Miia-Teresa Syrjänen, 41, työskentelee lähihoitajana kehitysvammaisten parissa ja asuu Hämeenlinnassa. Miia rakastaa villahousuja ja herää lauantaisin katsomaan piirrettyjä televisiosta.
Miia-Teresa Syrjänen, 41, työskentelee lähihoitajana kehitysvammaisten parissa ja asuu Hämeenlinnassa. Miia rakastaa villahousuja ja herää lauantaisin katsomaan piirrettyjä televisiosta.

Parisuhde ei aina ole sinkun päämäärä. Yksin voi olla ihan ihanaa.

Sinkku ei tarkoita yksinäistä.

Olen se kaveripiirini tyyppi, jolle ei tarvitse lähettää avec-kutsua. Seurustelin viimeksi seitsemäntoista vuotta sitten. Sen jälkeen minulla on ollut muutamia parin kuukauden tapailusuhteita, joista ei ole kehittynyt sen kummempaa.

 Yksinäinen en ole. Minulla on vilkas sosiaalinen elämä. Kun huvittaa, menen ystävän luokse kahveille tai soitan siskolle, joka asuu parinsadan metrin päässä. Saatan myös sen kummemmin suunnittelematta lähteä sadan kilometrin päähän tapaamaan veljeäni. Lisäksi ramppaan rokkikeikoilla ulkomailla saakka. Ystäviä on vähän joka puolella. 

Esikuvani on kahdeksankymppinen Aino-tätini, joka on ollut sinkku koko elämänsä. Hänen kanssaan olemme puhuneet, että yksin tästä maailmasta lähdetään kuitenkin.

Itsenäisyys on upeaa.

Teen kuormittavaa vuorotyötä ja olen aina asiakkaiden saatavilla. Kun tulen kotiin, tahdon olla hiljaa. Kuuntelen lempimusiikkiani juuri niin kovaa kuin haluan, enkä ole kenellekään vastuussa siitä, jos jääkaappi on tyhjä. Joskus jumitun sohvalle pelaamaan kännykkäpeliä pariksi tunniksi ihan hyvällä omallatunnolla.

En halua ketään rutiinejani häiritsemään. Olen iloinen omista rahoistanikin: kukaan ei rupea määkimään, jos hankin heräteostoksena parinsadan euron farkut.

Joskus tutut huolehtivat, miten pärjään, kun olen kipeä. Se on minusta ihan naurettavaa. En kestäisi, jos joku höösäisi ympärilläni, kun sairastan. Vaihdan itse renkaat ja lamput. Monelle miehelle itsenäisyyteni on varmaan pelottavaa, mutta sen takia en suostu esittämään avutonta.

Sinkullakin voi olla seksielämä.

Totta kai kaipaan toisinaan jonkun kainaloon ja toisen ihmisen kosketusta. Vaikka minulla ei ole seurustelusuhteita, olen nauttinut seksisuhteista. Aina ne eivät kuitenkaan ole tarpeeksi simppeleitä: tunteet sotkeentuvat usein peliin, vaikka muuta suunniteltaisiin.

Iän myötä motivaatio seksisuhteisiin laskee ja niiden ylläpito alkaa tuntua työläältä. Nuorempana olin paljon aktiivisempi.

Tyhjä koti on ihana.

Tiesin jo nuorena, etten halua lapsia. Naisten äitiyshaaveista puhutaan aina, miesten harvemmin. Moni mies tietää kuitenkin haluavansa isäksi. Useampi suhdeviritelmistäni on tyssännyt siihen. En ole voinut luvata kenellekään, että haluan tulevaisuudessa lapsia. Olisi väärin roikottaa toiveikasta kumppania turhaan mukana ja riistää tältä perheen mahdollisuus.

Pidän kyllä lapsista. Peuhaan siskon lasten kanssa. Laitamme heidät pulkkaan ja lähdemme yhteiselle iltalenkille. Olen onnekas, koska minulla on myös neljä kummilasta, joista kahden synnytyksessä olen ollut mukana.

Jos minulla olisi omia lapsia, luulen etten jaksaisi olla samalla tavalla läsnä. Lasten kanssa on aina kivaa, mutta yhtä kiva heidät on palauttaa omiin koteihinsakin.

Voi olla, että en ole aina sinkku. Saattaahan joku kolahtaa vaikka kuusikymppisenä. Jos seurustelisin, tahtoisin olla hyvä kumppani. Siksi en helposti lähde suhteeseen. On vapauttavaa, että kotona ei ole toista ihmistä odottamassa.  

Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

17 vuotta sinkkuna ollut Miia-Teresa: ”Yksin oleminen on mahtavaa, ja tyhjä koti on ihana”

Olen ollut naimisissa. Olen seurustellut usean miehen kanssa (asunut yhdessä yhden kanssa). Sinkkuna jo 30 vuotta. Allekirjoitan lähes kaikki kertomasi :0). Olisi kyllä mukava, jos olisi kuten ruotsalaiset sanovat Särbo. eli olisi ihan vakava suhde, mutta asuisimme erillään. Seksielämäni hoituu masturbaatiolla (n. 1-2 krt/vk). Hmm... On eräs, jota olen rakastanut vuodesta 1997. Tarinamme on pitkä. Se on edelleen voimissaan netissä. Jos HÄN tulisi luokseni, olisin valmis asumaan yhdessä,...
Lue kommentti
Liisa Taipalus iloitsee tyttärensä Sulo-vauvasta. ”Rakastuin häneen jo silloin, kun tyttäreni kumppani odotti häntä.”
Liisa Taipalus iloitsee tyttärensä Sulo-vauvasta. ”Rakastuin häneen jo silloin, kun tyttäreni kumppani odotti häntä.”

