It-alan myyntipäällikkö Veli-Matti Saarinen, 47, rentoutuu parhaiten golfkentällä, sauvakävelyllä, veneillen ja tennistä pelaten.
It-alan myyntipäällikkö Veli-Matti Saarinen, 47, rentoutuu parhaiten golfkentällä, sauvakävelyllä, veneillen ja tennistä pelaten.

Veli-Matti Saarinen kasvoi ankaran alkoholisti-isän kanssa. Kun hänen tyttärensä syntyi vaikeasti vammaisena, Veli-Matti hoiti häntä vuosia vain velvollisuudentunnosta.

RUISVOILEIPÄ, VOITA PÄÄLLÄ. Olemme tulleet kaverini kotiin, koska meitä paleltaa ulkona koleassa säässä. Keittiössä on suloisen lämmintä. Kaverini perhe nauraa ja syö yhdessä. Tähän tunnelmaan tahtoisin jäädä.

Kotona, omassa huoneessani, kuulen oven takaa ääniä: meillä on taas juhlat. Isä, äiti ja heidän kaverinsa juovat. Olen ainoa lapsi, ja minua pelottaa.

Oli minulla lapsena joskus mukavaakin, matkoilla. Kävimme äidin ja isän kanssa Lapissa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun aloitin koulun, muutimme Kuopiosta Jyväskylään. Muistan, kuinka äiti uudessa kodissa peitteli minut sänkyyn niin, että peitosta tuli pieni pesä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Isän kanssa ei mennyt koskaan hyvin. Isä oli vaativa ja piikittelevä. En koskaan kelvannut hänelle.

Kaipasin ympärilleni elämää ja yhdessäoloa.

Vasta vuosia myöhemmin sain tietää, että hänellä oli mielialahäiriö.

YHTENÄ PÄIVÄNÄ TULIN koulusta kotiin eikä äiti ollutkaan kotona. Isä kertoi, että äiti on sairaalassa.

Enempää minulle ei kerrottu, eikä äitiä käyty katsomassa. Parin kuukauden päästä äiti tuli takaisin.

Vasta vuosia myöhemmin sain tietää, että hänellä oli mielialahäiriö.

Kun aloitin lukion, äiti sairastui uudelleen, tällä kertaa leukemiaan.

Isä purki surunsa viinaan. Tunnelma kotona oli jäätävä.

Isäkin huomasi ahdistukseni, ehkä jopa häpesi juomistaan. Hänen ehdotuksestaan aloin viettää aikaa hänen työkaverinsa perheen luona. Siellä huolehdittiin, että sain ruokaa ja tein koulutehtäväni.

Äidin leukemia eteni nopeasti. Neljän kuukauden kuluttua hän kuoli.

Se oli minulle henkinen katastrofi. Tuntui, etten kuulunut enää kenellekään.

Tarvitsin elämääni lämpöä ja päätin, että etsin itselleni vaimon.

LUKIOSSA SAIN ONNEKSI pari kaveria, joista tuli minulle tärkeitä. Ystävien kautta aloin nähdä elämässä myös valoisampia sävyjä. Loma-aikoina usein olin äidin serkun luona Helsingissä.

Joulut olivat kauheita. Kun kaverit olivat perheidensä kanssa, minä vietin äidin kuoleman jälkeen pari joulua yksin huoneessani leffoja katsellen. Isä tietysti joi päänsä täyteen.

En ihmettele, miksi itsemurhatilastoissa on piikki joulunpyhien aikaan.

Armeijan jälkeisenä jouluna minusta tuntui, etten enää kestä. Soitin lukiokaverilleni Jukalle ja kerroin, että haluan pois kotoa. Sattumalta Jukkakin oli sinä jouluna yksin, ja lähdimme kaupungille.

Tarvitsin elämääni lämpöä. Päätin, että etsin itselleni vaimon.

Päätin, että suljen kotitalon oven perässäni enkä käy siellä enää koskaan.

BAARISSA TAPASIN ikäiseni Sirin. Melko pian muutimme yhteen, aluksi hänen vanhempiensa yläkertaan, sitten omaan asuntoon Jyväskylässä. Siriltä sain kaipaamaani läheisyyttä. Menimme naimisiin muutaman vuoden seurustelun jälkeen.

