurmikolla pensasaidan takana, lepäsi kesken leikin ja näki tähdet.

Näyttelijän  työssä täytyy tavallaan olla yhtä aikaa lapsi ja aikuinen.

”Maailma vaikutti loputtoman kiinnostavalta paikalta. Se oli täynnä mysteereitä, jotka vetivät puoleensa.”

Koskaan ei ollut tylsää, sillä aina oli jotakin kiinnostavaa meneillään tai vä­hintään tulossa. Oli metsiä, kallioita, merenrantoja, hiekkakenttiä ja katuja.

”Olen yrittänyt viime vuosina saada kiinni tuosta pienestä pojasta. Ohjaajan työssä on tärkeää säilyttää lapsen mieli.”

Kerran eräs yli viisikymppinen miesnäyttelijä totesi Paavolle: olen aina näytellessäni kuusivuotias. Paavosta se oli kuvaavasti sanottu.

”Tässä työssä täytyy tavallaan olla yhtä aikaa lapsi ja aikuinen. Toisen jalan pitäisi olla hiekkalaatikolla ja toisen verokortilla.”

Sinut minä haluan, sanoi ohjaaja

Neljä luokan lyhyintä poikaa kutsuttiin jumppasaliin Laajasalon ala-asteella vuonna 1981. Paavo oli kahdeksan­vuotias.

Ohjaaja Raili Rusto oli saapunut etsimään näyttelijää tv-elokuvaansa. Lyhyt poika sopisi hyvin, koska hän voisi esittää ikäistään vähän nuorempaa, mutta hänen kanssaan olisi helppo työskennellä.

Paavon kohdalla Raili pysähtyi ja sanoi: sinut minä haluan.

12-vuotiaasta Paavo näytteli suositussa televisiosarjassa parin vuoden ajan Susikoira Roin isäntää Tomia.

Paavo muistaa yhä filmikameran äänen.

”Olin yhä aika levoton, mutta kameran hurinalla oli rauhoittava vaikutus.”

Rulla pyöri ja hurisi ja pyöri. Kallista filmiä ei saanut tuhlata, oli keskityttävä.

Kuvausten lounastauoilla saattoi saada pihvin ja joskus pelata pajatsoa.

Se oli oikeaa työtä. Kuvauspaikalla piti olla ajoissa, repliikit oli osattava.

Miksi valitsit juuri tuon linssin? Paavo kyseli kuvaajalta. Elokuvan tekemisen tekniikka kiinnosti jo.

Kuvauksia oli enimmäkseen kesällä, talvisin Paavo näytteli radiossa ja teatterissa.

”Vaikka työtä tehtiin tosissaan, se sisälsi vahvasti leikin elementin.”

Susikoira Roin aikuiset kiipeilivät roistoina ja poliiseina kallioilla ja metsissä ja juoksivat takaa-ajokohtauksissa ”ase” kädessä Paavon perässä. Lounastauoilla saattoi saada pihvin ja joskus pelata pajatsoa.

Isä nimeltä Illi ja tavallinen arki

Se nyt oli niin suunniteltua kuin 16-vuotiaan elämässä mikään on, Paavo sanoo isäksi tulemisestaan.

Siihen saakka elämä oli ollut aika lailla samanlaista kuin ikätovereiden. Kuvausten ja teatterin lisäksi koulua, pianonsoittoa ja koripalloa.

”Jos nyt näkisin itseni 16-vuotiaana, niin se ihminen olisi todella nuori, poikanen. Mutta silloin oma kokemus oli jotakin ihan muuta.”

Elämän tarkoitus oli jotenkin kauhean kirkas. Elämän tarkoitus oli pitää huolta lapsesta.

Paavo keskeytti opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja sai kiinnityksen Ruusun aika -televisiosarjaan. Sarjaa katsoi saunan jälkeen lauantai-iltaisin parhaimmillaan 1,6 miljoonaa suomalaista.

Paavo näytteli sarjassa ikäistään Illiä, Ruususen perheen poikaa. Illi riiteli isänsä kanssa kaljoittelusta ja kotiin­tuloajoista ja väitti vastaan äitipuolelle, joka käski siivota rumpusetin pois näkyvistä ja ryhdistäytyä.

