Ville, 30, nousi päihdehelvetistä ja kiertää nyt räpkeikoilla laitoksissa: ”Kenenkään ei kuuluisi olla yksin”

Eräänä iltapäivänä, ihan vähän aikaa sitten, räppäri Ville Nurminen, 30, esiintyi yli 90-vuotiaalle vuodepotilaalle.

”Menin siihen viereen, laitoin taustan soimaan, räppäsin kauniita sanoja ja katsoin silmiin.”

Vanhuksen suupielet nousivat vähän ylös.

Hän ei ollut hymyillyt moneen kuukauteen.

"Jos on mennyt tosi huonosti ja siitä suosta nousee, haluaa tehdä hyvää muillekin", Ville sanoo.

Siksi hän kiertää ympäri Suomea kertomassa eri-ikäisille ihmisille elämästään, räppäämisen ohessa. Hänestä mummojen, lasten tai kenenkään ei kuuluisi olla yksin.

Puhelin piippaa, Ville saa taas viestin, tuntemattomalta nuorelta tällä kertaa:

Kiitti kun annat voimaa ja uskoa tulevaan ja palautit mun elämän halun sun musiikilla ja sun tarinalla.

Yksinäisen lapsen huomaa aina

ETELÄSUOMALAISEN ALAKOULUN LUOKKA. Ville seisoo opettajanpöydän vieressä. Hän huomaa pojan, joka ei pulise kenenkään kanssa, katselee vain pulpetin kantta.

Hänet huomaa aina, pienistä merkeistä, lapsen joka jää yksin. Vaikka ympärillä on paljon muita.

Kun Ville alkaa kertoa omasta lapsuudestaan, hän kuvittelee puhuvansa suoraan pienelle pojalle, vaikkei poika arvaa sitä:

”Kun aloitin koulun, olin aika pyöreä. Siitähän se sitten lähti, kiusaaminen.”

Varastetun suklaan antaminen kiusaajille ei auttanut, vaikka se oli varastamisen idea.

Siis mikä takki ja tyyli, sanoi yksi. Sitten hän työnsi sormet kurkkuunsa ja päästeli mukamas oksennusääniä. Toinen tönäisi noin vain, ohi mennessään. Kolmas nauroi yhdessä loppujen kanssa.

Koulun jälkeen Ville meni kadun päähän kauppaan ja varasti kolme Tupla-suklaapatukkaa. Niiden antaminen kiusaajille ei auttanut, vaikka se oli varastamisen idea.

Ville ei kertonut kiusaamisesta yhdellekään aikuiselle.

Nyt hän sanoo oppilaille, että aikuisten velvollisuus on puuttua kiusaamiseen – mutta ensin heidän on saatava tietää siitä.

Ville saa keikkojensa jälkeen paljon palautetta. Hän lukee ja säilyttää jokaisen viestin.

Tulevaisuus voi olla erilainen kuin menneisyys

LASTENKODIN OLOHUONE TAVALLISENA TIISTAINA. Teinit istuvat selkä takaseinää vasten eivätkä suostu tulemaan lähemmäs. Heillä on lippikset päässä. Kun Ville katsoo poikia, hän muistaa itsensä saman ikäisenä.

Alakoulun jälkeen kaupasta ei enää varastettu suklaata, vaan kaljaa.

Kuinka nopeasti lastenkodista voi karata?

”Vanhemmat eivät saaneet pidettyä minua aisoissa. Haistattelin, lintsasin, tappelin ja rikoin koulun ikkunat. Päädyin lastenkotiin”, Ville kertoo pojille.

Silloin Ville mietti, kuinka nopeasti lastenkodista voi karata.

Nyt hän sanoo kuulijoille, että lastenkoti voi olla ihan hyvä paikka rauhoittua ja miettiä, ja että tulevaisuus voikin olla täynnä hyviä asioita.

Tavalliset ihmiset lähtivät töihin

PÄIHDEYKSIKÖN PÄIVÄHUONE, KAHVINKEITIN PORISEE. Ville puhuu taas, nyt aikuisille kuulijoille.

”Kun pääsin lastenkodista, jatkoin juomista. Vietin putkassa monta yötä. Aamulla kun lähti takaisin kadulle, tavalliset ihmiset menivät töihin.”

Pari kuulijaa nyökyttelee. Sellaista se on.

Mutta voisi olla muunkinlaista.

Kun yhdestä paikasta tuli potkut, pääsi seuraavaan.

Villen työt ravintolassa alkoivat vasta illalla. Aika pian hän ei saanut lähdetyksi töihin ennen kuin oli juonut kaksi kaljaa.

Kun yhdestä paikasta tuli potkut, pääsi seuraavaan. Ravintoloita riitti.

"Asioihin voi vaikuttaa itse, mutta jokainen tarvitsee myös toisten tukea", Ville sanoo.

Jos minä pystyn, tekin pystytte

MIELENTERVEYSKUNTOUTUJIEN KOKOUSTILA, KELLO 17. Täälläkin Ville kertoo elämänsä tarinaa. Keskeyttää saa, hän sanoo, mutta kukaan ei halua keskeyttää.

”Join, koska koko ajan tuntui niin pahalta. Olin masentunut. Halusin kuolla ja yritinkin.”

Pieniä toteavia lauseita, jotka sisältävät melkein koko elämän.

Makasin kämppäni lattialla, en pystynyt liikkumaan.

Kului seitsemän vuotta, aika kului nopeasti. Sitten tuli romahdus.

”Makasin kämppäni lattialla, en pystynyt liikkumaan. Tuntui, että sydän pysähtyy minä hetkenä tahansa. Pulssi hakkasi tuhatta ja sataa.”

Kun siitä selvisin, päätin, että elämäni suunnan on muututtava, Ville jatkaa.

Jos minä pystyin, tekin pystytte.

Tavarat mahtuivat yhteen reppuun

KAUPPAKESKUS RIIHIMÄELLÄ, VILKAS ILTAPÄIVÄ. Ville seisoo pöydän takana ja kauppaa ihmisille matkapuhelinliittymiä.

Edullinen tutustumispaketti, ei velvoita mihinkään.

Ville muutti Riihimäelle kertomatta asiasta kenellekään.

Hän ei ole juonut alkoholia sen jälkeen, kun nousi kotinsa lattialta viisi vuotta sitten. Jos joku pyytää oluelle töiden jälkeen, Ville tilaa limua. 

Ettei vanha elämä palaisi.

Ville muutti Riihimäelle kertomatta asiasta kenellekään. Kaikki tavarat mahtuivat yhteen reppuun.

Aluksi Ville hankki uuteen kotiinsa jotakin uutta jokaisena palkkapäivänään. Maton eteiseen, wokkipannun, sohvan.

Kotona odottaa tyttöystävä.

Voisinpa kertoa kaikille

VANHAINKODIN PARKKIPAIKKA, KEIKAN JÄLKEEN. Ville avaa auton oven.

Tänä vuonna hänellä on ollut yli 250 keikkaa, usein monta päivässä.

Menneen hölmöilyn ei tarvitse vaikuttaa tulevaan.

”Vaikka menneessä olisi kuinka paljon hölmöilyä, omaa ja muiden, sen ei tarvitse antaa vaikuttaa tulevaan.”

Sen Ville haluaisi kertoa kaikille.

Illalla ennen nukahtamista hän ajattelee yksinäistä poikaa, joka katseli vain pulpetin kantta.