Soitin isälle silloin tällöin ja kyselin kuulumiset. Niin tein myös sinä viimeisenä vappuna.

Ihmettelin, kun puhelin tuuttasi vain varattua. Oli pakko lähteä katsomaan, oliko jokin hätänä.

Talossa oli pimeää ja hiljaista, isä makasi olohuoneen sohvalla. Koko sohva oli veressä.

Isä ei enää herännyt.

Päätin, että suljen kotitalon oven perässäni enkä käy siellä enää koskaan. Pyysin äitini siskoja tyhjentämään talon, myin kaiken enkä mennyt takaisin.

En tiedä, mistä sain voimia järjestää isän hautajaiset. Olin 23-vuotias.

Vietin koko kesän sairaalan psykiatrisella osastolla.

PÄÄSSÄNI PAMAHTI VASTA kun palasin hautajaisten jälkeen työhöni it-alan yrityksessä. Mieleni valtasi pelko: Sairauden pelko. Elämän pelko. Kuoleman pelko.

Jouduin olemaan pois töistä koko kesän, koska vietin sen sairaalan psykiatrisella osastolla. En saanut nukutuksi, ja minulla oli aina kylmä.

Vasta isän kuoleman jälkeen pystyin käsittelemään äidinkin menetystä kunnolla. Psykiatrinen hoito auttoi, samoin Sirin tuki.

Kun pääsin sairaalasta, ehdotin, että lähtisimme reissuun. Aloimmekin matkustella. Halusin pois arjesta, jonnekin lämpimään.

Pubissa oli aina ihmisiä, ja kaipasin ympärilleni elämää.

Sain tyydytystä myös ostelemalla mukavia asioita, polkupyörän ja elektroniikkaa. Edelleenkin pidän tavaroiden ostamisesta. En ole holtiton rahankäyttäjä, päinvastoin: mietin tarkkaan, miten saan rahoilleni parhaan mahdollisen vastineen.

Halusin muutenkin uutta. Lopetin työni ja opiskelin tradenomiksi. Internet teki tuloaan, ja aloin kouluttaa yrityksiä käyttämään sitä.

Usein töiden jälkeen käväisin lähipubissa parilla oluella. Siellä oli aina ihmisiä, ja kaipasin ympärilleni elämää.

Elämämme Sirin kanssa eteni tasaiseen tahtiin seitsemän vuotta. Kävimme töissä, tulimme kotiin, katsoimme telkkaria. Jos en ollut käynyt töiden jälkeen pubissa, poikkesin siellä iltalenkillä. Ulkomailla kävimme joka vuosi kerran tai kaksi. Erityisen hyviä muistoja minulla on Kreikasta.

En koskaan pystyisi rakastumaan lapseeni. 

MAAILMANLOPPU. SILTÄ TUNTUI tyttäremme Viivin syntymä seesteisten vuosien jälkeen. Pelkäsin koko odotusajan, että jotain pahaa tapahtuisi, ja niin tapahtuikin.

Istukka oli irronnut ennenaikaisesti ja lapsi kärsinyt hapenpuutteesta. Synnytys oli hengenvaarallinen sekä äidille että vauvalle. Lääkäri sanoi, että nyt on kiire, isä pois tieltä.

Selvisi, että lapsi on vaikeasti cp-vammainen, neliraajahalvaantunut. Hän ei tulisi koskaan kävelemään eikä puhumaan.

'Tämä ei ole teille sadan metrin juoksu, hyvät vanhemmat, tämä on maraton', sanoi lastenlääkäri.

Viimeinen niitti, ajattelin. En koskaan pystyisi rakastumaan lapseeni. En jaksaisi kantaa ristiä, joka olisi osanani loppuelämän.

Ensimmäistä kertaa elämässäni hain lohtua yksinäisyydestä.

YRITIN TYÖNTÄÄ TODELLISUUDEN mielestäni. Halusin pois, vuokrasin mökin ja ensimmäistä kertaa elämässäni hain lohtua yksinäisyydestä. Lämmitin takan joka ilta, vaikka oli kesä.

Päivisin kävn sairaalassa, illat vietin yksin mökissä. Vauva oli koko kesän hengityskoneessa.