Oikeassa elämässä Paavo lähti kuvauksista ruokakaupan kautta kotiin ja eli tavallista perheenisän elämää. Hän täytti tiskikoneen ja luki iltasadun.

Elämän tarkoitus oli jotenkin kauhean kirkas, Paavo sanoo.

Elämän tarkoitus oli pitää huolta lapsesta.

Piti selvitä perhearjen normaaleista haasteista: laskuista, ruuanlaitosta, siivoamisesta, talvihaalareista ja kurahaalareista. Piti tehdä töitä ja tienata rahaa.

”Pienten lasten vanhempien elämä koostuu lopulta aika arkisista toimista, hetkistä ja tilanteista. Ei siinä ole tilaa kipuilulle ja analysoinnille.”

Kun Paavo ja perhe menivät naapurirappuun taloyhtiön saunaan kylpytakki päällä ja saunakiulu kainalossa, rapun edessä odotti joukko kihiseviä teinityttöjä, jotka halusivat Paavon nimmarin.

Esikoinen sai seitsemän vuoden sisällä kolme nuorempaa sisarusta.

Lapsi hakee väkisin kontaktiin ja saa aikuisenkin olemaan enemmän läsnä.

Vain joskus iltaisin töiden jälkeen matkalla kotiin Paavo katseli junia ja ihmisiä, jotka näkyivät valaistujen vaunujen sisällä hetken kiitäessään aseman ohi.

Hän ajatteli: nuo ihmiset ovat vapaita ja voivat mennä minne haluavat.

”Nyt ajattelen, että olin tuohon aikaan oikeastaan aika vapaa. Pienen lapsen kanssa eläminen oli hyvin antoisaa. Lapsi hakee väkisin kontaktiin ja saa aikuisenkin olemaan enemmän läsnä.”

"Minulle oli jo lapsena selvää, että olen aina jollain tavalla tekemisissä tarinoiden kanssa. Olen saanut niistä sisäisesti suurta helpotusta."

Hyvää elokuva sytyttää halun ylittää rajansa

”Meillä jokaisella on kaksi elämää. Toinen elämä alkaa, kun ymmärrämme, että meillä jokaisella on vain yksi.”

Paavon ensimmäinen elokuva­ohjaus, tammikuussa ensi-iltansa saanut Viulisti, alkaa kiinalaisen filosofi Kungfutsen ajatuksella kahden ja puolen tuhannen vuoden takaa.

Elokuva kertoo 44-vuotiaasta huippuviulistista, joka loukkaa kätensä ja menettää kykynsä soittaa. Hän ryhtyy ristiriitaisin tuntein viulunsoiton opettajaksi ja rakastuu lähes 20 vuotta nuorempaan oppilaaseensa.

Elokuvan päähenkilö on täsmälleen saman ikäinen kuin Paavo nyt.

Keski-iässä huomaa miettivänsä: tässäkö tämä olikin vai voisiko elämässä olla minulle jotain aivan uutta?

Oikeastaan tarina voisi tapahtua missä tahansa ja kenelle tahansa ja tapahtuukin, jatkuvasti. Työt loppuvat, nekin joihin on suhtautunut into­himoisesti. Tulee onnettomuuksia, eroja ja yt-neuvotteluja. Kaikki muuttuu yllättäen.

Tai sitten vain huomaa keski-iässä miettivänsä: tässäkö tämä olikin vai voisiko elämässä olla minulle jotain aivan uutta?

Viulistin päähenkilö katsoo valkokankaalla nuorta oppilastaan, jolla on elämä edessä. Päähenkilön katseessa on monta tunnetta: kateus, suru, haikeus ja ylpeys.

”Parhaimmillaan elokuva tai teatteriesitys vie katsojan alueille, joille ei välttämättä haluaisi mennä. Se tavoittaa ihmisen ajatuksista, tunteista ja alitajunnasta asioita, joita mikään muu tässä maailmassa ei pysty tavoittamaan,” Paavo sanoo.

Hänen mukaansa elokuvan tekijän tehtävä on luoda turvallinen ja viihtyisä ympäristö, jossa katsoja haluaa ylittää rajojaan.

Tuntuu hämmentyneeltä, kun koskettavan elokuvan jälkeen astuu ulos valoisalle kadulle.

