En usein pysty nukkumaan kunnolla kuin yksin

Koti, siinäkö se nyt olisi? Vanha keltainen hirsitalo tien mutkassa, omassa rauhassa mutta ei liian syrjässä. Punainen talli ja ympärillä laidunmaata hevosille. Aurinkoterassi ja riippakoivu pihalla. Voisinko enempää toivoa.

Olin palannut Kreikasta lapsuuden maisemiini Luvialle hoitamaan 93-vuotiasta, sairasta isääni. Siinä sivussa tulin ostaneeksi pienen maalaistalon.

Olin koko aikuisikäni reissannut maailmalla ja asunut pitkiä aikoja ulkomailla.

Aloin pikkuhiljaa kunnostaa taloa. Vintille rakennan makuutilat. Täällä voin ratsastaa, piirtää ja olla omissa oloissani. Tänne voisin asettua loppuelämäkseni.

Vai voisinko?
 
SAIRAALAN KÄYTÄVÄ TUNTUU loputtoman pitkältä. Äiti on ojentanut minut sairaanhoitajan syliin ja katson perään, kuinka äidin ja isän selät loittonevat. Nyyhkytän.

Varmaan äitikin itkee. Olen kaksivuotias ja jään outoon paikkaan ihan yksin.

Muistikuva on lyhyt mutta selkeä. Lapsen näkökulmasta minut hylättiin.

Olin kärsinyt oudoista kuumepiikeistä, minkä vuoksi Arvo Ylppö otti minut Lastenlinnaan Helsinkiin tutkittavaksi, epäili leukemiaa. Sillä reissulla olin lopulta puolitoista vuotta. En tavannut sinä aikana kertaakaan vanhempiani tai siskoani. Sen ajan tavan mukaan lasta ei saanut käydä sairaalassa katsomassa, koska arveltiin, että tapaaminen laukaisisi tässä uuden­ eroahdistuksen.

Alkusokin jälkeen sopeuduin. Muistan sairaalasta allashuoneen ja tilan, jossa sai leikkiä hiekalla. Suihkupäiviä inhosin.

Olin jo neljävuotias, enkä tunnistanut enää äitiäni ja isääni.

Muistan myös paketin, joka oli lähetetty kotoa. 

Paketissa oli palapeli, karkkia ja kirja, jonka kannessa oli kello.

Viereisen sängyn pikkupoikaakin kirja kiinnosti. Hän nappasi kirjani, mistä sisuunnuin niin, että hyökkäsin pojan kimppuun. Minut sidottiin kiinni sänkyyni, mutta pääsin irti ja kuristin poikaa. Kesti pitkään ennen kuin rauhoituin.

Kun syytä kuumeiluun ei löytynyt, minut päätettiin lähettää kotiin Poriin. Olin jo neljävuotias, enkä tunnistanut enää äitiäni ja isääni. Painauduin hoitajan syliin, kun he tulivat hakemaan minua. En tahtonut lähteä.

Sen on täytynyt olla raskasta minulle, mutta myös vanhemmilleni.

Kotona Porissa. Olen puolitoistavuotias ja mielelläni huomion keskipisteenä.

JOS EI HIRVIÖ, NIIN ainakin riiviö. Sellainen minusta äitini Hellin mukaan tuli sairaalassa. Sain kotona raivokohtauksia. En antanut äidin pukea minulle edes vaatteita vaan kieriskelin lattialla ja kiljuin kuin hyeena.

Siskoni Tarja oli yksitoista vuotta minua vanhempi, eikä meillä ollut yhteisiä leikkejä.

Isäni Unton kanssa olin läheisempi. Olin noin seitsemän, kun hän toi minulle matkaltaan muutaman valkoisen tanssihiiren. Innostuin niistä valtavasti. Aloin kasvattaa hiiriä, myöhemmin myös hamstereita, ja myydä niiden poikasia.

Ostin ensimmäisillä hankkimillani rahoilla itselleni untuvatäkin. Ehkä sairaalassa oli ollut kylmä.

Minusta sairaalassa oli välillä jopa mukavaa.

JOUDUIN TAAS LASTENLINNAAN, kun olin kahdeksan. Leukemia mietitytti lääkäreitä edelleen.

