Yksinäinen lapsuus teki Tanjasta irrallisen:
Luvialla asuva Tanja Antila, 55, on kreikkalaiseen ruokaan erikoistunut kokki ja pitopalveluyrittäjä. Hän tekee taloonsa remonttia, jonka valmistuttua hän suunnittelee vuokraavansa sitä ryhmille virkistyskäyttöön.
Luvialla asuva Tanja Antila, 55, on kreikkalaiseen ruokaan erikoistunut kokki ja pitopalveluyrittäjä. Hän tekee taloonsa remonttia, jonka valmistuttua hän suunnittelee vuokraavansa sitä ryhmille virkistyskäyttöön.

Kun Tanja Antila oli lapsi, hän joutui viettämään vuosia sairaalassa näkemättä vanhempiaan. Aikuisena Tanja on kulkenut maasta ja suhteesta toiseen.

 

Koti, siinäkö se nyt olisi? Vanha keltainen hirsitalo tien mutkassa, omassa rauhassa mutta ei liian syrjässä. Punainen talli ja ympärillä laidunmaata hevosille. Aurinkoterassi ja riippakoivu pihalla. Voisinko enempää toivoa.

Olin palannut Kreikasta lapsuuden maisemiini Luvialle hoitamaan 93-vuotiasta, sairasta isääni. Siinä sivussa tulin ostaneeksi pienen maalaistalon.

Olin koko aikuisikäni reissannut maailmalla ja asunut pitkiä aikoja ulkomailla.

Aloin pikkuhiljaa kunnostaa taloa. Vintille rakennan makuutilat. Täällä voin ratsastaa, piirtää ja olla omissa oloissani. Tänne voisin asettua loppuelämäkseni.

Vai voisinko?
 
SAIRAALAN KÄYTÄVÄ TUNTUU loputtoman pitkältä. Äiti on ojentanut minut sairaanhoitajan syliin ja katson perään, kuinka äidin ja isän selät loittonevat. Nyyhkytän.

Varmaan äitikin itkee. Olen kaksivuotias ja jään outoon paikkaan ihan yksin.

Muistikuva on lyhyt mutta selkeä. Lapsen näkökulmasta minut hylättiin.

Olin kärsinyt oudoista kuumepiikeistä, minkä vuoksi Arvo Ylppö otti minut Lastenlinnaan Helsinkiin tutkittavaksi, epäili leukemiaa. Sillä reissulla olin lopulta puolitoista vuotta. En tavannut sinä aikana kertaakaan vanhempiani tai siskoani. Sen ajan tavan mukaan lasta ei saanut käydä sairaalassa katsomassa, koska arveltiin, että tapaaminen laukaisisi tässä uuden­ eroahdistuksen.

Alkusokin jälkeen sopeuduin. Muistan sairaalasta allashuoneen ja tilan, jossa sai leikkiä hiekalla. Suihkupäiviä inhosin.

Olin jo neljävuotias, enkä tunnistanut enää äitiäni ja isääni.

Muistan myös paketin, joka oli lähetetty kotoa. 

Paketissa oli palapeli, karkkia ja kirja, jonka kannessa oli kello.

Viereisen sängyn pikkupoikaakin kirja kiinnosti. Hän nappasi kirjani, mistä sisuunnuin niin, että hyökkäsin pojan kimppuun. Minut sidottiin kiinni sänkyyni, mutta pääsin irti ja kuristin poikaa. Kesti pitkään ennen kuin rauhoituin.

Kun syytä kuumeiluun ei löytynyt, minut päätettiin lähettää kotiin Poriin. Olin jo neljävuotias, enkä tunnistanut enää äitiäni ja isääni. Painauduin hoitajan syliin, kun he tulivat hakemaan minua. En tahtonut lähteä.

Sen on täytynyt olla raskasta minulle, mutta myös vanhemmilleni.

Kotona Porissa. Olen puolitoistavuotias ja mielelläni huomion keskipisteenä.
Kotona Porissa. Olen puolitoistavuotias ja mielelläni huomion keskipisteenä.

JOS EI HIRVIÖ, NIIN ainakin riiviö. Sellainen minusta äitini Hellin mukaan tuli sairaalassa. Sain kotona raivokohtauksia. En antanut äidin pukea minulle edes vaatteita vaan kieriskelin lattialla ja kiljuin kuin hyeena.

Siskoni Tarja oli yksitoista vuotta minua vanhempi, eikä meillä ollut yhteisiä leikkejä.

Isäni Unton kanssa olin läheisempi. Olin noin seitsemän, kun hän toi minulle matkaltaan muutaman valkoisen tanssihiiren. Innostuin niistä valtavasti. Aloin kasvattaa hiiriä, myöhemmin myös hamstereita, ja myydä niiden poikasia.