Paavoa alkaa naurattaa.

”Vähän niin kuin hammaslääkärin tuoli, mutta siten, että täyteen morfiinia pumpattu potilas on lopulta niin hyvissä fiiliksissä, että ajattelee: anna tulla millä poralla tahansa, kyllä minä kestän.”

Ehkä juuri siksi usein tuntuu hämmentyneeltä, kun koskettavan elokuvan jälkeen astuu ulos ja valoisalla kadulla ihmiset kulkevat ohi kuin olisi tavallinen päivä.

Olen ollut onnekas ja ahkera

No, ensin opiskelin. Elin perhe-elämää. Erosin. Jatkoin toisenlaista perhe-elämää. Valmistuin. Ryhdyin harjoittamaan ammattia. Lapset kasvoivat. Tapasin nykyisen puolisoni. Tuli yksi lapsi lisää. Elettiin suurperheen elämää. Tahkosin töitä kuin hullu. Jotenkin näin.

Tällä tavalla Paavo kuvailee aikuisen elämänsä kulkua. Häntä alkaa huvittaa. Suuri osa keski-ikäisistä voisi kuvailla elämäänsä samanlaisena listana, jossa vain yksityiskohdat eroavat toisistaan.

Paavo on näytellyt televisiosarjojen lisäksi elokuvissa ja teattereissa, kirjoittanut elokuvia, ohjannut televisio­draamaa sekä teatteriin omia näytelmiään ja klassikoita.

”Minulla on viisi lasta, jotka on pitänyt ruokkia. On täytynyt opetella ahkeraksi.”

Reilussa kolmessakymmenessä vuodessa polkkatukkaisesta pikku­pojasta kasvoi mies, jolla on parta ja siinä ehkä häivähdys harmaata.

Hän ajattelee olleensa onnekas.

”Se on rehellisyyden nimissä pakko myöntää. Olen saanut tehdä mielettömän hienoja juttuja hienojen ihmisten kanssa.”

Ja ahkera.

”En halua kehuskella, että olen tehnyt paljon, koska en ole varma, onko ahkeruus aidosti osa luonnettani. Mutta minulla on viisi lasta, jotka on pitänyt ruokkia. On täytynyt opetella ahkeraksi.”

Avioero tuntui aikoinaan kuin atomipommilta, jonka aiheuttamat sirpaleet lentävät kauas ja osuvat moniin ihmisiin. Siitäkin selvittiin.

”Mitä vahvemmin köysin ihmiset sitovat itsensä toisiinsa, sitä epätodennäköisempi ja toisaalta vaikeampi ero luultavasti on.”

Viulistin käsikirjoitti Paavon nykyinen puoliso, näyttelijä Emmi Pesonen. Paavo luki käsikirjoituksen ensimmäisen version nelisen vuotta sitten.

Emmi ja Paavo alkoivat keskustella: Mikä tarinassa on kiinnostavaa? Mitä tahdotaan kertoa? Mistä tarinan henkilöt ovat tulossa ja minne menossa, mitä he haluavat ja mitä he saavat?

Joskus puhuttiin kotona arkisten askareiden lomassa, yleensä istuttiin työhuoneella.

”Kunhan langat pysyvät käsissä, luova kaaos on ihan fine.”

”Olin tosi ylpeä Emmistä, kun hän alkoi kirjoittaa. Se oli minusta roh­keaa. Ymmärrämme Emmin kanssa toisiamme, ja meillä on monessa suhteessa tosi samanlainen maku.”

Yhteistyö sujui hyvin.

Paavon ei ole enää mahdollista olla yhtä pedantti kuin nuorempana. Jo ensimmäisen lapsen vartuttua hän oppi, ettei kirjoja voi säilyttää aakkosjärjestyksessä. (Kertoessaan tämän Paavo asettaa huomaamattaan kynät, kännykän ja silmälasikotelon siistiin riviin pöydän vasempaan kulmaan.)

”Kunhan langat pysyvät käsissä, luova kaaos on ihan fine.”

Kun Paavo kuvittelee elämäänsä 20 vuotta eteenpäin, hänellä on kolme toivetta: että saisi tehdä töitä, rakastaa ja olla terve.