Kun Viivi loppukesästä pääsi kotiin, opettelimme Sirin kanssa syöttämään häntä letkulla. Palasimme vähitellen arkeen, ja minä menin takaisin töihin. Siri jäi kotiin ja on ollut siitä asti Viivin omaishoitaja.

Seuraavat vuodet tuntuivat eriskummalliselta unelta, josta en vain herännyt. Oli olemassa aika ennen Viiviä ja aika Viivin jälkeen.

En ollut kokenut huumaavaa isäksi tulon tunnetta. Vastuu ja huoli painoivat harteitani.

Viivi ei enää ollut tärkeä vain velvollisuudentunteesta.

KÄÄNNE TAPAHTUI VASTA seitsemän vuoden kuluttua. Viiville laitettiin sairaalassa ruokintaletku ja operaatiossa tuli ongelmia. Tyttö oli viikkokausia kriittisessä tilassa. Lääkäri sanoi, että hänellä on vain muutaman prosentin mahdollisuus toipua.

Ehkä Viivi on perinyt minun sinnittelijägeenini, sillä hän selvisi.

Havahduin ja tajusin syvästi, että en halunnut lapseni kuolevan. Tunneside Viiviin kasvoi eikä hän ollut enää tärkeä vain velvollisuudentunteesta. Saatoin sanoa, että rakastan häntä.

Sinä vuonna tapahtui muutakin.

VAIHDOIN PUBIT VIHERIÖÖN, kun täytin 40 ja sain lahjaksi golfin alkeiskurssin. Hurahdin lajiin heti, koska siinä sai sekä liikkua että olla ihmisten kanssa.

Tunsin eläväni ja aloin saada golfista uutta toivoa ja jaksamista. Töiden jälkeen en enää halunnutkaan pubiin vaan viheriölle. Pelasin golfia pari vuotta ja pidin siitä koko ajan enemmän.

Niinpä harmistuin, kun selkäni alkoi vaivata. Olo oli raskas ja väsynyt, enkä jaksanut kunnolla kiivetä portaita.

Kiropraktikon käsittelyssä kuulin, että tällaiset oireet saattavat johtua sydämestä. Terveyskeskuslääkäri passitti minut saman tien sairaalaan.

Tutkimuksissa selvisi, että sydämeni aorttaläpässä oli pahanlaatuinen vuoto. Kärsin sydämen vajaatoiminnasta. Hoitokeinona oli leikkaus, josta selviäminen oli epävarmaa.

Ajattelin, että eikö mikään riitä.

Ehkä toivoin kuolemaa.

MINUA PELOTTI, MUTTA koska tällä kertaa makasin sairaalavuoteella itse, oloni oli myös vapautunut. Minun ei tarvinnut enää jaksaa, ei murehtia mistään.

Leikkauspäivän aamuna mielessäni kangastivat Kreikan punainen auringonlasku ja makea viini. Pois paha maailma!

Ehkä toivoin kuolemaa, joka toisi lopullisen levon.

Kun heräsin, minut vietiin osastolle, jonka ikkunoista avautui keväinen maisema. Aurinko paistoi, ränneistä tippui vettä. Olin iloinen, että olin sittenkin selvinnyt. Kivut olivat häipyneet.

Olo oli kuin ruohonkorrella, joka nousee lumen alta uuteen vihreyteen. Aloin suunnitella golfkentälle palaamista.

Kun pääsin sairaalasta kotiin ja näin Viivin, tulivat kyyneleet. En ollut menettänyt lastani, eikä hän ollut menettänyt isäänsä.

Unelmoin lämmöstä ja asunnosta jossain Välimeren maassa.

RAKASTAN EDELLEEN matkustelua. Olen taas käynyt Kreikassa ja Espanjassa, viimeksi yksin.

En voi viedä Viiviä matkoille, joten yritän tuoda kotiin asioita, jotka tekevät hänen elämästään mukavampaa. Viime kesänä hankin pihallemme porealtaan, koska Viivi pitää pulikoinnista.

Voimiani on koeteltu, mutta kaikesta olen selvinnyt. Unelmoin edelleen lämmöstä ja asunnosta jossain Välimeren maassa. Sinne haluaisin viedä perheeni."

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2016.
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla