Kätilö ja seksuaaliterapeutti Jonna Pietikäinen, 32, asuu Helsingissä. Hän ammentaa voimia työhönsä urheilusta, läheisistä ja vapaaehtoistyöstä. Jonna on mukana Exit-yhdistyksessä, jonka tavoitteena on vähentää seksuaalista kaltoinkohtelua.
Kätilö ja seksuaaliterapeutti Jonna Pietikäinen, 32, asuu Helsingissä. Hän ammentaa voimia työhönsä urheilusta, läheisistä ja vapaaehtoistyöstä. Jonna on mukana Exit-yhdistyksessä, jonka tavoitteena on vähentää seksuaalista kaltoinkohtelua.

Hoitotyö voi olla kuluttavaa, mutta omia voimavaroja kannattaa opetella käyttämään, sanoo kätilö Jonna Pietikäinen.

Omaan työhyvinvointiin voi vaikuttaa.

Työskentelen kätilönä synnytyssalissa. Hoitotyö on yhtä aikaa rakasta ja raskasta. Hoitoalalla näkee valtavasti uupumista, jota aiheuttavat esimerkiksi työn pakkotahtisuus ja huono johtaminen.

Työnantajalla on suuri vastuu hyvinvoinnista, mutta työssä jaksamisen hyväksi voi tehdä paljon myös itse. Auttaa, kun elämä on kunnossa työn ulkopuolella.

Opettele tunnistamaan jaksamisesi rajat ja kunnioittamaan niitä.

Kehosta kannattaa pitää huolta nautintoja unohtamatta. Itselleni on tärkeää kehittää osaamistani opiskelemalla. Olen tietoisesti opetellut sen, etten mieti työasioita kotona. Riittää, kun töistä lähtiessäni tiedän, että olen tehnyt parhaani.

On normaalia, että työkunto vaihtelee elämäntilanteen mukaan. Opettele tunnistamaan jaksamisesi rajat ja kunnioittamaan niitä. Jos voimat ovat vähissä, uskalla hakea apua työterveyshuollosta tai esimieheltä.

Pidä huolta työkaverista.

Hyvää fiilistä työkavereiden kesken kannattaa vaalia. Sairaalamaailmassa johto ei aina ymmärrä työn vaatimuksia, mutta työkaverit ymmärtävät. He ovat apuna konkreettisina käsipareina ja erityisesti silloin, kun työssä kohtaa henkisesti kuormittavia tilanteita.

Työkavereiden hyväksi voi ja kannattaa tehdä vähän ekstraa. Yhdessä yövuorossa päätimme perustaa yhdistyksen edistämään pääkaupunkiseudun kätilöiden hyvinvointia. Ajattelimme, että ansaitsemme hyvää mieltä työyhteisöön, joka on elänyt läpi hurjan muutoksen. Olemme saaneet sponsoreita tukemaan esimerkiksi hemmotteluiltoja ja juhlia.

Hoitoalalla sijaisia kohdellaan usein huonosti, ja siksi hyvistä sijaisista on pulaa. On epäreilua, että työsopimukset saattavat olla vain muutaman viikon mittaisia. Sijaisten on hankala pitää puoliaan työpaikan menettämisen pelossa. Sen vuoksi vakihenkilökunnan pitää ajaa myös sijaisten asiaa.

Tohdi sanoa joskus ei.

Oma työyhteisömme synnytysten hoidossa pääkaupunkiseudulla on elänyt jatkuvassa muutoksessa jo vuosia. Muutosjohtamisessa on ollut puutteita. Helposti ajatellaan, että ihmiset ovat muutosvastarintaisia. Rivihoitajan näkökulmasta näyttää kuitenkin usein siltä, että päätökset sanellaan ylhäältä.

Tärkeintä on, että asiakkaat saavat hyvää ja turvallista hoitoa. Isojen muutosten keskellä työrauha uhkaa kadota. Perustyötä täytyy arvostaa, ei pelkästään jatkuvaa uuden kehittämistä.