Äiti itki, kun joutui taas jättämään minut sairaalaan, mutta minusta siellä oli välillä jopa mukavaa. Kotiin oli tietysti ikävä, mutta lapsipotilaita käytettiin eläintarhassa, ratsastamassa ja veneajelulla. Osasin arvostaa sellaisia huvituksia.

Kerran karkasimme erään pojan kanssa eväinemme sairaalahuoneen ikkunasta, lähinnä koska se oli hauskaa. Seikkailimme Sibeliuspuistossa, josta poliisi nappasi meidät.

Olisi hienoa tavata joskus vielä se poika.

Tukholman-matkalta muistan odotushuoneen kaksi tanskandoggia.

Ikävintä sairaalassa oli se, että minua tökittiin neuloilla. Ei minulla mitään leukemiaa ollut, verikokeiden tulokset olivat normaalit. Sain kuitenkin piikki- ja lääkärikammon lopuksi elämääni.

Lähes vuoden sairaalassa olon jälkeen äitini ilmoitti lääkäreille, että Tanja ei tule tänne enää. Hän vei minut Tukholmaan homeopaatille.

Muistan matkalta vain synkän kivirakennuksen ja odotushuoneen kaksi tanskandoggia. Homeopaatin antamista pienistä pillereistä tuskin oli minulle haittaakaan.
 
VIHASIN KOULUA. Olin jäänyt sairaala-ajan takia jälkeen opetuksesta ja jouduin käymään kolmannen luokan kahteen kertaan.

Erityisen huono olin matematiikassa. Isäni yritti kannustaa. Hän lupasi minulle 500 markkaa, jos saisin matikannumeroni nousemaan. Yhden lukuvuoden aikana nostinkin numeron ensin vitosesta seiskaan ja sitten ysiin.

Inhosin sitä, että koulussa oli pakko käydä. Kaikenlainen pakottaminen nosti minussa kapinan. Saatoin näyttää opettajalle keskisormea ja purjehtia ulos luokasta. Hammaslääkäriä purin käteen, kun hän yritti avata väkisin suutani

Isä oli sitä mieltä, että olet sinä aika likka, mutta äiti vei minut kasvatusneuvolaan. Sain siellä kaikista fiksuustesteistä huippupisteet. Tyhmä en siis ollut, vain hankala.

Mitä isompi vastus, sitä ärhäkämmin kävin kimppuun.

ELÄINTEN SEURA TEKI minut onnelliseksi. Vietin paljon aikaa läheisessä maalaistalossa, jossa opin jo viisivuotiaana valjastamaan hevosen. Lypsin lehmiä ja syötin pikkupossuja tuttipullosta. Raahasin kyliltä kotiin koiria ja kerran muka eksyneen hevosen.

Murrosikään tullessa löysin urheilun. Muut kokeilivat alkoholia ja tupakkaa, mutta minua ne eivät kiinnostaneet. Tykkäsin lenkkeillä, uida ja ratsastaa.

Äiti yritti ehdottaa tytölle sopivia liikuntaharrastuksia, kuten balettia tai tennistä, mutta minä sytyin karatesta. Olin siinä heti hyvä.

Taistelulajit sopivat temperamentilleni. Vaikka olen pienikokoinen, nautin jo lapsena kehoni voimasta ja nopeudesta. Mitä isompi vastus, sen ärhäkämmin kävin kimppuun.

Sairaalakokemusteni takia ehkä myös ajattelin, että olen yksin ja että minun pitää pärjätä ja puolustautua.

Äiti sai slaagin, mutta ei voinut sille mitään.

KREIKKAAN, MAHTAVAA! Olin 17 ja innoissani, kun suunnittelimme äitini kanssa turistimatkaa Välimeren rannalle. Opiskelin kuukausia ennen reissua kreikan alkeita Tiedon portaista, itseopiskeluun tarkoitetusta tietokirjasarjasta. Kielen oppiminen tuntui minusta yllättävän helpolta. Se sujui, kun ei ollut pakko.

Hurahdin maahan heti. Ja niihin miehiinkin. Istuimme äidin kanssa kuppilassa, kun oven eteen pysäköi vaaleansininen urheiluauto ja sieltä nousi kreikkalainen jumala.

Mies huomasi minut, vaalean pitkätukkaisen suomalaistytön, ja tarjosi baaritiskillä bacardicolan. Haris oli Rodokselta, ja loppulomani ajan olimme erottamattomat.

