Touretten syndroomaa sairastavan JP:n vaimo Pirita:
Pirita, 36, ja JP, eli Jari-Pekka, 35, asuvat Toijalassa. Perheeseen kuuluu kuusi lasta heidän aikaisemmista liitoistaan. Pirita on ammatiltaan yksityinen perhepäivähoitaja ja JP on määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä Postilta.
Pirita, 36, ja JP, eli Jari-Pekka, 35, asuvat Toijalassa. Perheeseen kuuluu kuusi lasta heidän aikaisemmista liitoistaan. Pirita on ammatiltaan yksityinen perhepäivähoitaja ja JP on määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä Postilta.

JP höpöttää taukoamatta ja puhuu törkeyksiä sopimattomissa tilanteissa. Se johtuu Touretten syndroomasta ja saa Piritan hyppimään seinille. Paljon useammin vatsassa kuitenkin lepattavat rakkauden perhoset.

Pirita: Kun aloimme seurustella, kerroin lapsilleni, että JP:llä on sairaus, joka saa hänet kiroilemaan ja puhumaan paljon ja hassusti. Lapset olivat vain, että ookoo.

JP: Minulla on neuropsykiatrinen oireyhtymä, Touretten syndrooma. Siihen liittyy pakkoliikkeitä ja äännähdyksiä. Saatan esimerkiksi kiljahdella, murahdella ja änkyttää kesken lauseen, välillä hiljaa ja välillä kovaa.

Puhun myös törkeyksiä. Sanat vain tulevat suusta.

Jos haluan kertoa Piritalle, että rakastan häntä, saatan ensin huutaa, että vitun huora. Vasta sitten saan sanottua, mitä oikeasti tarkoitan.

Pirita: Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei JP:llä ole mitään käsitystä hyvistä käytöstavoista. Monien ensireaktio on, että hän on hullu tai kännissä.

Minä näen höpötyksen ja mölinän taakse. Miten viisas, herkkä, rakastava ja miehekäs mies! En epäröinyt, kun JP marraskuussa 2015 kosi. Kosinta ei tosin ollut ihan perinteisin.

Eihän ketään kosita vessassa

JP: Olimme riidelleet jostain ihan tyhmästä. Pirita oli saanut hepulin ja mökötti vessassa lukkojen takana. Hän on meistä temperamenttisempi. Tiirikoin vessan oven auki ja polvistuin lattialle.

Pirita: Aloin nauraa ja hoin, että eihän ketään kosita vessassa! Nyt ajattelen, että se oli juuri oikea tapa meille.

JP: Kun häissä katsoin tyrmäävän upeaa Piritaa lastemme ympäröimänä, kaikki tuntui täydellisen luonnolliselta, hyvältä ja oikealta.

Yhtään kirosanaa en haluaisi sanoa

Pirita: Olemme yhdessä vuorokauden ympäri seitsemän päivää viikossa. Minulla on hoitolapsia kotona, JP on määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Tourette on tuonut mukanaan paniikkihäiriön, ja yksin oleminen tuntuu hänestä vaikealta.

JP: Hoitolasten vanhemmille olemme kertoneet suoraan, mikä minulla on. Kaikki ovat onneksi ymmärtäneet, ja meillä on tosi hyvät välit.

Pirita: Kun kaikki kuusi lastamme ovat illalla kotona ja jokaisella on kylässä kaveri tai pari, ei voi ainakaan väittää, että olisi liian rauhallista.

Arki on jatkuvaa ruuan tekemistä pienelle armeijalle. Maitoa saa kantaa kaupasta kymmeniä litroja viikossa. Pesukoneet laulavat koko ajan.

Lisäksi JP:n Tourette tuo oman mausteensa kaikkeen. Hänhän ei juuri hiljaa ole. Televisiotakin on mahdoton katsoa yhdessä, koska JP kommentoi jokaista yksityiskohtaa.

JP: Tajuan olevani rasittava, mutten voi sille mitään. Pakkoliikkeet ja -puheet tulevat kuin aivastus. Kuin paha olo, joka on päästettävä pois. Niitä voi pidätellä pari tuntia, mutta sen jälkeen on entistä hallitsemattomampi olo. Mieli ja ruumis ovat sekaisin.

Huomaan jokaisen kirosanan, jonka sanon. Yhtään niistä en haluaisi sanoa.

Saan olla täysin oma itseni

Pirita: Viime syksynä minulle tuli totaaliuupumus. Tein monta viikkoa niin, että saatuani iltaruuan pöytään menin makuuhuoneeseen ja laitoin oven perässä kiinni.

Sitten katsoin loppuillan Hovimäkeä. Siirryin sata vuotta ajassa taaksepäin, olin vain ja suljin silmäni kaikelta ikävältä.

JP: Minä hoidin loppuillan touhut ja annoin Pirtsun levätä. Kun toinen ei jaksa, toinen ottaa ohjat käsiinsä. Jaksamme vuorotellen.

Pirita: JP saa minut hyppimään seinille, mutta enemmän hän saa perhoset lepattamaan vatsassa. Hän saa minut nauramaan, ja hänen kanssaan saan olla täysin oma itseni.

Voisinpa mennä lasten kevätjuhlaan

JP: Pakko-oireeni ovat pahentuneet parissa vuodessa. Sopivaa lääkitystä ei ole löydetty. Totta kai se pelottaa. Entä, jos jatkossa on vielä vaikeampi ilmaista itseään ja liikkua ihmisten ilmoilla? Jos oireyhtymä periytyy lapsille? Entä, jos lapsia aletaan kiusata koulussa?

