Ylva virkkasi isoäidinneliöitä selvitäkseen avioerosta ja lapsen syöpähoidoista: ”Tämä harrastus pelasti minut”

Ensimmäisestä neliöstä tuli barbin peitto. Seuraavista neljästä nuken peitto. Sitten torkkupeitto, laukku, kotitossut. Neuletakki, mekko, liivi, pipo.

Ei ole monta asiaa, jota Ylva Krokfors ei olisi isoäidinneliöistä virkannut.

”Isoäidinneliöiden tekeminen on koukuttavaa, suorastaan meditatiivista. Malli on jo syvällä hermostossa. Niin paljon olen niitä virkannut”, Ylva sanoo.

Neliössä häntä viehättää sen rytmikäs muoto ja loputon muunneltavuus.

”Olen musikaalinen ihminen. Neliö on rytmikäs tehdä.”

”Mummi varta vasten opetteli, miten vasenkätiset virkkaavat.”

Ylva oppi isoäidinneliöiden tekemisen lapsena Eeva-mummiltaan. Virkkauksen opettelu yhdisti kaksi sukupolvea ja oli luonteva tapa olla yhdessä.

”Olin vasenkätinen, joten mummo varta vasten opetteli, miten vasenkätiset virkkaavat. Opettelin silti virkkaamaan oikealla kädellä, koska se tuntui helpommalta”, Ylva kertoo.

”1970-luvulla isoäidinneliöt olivat todella suosittuja. Melkein jokaisessa kodissa oli kammottavan värinen nahkasohva ja isoäidinneliöistä tehty torkkupeitto sen päällä.”

Kun Ylva oli nuori, parasta virkkausmusiikkia oli Hanoi Rocksin Up Around the Bend -kappale. ”Sen tahdissa sai virkattua nopeasti.”

Ensimmäisten neliöiden tekeminen oli vaikeaa, mutta kun Ylva pääsi virkkaamisen makuun, vanhemmat joutuivat usein patistamaan virkkuukoukun varresta ulos tai nukkumaan. Ihaninta oli valita värit ja suunnitella, millä sävyllä ruudut yhdistäisi toisiinsa.

Kun mummi kuoli, kaikille oli itsestään selvää, että Ylva perisi hänen käsityökorinsa ja lankansa.

Sekaan neulottu suru

Ylva on virkannut isoäidinneliöitä koko elämänsä. Kun koulun matikantunneilla oli tylsää, Ylva piirteli vihkoon seuraavien neliöiden värisuunnitelmaa. Kun lukiossa oli tarvetta lisätienestille, Ylva suunnitteli ja neuloi villapuseroita tilauksesta kavereille.

Kun omat lapset olivat pieniä, Ylva teki neliöitä leikkipuiston laidalla. Kun eteen tuli avioero, Ylva virkkasi iltaisin television ääressä.

”Kun kaikki muu oli epäselvää ja hallitsematonta, virkkausta pystyin hallitsemaan.”

Ja kun tytär joutui viisivuotiaana syöpähoitojen vuoksi sairaalaan, Ylva virkkasi sängyn vieressä ja odotti. Se tuntui terapeuttiselta, toi lohtua.

”Tämä harrastus pelasti minut”, Ylva sanoo.

”Kun kaikki muu oli epäselvää ja hallitsematonta, virkkausta pystyin hallitsemaan. Millaisen neliön teen, miten lopetan? Sain käsille tekemistä.”

Monisairas tytär oli joutunut viettämään sairaalassa jo kaksi ensimmäistä elinvuottaan. Syöpähoidot kestivät seitsemän kuukautta, mutta niistä pääsi yöksi kotiin.

Lapsi nukkui paljon, ja Ylvan piti usein vain istua ja odottaa. Virkkaus auttoi kestämään epätietoisuutta, toi tarmoa toimettomuuteen.

Eniten Ylva pelkäsi, kun rankat sytostaattihoidot alkoivat. Lapsen hiukset lähtivät, ja hän nukkui perussairautensa vuoksi yöt hengityskoneessa.

Ylvan käsissä syntyi neuletakki. Hän lahjoitti sen kierrätykseen.

”En voinut pitää sitä tai katsoa sitä. Mukaan oli neulottu niin paljon surua ja pelkoa.”

Isoäidinneliöihin uppoaa hyvin jämälankoja. ”Niiden virkkaaminen piristää, rauhoittaa tai innostaa, riippuen tilanteesta ja langan väristä”, Ylva sanoo.

Ylva on virkannut isoäidinneliöitä lapsesta saakka. ”Uskoisin voivani tehdä niitä vaikka silmät sidottuina”, Ylva sanoo.

Virkatessa kukaan ei vaadi mitään

Nykyään saattaa mennä kaksi tai kolmekin päivää, ettei Ylva virkkaa ollenkaan. Koska oikea käsi on alkanut kipeytyä, neliöiden virkkausta on pitänyt rajoittaa.

Tytär voi jo hyvin, mutta käsitöiden terapeuttinen vaikutus ei ole kadonnut mihinkään.

”Teen raskasta työtä sosiaalialalla, mutta virkatessa saan tehdä niin kuin itse haluan. Kukaan ei sano, mitä pitäisi tehdä tai vaadi minulta mitään.”

Ylva pystyy virkkaamaan näppituntumalla vaikka pimeässä autossa.

Virkkaus on myös tapa toteuttaa luovuuttaan. Inspiraatiota Ylva saa sosiaalisen median käsityöryhmistä, kirjoista ja lehdistä. Suurimpia aarteita ovat 1960–70-luvun käsityölehdet.

”Silloin saatettiin virkata kaikki ylioppilaspukua myöten.”

Ylva on lajitellut langat väreittäin laatikoihin. On joka kerta yhtä ihanaa nostaa ne alas ylähyllyltä, levittää sängylle ja miettiä, mitä sävyjä yhdistäisi.

Isoäidinneliöiden virkkaus tulee nykyään niin selkärangasta, että Ylva pystyy virkkaamaan näppituntumalla vaikka pimeässä autossa.

Hänen rakkain käsityönsä on ohut neuletakki, jonka hän on koonnut virkkaamalla yhteen molempien isoäitien tekemiä lakanapitsejä. Sen pukeminen on aina merkki kesästä.

”Minulle tulee hyvä olo aina, kun laitan sen takin päälle. Kannan mukanani aiempien sukupolvien osaamista.”