Rakastuin silloin ensi kertaa. Äiti sai slaagin, mutta ei voinut mitään. Pidimme Hariksen kanssa yhteyttä pari vuotta.

KOTONA SUOMESSA opiskelin lisää kreikkaa. Maailma kutsui, mutta päätin likkakaverini Teijan kanssa lähteä ensin lähelle Ruotsiin. Siellä siivosin sairaalaa, vedin karatetunteja ja tein keikkaa vartiointiyrityksessä. Tietysti tapasin poikia.

Kun palasin Suomeen, mukanani tuli intialainen Sandhu. Meidän piti mennä naimisiinkin, mutta toisin kävi.

Tunsin itseni enemmän kreikkalaiseksi kuin suomalaiseksi.

PORILAISESSA BAARISSA VASTAAN tuli kreikkalainen merimies Kiriakos. Isä oli kiukkuinen, mutta lähdin miehen mukana hänen kotiinsa, ihanaan Piragatesin kylään Kreikan vuoristossa.

Kotiuduin Piragatesiin heti ja tunsin itseni enemmän kreikkalaiseksi kuin suomalaiseksi.

Rakastin aurinkoa ja sikäläistä elämänasennetta, ilon löytämistä puutteenkin keskellä. Aina on aihetta pieneen juhlaan, mutta kukaan ei örvellä humalassa.

Ja kun yläkerrasta hajoaa pesukone ja pyykkivettä valuu kadulle, alakerran asukas pesee vedellä autonsa ja on tyytyväinen.

Ruokakin oli hyvää. Aluksi öljyn lorottaminen joka paikkaan oli minusta epäilyttävää, mutta pian harrastin samaa itsekin. Kreikkalaisista kaalikääryleistä ja perunamuusista, dolmadakia apo lahano ke patata pure, tuli myös isäni lempiruokaa.

Isä kävi vierailulla luonamme, ja teimme ouzoa vuoristossa kyläpoliisin kanssa salaa monta kertaa. Ne muistot ovat nyt rakkaita.

KIRIAKOS HALUSI SUOMEEN, koska Kreikassa ei ollut hänelle töitä. Häät pidettiin Luvialla, kreikkalainen tanssiryhmä esiintyi ja vierasjoukko nautti kreikkalaisia herkkuja.

Vanhempani olivat naimisiinmenostani iloisia. He arvelivat, että nyt se tyttö vihdoin rauhoittuu.

Vielä mitä. Kiriakos halusi lapsen, koko hänen sukunsa painosti asiassa. Minä taas en voinut muksua ajatellakaan. Itse asiassa inhosin lapsia.

En potenut koskaan minkäänlaista vauvakuumetta. En pitänyt lasten äänistä, enkä edes vauvojen hajusta. Se suhde kariutui siihen.

Olivier Gruner, minä ja nyrkkeilysäkki Los Angelesissa. Vuosi on 1994.

 
KARATEPIIREISSÄ OLIN TUTUSTUNUT ranskalaiseen Olivier Gruneriin, nelinkertaiseen potkunyrkkeilyn maailmanmestariin ja toimintaelokuvien näyttelijään. Hän pyysi minut mukaansa harjoitusleirille Ranskaan, ja minähän lähdin.

Pieni nainen, mustan vyön karateka ja potkunyrkkeilijä oli sen verran eksoottinen ilmestys, että Olivier houkutteli minut mukaansa edelleen Hollywoodiin.

Pian löysin itseni Venice Beachilta opettamasta naisille potkunyrkkeilyä. Kävimme Karibialla ottelemassa, ja olin Brasiliassa urheilu- ja uima-asumallina. 

Tutustuin muihinkin taistelulajeihin kuten capoeiraan ja krav magaan. Kun naisvastustajia ei ollut, kilpailin miehiä vastaan. Olin pelätty Nordic Wolf, Pohjolan susi ja vaalea paholainen.

Lääkäri oli sanonut, että en voisi tulla raskaaksi alhaisen rasvaprosenttini takia. Tuona aikana koin kuitenkin keskenmenon ja abortinkin.

Kokemusten jälkeen söin e-pillereitä, jottei vahinkoa enää sattuisi. Olisin halunnut sterilisaation jo 16-vuotiaana, mutta eihän sellaista voinut silloin saada. Mikään ei ole horjuttanut vakaumustani pysyä lapsettomana.