Geenit ovat isovanhemmuudessa sivuseikka, sanoo sateenkaariperheen mummi Liisa Taipalus.

Lapsi on aina lahja.

Mummiksi voi tulla, vaikka lapsi perustaisi perheen samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Nykypäivänä se ei enää ole huolenaihe, keinoja löytyy hedelmöityshoidoista adop­tioon. Omalle tyttärelleni ja hänen puolisolleen Petralle syntyi tammikuussa ihana Sulo-poika, joka sai alkunsa kotona tehdyllä inseminaatiolla.

Naispareille vauvan saaminen on tietysti helpompaa kuin miespareille, mutta onhan kansanedustaja Jani Toivolalla lapsi ja ruotsinsuomalaisella Mark Levengoodilla kaksi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi.

Yksi asia on silti muistettava, vaikka miten toivoisi isovanhemmuutta: vauvan saaminen ei ole itsestäänselvyys, ei edes heteroparille. Joku ei saa lasta, vaikka kuinka haluaisi, ja joku toinen ei halua lapsia lainkaan.

Ei adoptiolapsissakaan ole suvun geenejä, mutta niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Geenit ovat sivuseikka.

Sulossa ei tietenkään ole tyttäreni geenejä, koska tyttären puoliso hänet synnytti. Silti rakastuin häneen ihan yhtä paljon kuin muidenkin lasteni lapsiin. Sulo oli minusta ihana jo silloin, kun hän vielä oli Petran vatsassa.

Ihan samahan se on adoptiolasten kanssa. Ei heissäkään ole suvun geenejä, mutta niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Kiusaamista ei voi ennustaa.

On turhaa murehtia erikseen sitä, että lapsenlapsi joutuisi koulukiusatuksi, koska kasvaa sateenkaariperheessä. Hirveä tosiasia on, että kiusaaja voi valita uhrikseen kenet tahansa. Ei siihen mitään syytä tarvita.

Tiedän, että tytär ja hänen puolisonsa tekevät kaikkensa, että Sulo saisi vahvan itsetunnon. Siinä me isovanhemmatkin voimme olla avuksi. Kun lapsi tietää olevansa rakastettu ja hänellä on hyvä turvaverkko, se auttaa häntä kestämään paremmin maailman tyrskyt.

Kysyin tyttäreltäni, tapahtuiko hedelmöitys kotona vai klinikalla. Sain suoraan kysymykseen suoran vastauksen.

Etsi oikeaa tietoa.

Kun kuulin Petran raskaudesta, kysyin tyttäreltäni, tapahtuiko hedelmöitys kotona vai klinikalla. Sain suoraan kysymykseen suoran vastauksen. Tietysti heillä olisi ollut oikeus olla kertomattakin.

Itse olen perushoitaja ja työskentelin 39 vuotta naistentautien polilla, jossa tehtiin myös hedelmöityshoitoja. Tiedän paljon inseminaatioista, mutta kaikille isovanhemmille ne eivät ole selviä asioita. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, oikeaa tietoa löytyy esimerkiksi sateenkaariperheet-sivustolta netistä.

Mummi saa hössöttää.

Kun Suloa odotettiin, kerroin ystävilleni, että tyttären perheeseen tulee vauva. Jotkut sitten kyselivät, että koskas tytär synnyttää. Minä korjasin, että ei hän synnytä vaan hänen puolisonsa. Kukaan ei oikeastaan ole kysellyt sen enempää, enkä minä lapsenlapsistani mitenkään julista.

Tosin miniäni Petran mielestä ei haittaisi, vaikka vähän julistaisinkin. Mummit saavat kuulemma hössöttää. Ja kun välimme ovat kaikin puolin kunnossa, tiedämme molemmat, mistä asioista puhutaan ulkopuolisille ja mistä ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2018.

Liisa Taipalus

 

68-vuotias hollolalainen perushoitaja on eläkkeellä ja viiden lapsenlapsen mummi. Nuorin heistä on Sulo-vauva, jonka Liisan tytär ja tämän puoliso Petra saivat tammikuussa.

Salla Autere haluaa kirkon näkyvän kaduilla ja baareissa. ”Jos emme hyväksy erilaisuutta, kirkko saa laittaa lapun luukulle.”
Salla Autere haluaa kirkon näkyvän kaduilla ja baareissa. ”Jos emme hyväksy erilaisuutta, kirkko saa laittaa lapun luukulle.”

Kirkon pitää rentouttaa tunnelma, jos se ei halua laittaa lappua luukulle, sanoo pappi Salla Autere

Synnit korostuvat liikaa.