Ostin ensimmäisillä hankkimillani rahoilla itselleni untuvatäkin. Ehkä sairaalassa oli ollut kylmä.

Minusta sairaalassa oli välillä jopa mukavaa.

JOUDUIN TAAS LASTENLINNAAN, kun olin kahdeksan. Leukemia mietitytti lääkäreitä edelleen.

Äiti itki, kun joutui taas jättämään minut sairaalaan, mutta minusta siellä oli välillä jopa mukavaa. Kotiin oli tietysti ikävä, mutta lapsipotilaita käytettiin eläintarhassa, ratsastamassa ja veneajelulla. Osasin arvostaa sellaisia huvituksia.

Kerran karkasimme erään pojan kanssa eväinemme sairaalahuoneen ikkunasta, lähinnä koska se oli hauskaa. Seikkailimme Sibeliuspuistossa, josta poliisi nappasi meidät.

Olisi hienoa tavata joskus vielä se poika.

Tukholman-matkalta muistan odotushuoneen kaksi tanskandoggia.

Ikävintä sairaalassa oli se, että minua tökittiin neuloilla. Ei minulla mitään leukemiaa ollut, verikokeiden tulokset olivat normaalit. Sain kuitenkin piikki- ja lääkärikammon lopuksi elämääni.

Lähes vuoden sairaalassa olon jälkeen äitini ilmoitti lääkäreille, että Tanja ei tule tänne enää. Hän vei minut Tukholmaan homeopaatille.

Muistan matkalta vain synkän kivirakennuksen ja odotushuoneen kaksi tanskandoggia. Homeopaatin antamista pienistä pillereistä tuskin oli minulle haittaakaan.
 
VIHASIN KOULUA. Olin jäänyt sairaala-ajan takia jälkeen opetuksesta ja jouduin käymään kolmannen luokan kahteen kertaan.

Erityisen huono olin matematiikassa. Isäni yritti kannustaa. Hän lupasi minulle 500 markkaa, jos saisin matikannumeroni nousemaan. Yhden lukuvuoden aikana nostinkin numeron ensin vitosesta seiskaan ja sitten ysiin.

Inhosin sitä, että koulussa oli pakko käydä. Kaikenlainen pakottaminen nosti minussa kapinan. Saatoin näyttää opettajalle keskisormea ja purjehtia ulos luokasta. Hammaslääkäriä purin käteen, kun hän yritti avata väkisin suutani

Isä oli sitä mieltä, että olet sinä aika likka, mutta äiti vei minut kasvatusneuvolaan. Sain siellä kaikista fiksuustesteistä huippupisteet. Tyhmä en siis ollut, vain hankala.

Mitä isompi vastus, sitä ärhäkämmin kävin kimppuun.

ELÄINTEN SEURA TEKI minut onnelliseksi. Vietin paljon aikaa läheisessä maalaistalossa, jossa opin jo viisivuotiaana valjastamaan hevosen. Lypsin lehmiä ja syötin pikkupossuja tuttipullosta. Raahasin kyliltä kotiin koiria ja kerran muka eksyneen hevosen.

Murrosikään tullessa löysin urheilun. Muut kokeilivat alkoholia ja tupakkaa, mutta minua ne eivät kiinnostaneet. Tykkäsin lenkkeillä, uida ja ratsastaa.

Äiti yritti ehdottaa tytölle sopivia liikuntaharrastuksia, kuten balettia tai tennistä, mutta minä sytyin karatesta. Olin siinä heti hyvä.

Taistelulajit sopivat temperamentilleni. Vaikka olen pienikokoinen, nautin jo lapsena kehoni voimasta ja nopeudesta. Mitä isompi vastus, sen ärhäkämmin kävin kimppuun.

Sairaalakokemusteni takia ehkä myös ajattelin, että olen yksin ja että minun pitää pärjätä ja puolustautua.

Äiti sai slaagin, mutta ei voinut sille mitään.

KREIKKAAN, MAHTAVAA! Olin 17 ja innoissani, kun suunnittelimme äitini kanssa turistimatkaa Välimeren rannalle. Opiskelin kuukausia ennen reissua kreikan alkeita Tiedon portaista, itseopiskeluun tarkoitetusta tietokirjasarjasta. Kielen oppiminen tuntui minusta yllättävän helpolta. Se sujui, kun ei ollut pakko.

Hurahdin maahan heti. Ja niihin miehiinkin. Istuimme äidin kanssa kuppilassa, kun oven eteen pysäköi vaaleansininen urheiluauto ja sieltä nousi kreikkalainen jumala.