Sääntöjä ja lakeja oli lopulta liikaa. 

VÄLILLÄ KÄVIN SUOMESSA katsomassa vanhempiani. Minua vaivasi huono omatunto: liehuin maailmalla, ja he vanhenivat kotona.

Kesällä vähän ennen vuosituhannen vaihtumista kaverini Marika houkutteli minut lavatansseihin ennen paluuta Los Angelesiin. Hän oli tilannut erään Jarin kuljettamaan meitä tanssipaikalle. Vain yksi katse taustapeilistä Jarin ruskeisiin silmiin, ja se oli että pam. Rakastuin päätä pahkaa.

Yhdysvallat sai jäädä, kun menimme Jarin kanssa puolen vuoden kuluttua kihloihin ja sitten naimisiin.

Aluksi kaikki oli täydellistä.

Ostimme Sastamalasta hevostilan ja hankimme elantomme maatilamatkailusta. Tuolloin 88-vuotias isäni tuki minua jälleen ja toimi tallipoikanamme. Kasvatimme hevosten ohella poroja ja jopa etanoita, tosin huonolla menestyksellä. 

Sääntöjä ja lakeja oli lopulta liikaa. Yrittäminen päättyi pakkohuutokauppaan, ja verovelat niskassamme myös rakkaus vähitellen hiipui.

Olin jälleen yksin.

Minä, isäni Unto ja silloinen mieheni Jari matkalla sukulaistytön häihin. Muoti suosi kiharoita.

  
LÄHDIN JÄLLEEN KREIKKAAN, minnekäs muualle. Muutin Ateenaan ja opiskelin kokiksi.  Tapasin ihanan miehen, Sakiksen. Hän ei ollut kuka tahansa vaan tunnettu laulaja, Euroviisuissakin edustanut. Hän piti minusta huolta, ja saatoin paneutua lempipuuhaani, eläinsuojelutyöhön.

Perustin Ateenassa turvaparkin huonosti kohdelluille isoille eläimille, hevosille, lehmille ja aaseille. Rakas Argouda-koiranikin on kadulta pelastettu. 

Suomessa olen toiminut eläinsuojeluvaltuutettujen apuna.

Isäni sai kolme vuotta sitten aivoinfarktin ja halvaantui. Tiesin, että hän ei eläisi enää pitkään. Halusin muuttaa Suomeen vanhempieni lähelle. Isä ehti nähdä taloni Luvialla ja iloita siitä, vaikka ei pystynytkään enää liikkumaan.

Nyt valmistan ruokia, tietysti kreikkalaisia, isäni hautajaisiin. 91-vuotias äitini on edelleen hyvässä kunnossa, surffaa netissä ja tuijottaa YouTubesta musiikkivideoita.

Isä ei puhunut minulle koskaan lapsuudestani.  Ehkä aihe oli hänelle liian kipeä. Äiti muistaa päällimmäisenä sairastumiseni aiheuttaman pelon, menettämisen pelon.

En pysty nukkumaan kunnolla kuin yksin.

AMMATTIAUTTAJALLA EN OLE käynyt, mutta olen itse ajatellut, että vuodet sairaalassa erossa perheestäni ovat tehneet minusta sellaisen kuin olen. Jo lapsena olin erilainen, en halunnut läheisyyttä enkä kinunnut syliin.

Aikuisena olen pelännyt sitoutumista, en pysty asumaan ja usein nukkumaankaan kunnolla kuin yksin. Ehkä siksi etäsuhde miesystävääni Sakikseen toimii hyvin. Voimme olla sekä yhdessä että erossa.

Suuri ilonaiheeni on se, että olemme siskoni Tarjan kanssa vihdoin löytäneet toisemme. Vaikka olemme erilaisia, meistä on tullut läheisiä. Asumme lähekkäin, ja on mahtavaa puhua hänen kanssaan lapsuudestamme ja kaikesta muusta. Olen kiitollinen siitä, että hän on olemassa.

Rakastan taloani, pihaani ja katuvaloa, joka paistaa tuvan ikkunasta sisään ja luo kodikasta tunnelmaa.

Silti, ihan vanhana, näen itseni Kreikassa merenrannalla. Lämpimässä ei reumatismi kolota. Luotan siihen, että sikäläiset ystävät huolehtivat minusta loppuun saakka. Niitä lapsia kun kerran ei ole."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2015.