Jumalanpalveluksissa kehotetaan kuulemaan ilosanomaa, mutta mitä tapahtuu? Synkällä naamalla luetaan Raamattua ja saarnataan siitä, kuinka syntisiä olemme, ja kaikkien tulee nyt hirveästi katua. Synnit ja kärsimys korostuvat kirkossa liikaa.

Uusien tapojen juurruttaminen ei ole helppoa. Jopa virsien laulutempon muuttaminen saattaa loukata joitain, saatikka sitten se, että jättäisi virret kokonaan pois ja laulaisi jotain letkeämpää!

Erästä rouvashenkilöä ärsytti, etten puhunut saarnanuotilla, vaan kuin ystävälle.

Muistan ensimmäisen saarnavuoroni. Eräs iäkäs rouvashenkilö sanoi jumalanpalveluksen jälkeen, että olipa hyvä saarna, paljon tärkeää asiaa, mutta häntä ärsytti, kun en puhunut niin kuin papin kuuluu. En siis puhunut hyvin hitaasti, selkeästi ja saarnanuotilla, vaan pikemminkin kuin ystävälle. Sellainen ei kuulemma sopinut.

Kirkossa saa taputtaa.

Kirkossa saa vaikka tanssia, jos siltä tuntuu! Hyvä musiikki ja iloinen, rento tunnelma tuntuu koko kropassa. Sen saa näyttää – yhtä lailla kuin surun ja kyyneleet.

Minusta on ihana esimerkiksi antaa kunnon aplodit rakastuneelle vastavihitylle hääparille kaikkien häävieraiden kanssa. Jaamme heidän ilonsa, olemme onnellisia heidän puolestaan. Miksi ihmeessä sellaista tunnetta pitäisi edes hillitä tai pitää vain itsellään!

Ihmisiä ei saa luokitella.

Kirkko tekee valtavasti hyvää työtä – erityisesti heidän kanssaan, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa, ovat taloudellisissa vaikeuksissa, yksinäisiä tai sairaita. Mutta tasa-arvo ei toteudu. Se saa minut äärimmäisen surulliseksi ja vihaiseksi.

Homoseksuaalit suljetaan yhä julmasti ulos kieltämällä esimerkiksi kirkollinen vihkiminen. Välillä mietin, voinko oikeasti tehdä työtä yhteisössä, joka sallii näin suuren syrjinnän ja asettaa ihmisiä eri kasteihin.

En saanut työtä, koska oli kuulemma turvallisempaa palkata mies.

Sitten on naispappeuskysymys. Olen itsekin kohdannut syrjintää. Eräässä rekrytointitilanteessa minulle sanottiin, että olet kyllä todella hyvä, mutta meidän on turvallisempaa palkata mies, koska hänen kanssaan kaikki tulevat toimeen. Työvuoroja on myös muuteltu niin, ettei sattuisi mieskollega samaan aikaan töihin. Välillä tekee mieli huutaa. Työpaikka se on tämäkin siinä, missä muutkin!

Heviä häihin ja hautajaisiin.

Rakastan työtäni ja seurakuntaani, mutta kannan huolta tulevaisuudesta. Kirkko ei tavoita nuoria niin kuin pitäisi. Isolta osin se johtuu siitä, että kirkko ei ole ollut valmis uudistumaan. Meidän pitäisi olla kaduilla sekä baareissa ja rentouttaa tunnelma.

Urkujen rinnalla voivat soida rummut ja sähkökitarat.

Olen rentouttanut tunnelmaa muun muassa vetämällä hevimessuja. Kirkkomusiikin pitää uudistua. Urkujen rinnalla voivat soida rummut ja sähkökitarat.

Pahin pelkoni on, että ellemme kirkossa hyväksy yhteiskunnan ja ihmisten erilaisuutta – sitäkin, etteivät kaikki ole niin synkkiä, syntikeskeisiä ja hartaita – saamme laittaa lapun luukulle. Aktiivisia jäseniä ei muutaman kymmenen vuoden päästä enää ole.

Kirjoitus on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2018.

Salla Autere

36-vuotias oululainen pappi rakastaa tatuointeja ja heviä. Hän vaihtoi alaa ja opiskeli teologiaa kolmekymppisenä, jotta voisi auttaa ihmisiä ja muuttaa luutuneita asenteita.

Vierailija

Pappi Salla Autere: ”Synnit korostuvat kirkossa liikaa, siellä pitäisi tanssia ja taputtaa”

Juuri samanlaisia asioita on tullut mieleen nyt lähiaikoina, kun pääsin kesäksi töihin seurakuntaan. En yhtään ihmettele, että nuori väestö ei innostu kirkon toiminnasta. Nyt sain ihan palautetta siitä, että käyttäydyn liian tuttavallisesti tilaisuudessa kohtaamieni vanhohen tuttujen kanssa. Joku voi kuulemma pahoittaa mielensä sellaisesta.Ihme ajattelua, vaikea käsittää. Ikinä en missään työyhteisössä asiakaspalvelutilanteissa ole tuollaista palautetta saanut ja monenlaisia kohtaamisia...
Lue kommentti