Mies huomasi minut, vaalean pitkätukkaisen suomalaistytön, ja tarjosi baaritiskillä bacardicolan. Haris oli Rodokselta, ja loppulomani ajan olimme erottamattomat.

Rakastuin silloin ensi kertaa. Äiti sai slaagin, mutta ei voinut mitään. Pidimme Hariksen kanssa yhteyttä pari vuotta.

KOTONA SUOMESSA opiskelin lisää kreikkaa. Maailma kutsui, mutta päätin likkakaverini Teijan kanssa lähteä ensin lähelle Ruotsiin. Siellä siivosin sairaalaa, vedin karatetunteja ja tein keikkaa vartiointiyrityksessä. Tietysti tapasin poikia.

Kun palasin Suomeen, mukanani tuli intialainen Sandhu. Meidän piti mennä naimisiinkin, mutta toisin kävi.

Tunsin itseni enemmän kreikkalaiseksi kuin suomalaiseksi.

PORILAISESSA BAARISSA VASTAAN tuli kreikkalainen merimies Kiriakos. Isä oli kiukkuinen, mutta lähdin miehen mukana hänen kotiinsa, ihanaan Piragatesin kylään Kreikan vuoristossa.

Kotiuduin Piragatesiin heti ja tunsin itseni enemmän kreikkalaiseksi kuin suomalaiseksi.

Rakastin aurinkoa ja sikäläistä elämänasennetta, ilon löytämistä puutteenkin keskellä. Aina on aihetta pieneen juhlaan, mutta kukaan ei örvellä humalassa.

Ja kun yläkerrasta hajoaa pesukone ja pyykkivettä valuu kadulle, alakerran asukas pesee vedellä autonsa ja on tyytyväinen.

Ruokakin oli hyvää. Aluksi öljyn lorottaminen joka paikkaan oli minusta epäilyttävää, mutta pian harrastin samaa itsekin. Kreikkalaisista kaalikääryleistä ja perunamuusista, dolmadakia apo lahano ke patata pure, tuli myös isäni lempiruokaa.

Isä kävi vierailulla luonamme, ja teimme ouzoa vuoristossa kyläpoliisin kanssa salaa monta kertaa. Ne muistot ovat nyt rakkaita.

KIRIAKOS HALUSI SUOMEEN, koska Kreikassa ei ollut hänelle töitä. Häät pidettiin Luvialla, kreikkalainen tanssiryhmä esiintyi ja vierasjoukko nautti kreikkalaisia herkkuja.

Vanhempani olivat naimisiinmenostani iloisia. He arvelivat, että nyt se tyttö vihdoin rauhoittuu.

Vielä mitä. Kiriakos halusi lapsen, koko hänen sukunsa painosti asiassa. Minä taas en voinut muksua ajatellakaan. Itse asiassa inhosin lapsia.

En potenut koskaan minkäänlaista vauvakuumetta. En pitänyt lasten äänistä, enkä edes vauvojen hajusta. Se suhde kariutui siihen.

Olivier Gruner, minä ja nyrkkeilysäkki Los Angelesissa. Vuosi on 1994.
Olivier Gruner, minä ja nyrkkeilysäkki Los Angelesissa. Vuosi on 1994.

 
KARATEPIIREISSÄ OLIN TUTUSTUNUT ranskalaiseen Olivier Gruneriin, nelinkertaiseen potkunyrkkeilyn maailmanmestariin ja toimintaelokuvien näyttelijään. Hän pyysi minut mukaansa harjoitusleirille Ranskaan, ja minähän lähdin.

Pieni nainen, mustan vyön karateka ja potkunyrkkeilijä oli sen verran eksoottinen ilmestys, että Olivier houkutteli minut mukaansa edelleen Hollywoodiin.

Pian löysin itseni Venice Beachilta opettamasta naisille potkunyrkkeilyä. Kävimme Karibialla ottelemassa, ja olin Brasiliassa urheilu- ja uima-asumallina. 

Tutustuin muihinkin taistelulajeihin kuten capoeiraan ja krav magaan. Kun naisvastustajia ei ollut, kilpailin miehiä vastaan. Olin pelätty Nordic Wolf, Pohjolan susi ja vaalea paholainen.

Lääkäri oli sanonut, että en voisi tulla raskaaksi alhaisen rasvaprosenttini takia. Tuona aikana koin kuitenkin keskenmenon ja abortinkin.

Kokemusten jälkeen söin e-pillereitä, jottei vahinkoa enää sattuisi. Olisin halunnut sterilisaation jo 16-vuotiaana, mutta eihän sellaista voinut silloin saada. Mikään ei ole horjuttanut vakaumustani pysyä lapsettomana.