Nämä tarinat voin kertoa

Alle kouluikäisenä Paavo käveli äidin kanssa elokuvista kotiin. He olivat juuri nähneet Charles Chaplinin Pojan. Raitiovaunut kolkuttivat Mannerheimintiellä Helsingin keskustassa. Satoi lunta ja oli iltapäivän sininen valo

Yhtäkkiä Paavon sydän tuntui olevan elokuvaa ja iloa täynnä.

Se oli kenties loppuelämän kannalta tärkeämpi hetki kuin ohjaaja Raili Ruston päätös kutsua jumppasaliin luokan neljä lyhyintä poikaa.

Siinä hetkessä oli olemassa oivallus, että maailma on täynnä tarinoita, jotka voi kertoa.

Voisiko niitä kertoa itse?

Tai ehkä tarinoiden voima kirkastui jo silloin, kun isä luki kotona iltasaduksi Aleksis Kiven, Anton Tšehovin tai Italo Calvinon tuotantoa, mitä tahansa. Vain Aku Ankkaa vanhemmat eivät suostuneet tilaamaan. Sarjakuvat Paavo osti myöhemmin divarista.

Isän ääni oli rauhoittava ja tasainen. Isä ei eläytynyt liikaa vaan jätti aina tilaa tekstille, mielikuvitukselle. Paavo makasi sängyssään peiton alla ja kuunteli.

”Ei voi tietää, miksi elämä on mennyt juuri näin. Jos olisin oman elämäni käsikirjoittaja, minulla saattaisi olla vastaus.”

Saattaa tosin olla myös, että ura­valinnassa oli kyse silkasta sattumasta. Asiat vain tapahtuivat, yksi johti toiseen ja toinen seuraavaan.

”Ei voi tietää, miksi elämä on mennyt juuri näin. Jos olisin oman elämäni käsikirjoittaja, minulla saattaisi olla vastaus. Nyt voin vain arvailla.”

Keski-iässä huomaa, että toisinaan suuret muutokset ovat hyvin pienestä kiinni.

Siitä, kenet on tavannut jonakin tavallisena päivänä. Onko päättänyt jäädä kotiin vai lähteä ulos juuri tiettynä hetkenä.

Kun Paavo epäröi lapsena ennen ensimmäistä koekuvausta, vanhemmat rohkaisivat: mene katsomaan, se voi olla ihan hauskaa.

He eivät kuitenkaan lähteneet saattamaan. Paavo teki päätöksen ja meni paikalle yksin.

Näin on hyvä

Kun nuorin lapsi täytti seitsemän, Paavo laski: tämä on ensimmäinen kerta 21 vuoteen, kun minulla ei ole alle kouluikäisiä lapsia.

Nyt kuopus on kaksitoistavuotias. Enää hän asuu lapsista kotona.

”Aina puhutaan siitä, miten valtavasti lapsen syntymä muuttaa elämää ja muuttaakin. Mutta sitten lapset lähtevät pois ja se on yhtä iso juttu.”

”Huoli ei koskaan häviä. Jos Paavo kuulee ambulanssin äänen, hän ajattelee lapsiaan.”

Kun Paavo seitsemän vuotta sitten itki sohvalla esikoisen muuttopäivän iltana, itkussa oli jotakin puhdistavaa.

”Sellaista tunnetta en ollut koskaan kokenut. Mukana oli surua ja sitten jotain niin kuin iloa. Oli olo, että tämän kuuluu mennä näin.”

Myöhemmin Paavo ymmärsi: Ei olekaan niin, että lapset muuttavat pois luotani. Oikeastaan lapset muuttavat siihen maailmaan, jossa itse jo olen, aikuisuuteen.

Huoli ei koskaan häviä. Jos Paavo kuulee ambulanssin äänen, hän ajattelee lapsiaan.

Mutta kun jostain luopuu, jotain muuta tulee usein tilalle. Uusia töitä ja sunnuntaipäiviä, jolloin Paavo ajaa esikoisen kanssa panemaan saaristomökkiä talviteloille ihan kahdestaan.

Aikuinen lapsi huutelee kalliolta rantaan päin: iskä, tarkistitko, että vene on sidottu kiinni kunnolla?

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2018.