Piritan on varmaan helpompi suhtautua kaikkeen järkevästi, koska kyse ei ole hänen sairaudestaan.

Pirita: Se on totta, minä en pelkää. On helpompi olla rohkaiseva toiselle. Uskon avun kyllä löytyvän. Ahdistus vain pahentaa oireita.

JP: Haaveilen, että uskaltaisin lähteä lasten kanssa luistelemaan ja leikkikentälle ilman pelkoa ja ahdistusta siitä, miten käyttäydyn. Tai että voisin mennä katsomaan heidän kevätjuhlaesitystään enkä pilaisi sitä huutelemalla hölmöjä yleisön joukosta.

Ei tuollaista puhetta lasten kuullen

Pirita: En ole ikinä hävennyt JP:tä Touretten takia, enkä usko, että lapsetkaan. Toivon, että JP:n sairautta ymmärrettäisiin enemmän.

Jokainen voisi tehdä ajatusleikin: Aina, kun nouset autosta julkisella paikalla, sinun on pakko huutaa ’APUA, APUA’ niin paljon kuin keuhkoista lähtee ja kiroilla päälle. Niin, että kaikki varmasti kiinnittävät sinuun huomiota. Vaikka se olisi juuri se asia, jota et missään nimessä haluaisi tehdä.

Miltä tuntuisi?

JP: Pirita on tottunut kiroiluun, jolle en voi mitään. Mutta jos joskus kiroilen pelkästään suutuspäissäni, hän huomaa heti ja ojentaa, ettei tuollaista puhetta lasten kuullen.

Pysähdy ja haistele, miten kaunista

Pirita: Joka toinen viikko meillä on lapsivapaa viikonloppu. Useimmiten olemme vain kahdestaan rauhassa. Paistamme pippuripihvit. Ongimme, sienestämme ja marjastamme. Nukumme hyvin. Höpöttelemme.

JP: Pirita on opettanut pysähtymistä ja pienestä nauttimista. Kun menemme mökille, olen säntäämässä liiteriin hakemaan ruohonleikkuria, kun hän sanoo: katso ja kuuntele ja haistele, miten kaunista täällä on.

Pirita: JP taas on opettanut kärsivällisyyttä ja nöyrtymistä. Aikaisemmin olen aina halunnut olla oikeassa. Haluan sitä aika usein vieläkin, mutta olen huomannut, etten aina olekaan.

JP: Kun pelasimme vastikään lasten kanssa Afrikan tähteä, tuli sääntöepäselvyys. Kaikki muut olivat sitä mieltä, että Pirita on väärässä, mutta hän oli valmis myöntämään vasta kun oli soittanut varmistuspuhelun siskolleen.

Diibadaaba-seurusteluun emme tuhlaa aikaa

Pirita: Viihdymme perheen parissa, mutta ystäviäkin käy kylässä.

Kuulostaa tylyltä, mutta emme jaksa tuhlata aikaamme mihinkään diibadaaba-seurusteluun. Haluamme olla niiden kanssa, jotka tykkäävät oikeasti meistä ja joista me tykkäämme.

JP: Jäykistely ja hienostelu ei ole meitä varten. Meillä vieraat saavat rötköttää sohvalla ja käydä jääkaapilla.

Pirita: Viihdymme tosi hyvin esimerkiksi JP:n isovanhempien kanssa. Vaikka ikäeroa on lähes puoli vuosisataa, juttu luistaa tuntikausia, kun ruuan jälkeen istumme iltaa viinilasit kädessä. Rakastan heidän elämänviisauttaan.

En vaihtaisi elämää muuhun

JP: Sain diagnoosin Touretten syndroomasta 12-vuotiaana. Olen ollut pitkään katkera sairaudestani.

Silti ajattelen, että minulla on älyttömän paljon enemmän kuin mitä voisi olla. On ihanat terveet lapset, kaunis koti, kesämökki, eikä kukaan läheinen ole kuolemansairas.

Ja ennen kaikkea on: maailman mahtavin nainen, ei pelkkä äiti ja vaimo, vaan myös rakastajatar ja paras ystäväni.

Pirita: Unelmia pitää olla, Lapin-matka ja Kannustalon kartano kelpaisivat! En kuitenkaan vaihtaisi elämääni mihinkään muuhun. Vähän niin kuin Juha Tapio laulaa: ”Voiko onni olla tässä, kun ollaan vaan, eikä edes pyrkimässä sen suurempaan.”

Olen saanut mennä naimisiin miehen kanssa, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Sitä onnea ei kaikille suoda, enkä pidä sitä itsestäänselvyytenä. Usein sanonkin JP:lle , että kiitos, kun rakastat mua.”

Pirita bloggaa perheensä arjesta osoitteessa Vitun huora mä rakastan sua. Hänen Facebookiin lataamansa video on muutamassa vuorokaudessa kerännyt yli 49 000 tykkäystä.

Pienet rakkauden teot

Pirita: Sauna on paikka, jossa saan voimaa. Mökillä JP hoitaa lasten saunottamisen ja sen jälkeen pääsen yksin lauteille. Nautin, kun kukaan ei vaadi mitään. Tulen humina on silloin paras ääni maailmassa.

JP: Kun syömme kotona, Pirita laittaa annoksen valmiiksi lautaselle ja haarukan viereen. Tai tekee voileivän, jos olen nälkäinen. Se on rakkautta.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.