Sääntöjä ja lakeja oli lopulta liikaa. 

VÄLILLÄ KÄVIN SUOMESSA katsomassa vanhempiani. Minua vaivasi huono omatunto: liehuin maailmalla, ja he vanhenivat kotona.

Kesällä vähän ennen vuosituhannen vaihtumista kaverini Marika houkutteli minut lavatansseihin ennen paluuta Los Angelesiin. Hän oli tilannut erään Jarin kuljettamaan meitä tanssipaikalle. Vain yksi katse taustapeilistä Jarin ruskeisiin silmiin, ja se oli että pam. Rakastuin päätä pahkaa.

Yhdysvallat sai jäädä, kun menimme Jarin kanssa puolen vuoden kuluttua kihloihin ja sitten naimisiin.

Aluksi kaikki oli täydellistä.

Ostimme Sastamalasta hevostilan ja hankimme elantomme maatilamatkailusta. Tuolloin 88-vuotias isäni tuki minua jälleen ja toimi tallipoikanamme. Kasvatimme hevosten ohella poroja ja jopa etanoita, tosin huonolla menestyksellä. 

Sääntöjä ja lakeja oli lopulta liikaa. Yrittäminen päättyi pakkohuutokauppaan, ja verovelat niskassamme myös rakkaus vähitellen hiipui.

Olin jälleen yksin.

 Minä, isäni Unto ja silloinen mieheni Jari matkalla sukulaistytön häihin. Muoti suosi kiharoita.
Minä, isäni Unto ja silloinen mieheni Jari matkalla sukulaistytön häihin. Muoti suosi kiharoita.

  
LÄHDIN JÄLLEEN KREIKKAAN, minnekäs muualle. Muutin Ateenaan ja opiskelin kokiksi.  Tapasin ihanan miehen, Sakiksen. Hän ei ollut kuka tahansa vaan tunnettu laulaja, Euroviisuissakin edustanut. Hän piti minusta huolta, ja saatoin paneutua lempipuuhaani, eläinsuojelutyöhön.

Perustin Ateenassa turvaparkin huonosti kohdelluille isoille eläimille, hevosille, lehmille ja aaseille. Rakas Argouda-koiranikin on kadulta pelastettu. 

Suomessa olen toiminut eläinsuojeluvaltuutettujen apuna.

Isäni sai kolme vuotta sitten aivoinfarktin ja halvaantui. Tiesin, että hän ei eläisi enää pitkään. Halusin muuttaa Suomeen vanhempieni lähelle. Isä ehti nähdä taloni Luvialla ja iloita siitä, vaikka ei pystynytkään enää liikkumaan.

Nyt valmistan ruokia, tietysti kreikkalaisia, isäni hautajaisiin. 91-vuotias äitini on edelleen hyvässä kunnossa, surffaa netissä ja tuijottaa YouTubesta musiikkivideoita.

Isä ei puhunut minulle koskaan lapsuudestani.  Ehkä aihe oli hänelle liian kipeä. Äiti muistaa päällimmäisenä sairastumiseni aiheuttaman pelon, menettämisen pelon.

En pysty nukkumaan kunnolla kuin yksin.

AMMATTIAUTTAJALLA EN OLE käynyt, mutta olen itse ajatellut, että vuodet sairaalassa erossa perheestäni ovat tehneet minusta sellaisen kuin olen. Jo lapsena olin erilainen, en halunnut läheisyyttä enkä kinunnut syliin.

Aikuisena olen pelännyt sitoutumista, en pysty asumaan ja usein nukkumaankaan kunnolla kuin yksin. Ehkä siksi etäsuhde miesystävääni Sakikseen toimii hyvin. Voimme olla sekä yhdessä että erossa.

Suuri ilonaiheeni on se, että olemme siskoni Tarjan kanssa vihdoin löytäneet toisemme. Vaikka olemme erilaisia, meistä on tullut läheisiä. Asumme lähekkäin, ja on mahtavaa puhua hänen kanssaan lapsuudestamme ja kaikesta muusta. Olen kiitollinen siitä, että hän on olemassa.

Rakastan taloani, pihaani ja katuvaloa, joka paistaa tuvan ikkunasta sisään ja luo kodikasta tunnelmaa.

Silti, ihan vanhana, näen itseni Kreikassa merenrannalla. Lämpimässä ei reumatismi kolota. Luotan siihen, että sikäläiset ystävät huolehtivat minusta loppuun saakka. Niitä lapsia kun kerran ei ole."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2015.

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.