Täytyy uskaltaa myös kieltäytyä ylimääräisestä työstä, työryhmään osallistumisesta tai uudistushankkeesta.

Joskus myös työntekijän täytyy uskaltaa kieltäytyä ylimääräisestä työstä, työryhmään osallistumisesta tai uudistushankkeesta. Itse olen opiskellut omalla rahallani ja ajallani seksuaaliterapeutiksi. Sitä ammattitaitoani en lahjoita työnantajalle ilmaiseksi.

Uskalla puuttua johtamisongelmiin.

Johto on vastuussa siitä, että homma pyörii, tilat ovat toimivat ja turvalliset ja henkilökuntaa on riittävästi. Näissä perusasioissa sairaaloissa on usein ongelmia. Esimerkiksi sisäilmaongelmissa olemme saaneet pahasti vasten kasvoja.

Rivityöntekijältä vaatii rohkeutta penätä parempia työoloja, mutta suu täytyy saada auki. Kynnyksen kääntyä lähiesimiehen tai luottamusmiehen puoleen pitäisi olla matalampi.

Loppuunajettu ja kyyninen hoitaja ei ole kaunis näky.

Henkilöstön vointi vaikuttaa suoraan työn tulokseen. Loppuunajettu ja kyyninen hoitaja ei ole kaunis näky. Ihmisten hoitamista ei voi survoa tehdasmuottiin, vaikka sitä kovasti yritetään.

Liisa Taipalus iloitsee tyttärensä Sulo-vauvasta. ”Rakastuin häneen jo silloin, kun tyttäreni kumppani odotti häntä.”
Liisa Taipalus iloitsee tyttärensä Sulo-vauvasta. ”Rakastuin häneen jo silloin, kun tyttäreni kumppani odotti häntä.”

Geenit ovat isovanhemmuudessa sivuseikka, sanoo sateenkaariperheen mummi Liisa Taipalus.

Lapsi on aina lahja.

Mummiksi voi tulla, vaikka lapsi perustaisi perheen samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Nykypäivänä se ei enää ole huolenaihe, keinoja löytyy hedelmöityshoidoista adop­tioon. Omalle tyttärelleni ja hänen puolisolleen Petralle syntyi tammikuussa ihana Sulo-poika, joka sai alkunsa kotona tehdyllä inseminaatiolla.

Naispareille vauvan saaminen on tietysti helpompaa kuin miespareille, mutta onhan kansanedustaja Jani Toivolalla lapsi ja ruotsinsuomalaisella Mark Levengoodilla kaksi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi.

Yksi asia on silti muistettava, vaikka miten toivoisi isovanhemmuutta: vauvan saaminen ei ole itsestäänselvyys, ei edes heteroparille. Joku ei saa lasta, vaikka kuinka haluaisi, ja joku toinen ei halua lapsia lainkaan.

Ei adoptiolapsissakaan ole suvun geenejä, mutta niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Geenit ovat sivuseikka.

Sulossa ei tietenkään ole tyttäreni geenejä, koska tyttären puoliso hänet synnytti. Silti rakastuin häneen ihan yhtä paljon kuin muidenkin lasteni lapsiin. Sulo oli minusta ihana jo silloin, kun hän vielä oli Petran vatsassa.

Ihan samahan se on adoptiolasten kanssa. Ei heissäkään ole suvun geenejä, mutta niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Kiusaamista ei voi ennustaa.

On turhaa murehtia erikseen sitä, että lapsenlapsi joutuisi koulukiusatuksi, koska kasvaa sateenkaariperheessä. Hirveä tosiasia on, että kiusaaja voi valita uhrikseen kenet tahansa. Ei siihen mitään syytä tarvita.

Tiedän, että tytär ja hänen puolisonsa tekevät kaikkensa, että Sulo saisi vahvan itsetunnon. Siinä me isovanhemmatkin voimme olla avuksi. Kun lapsi tietää olevansa rakastettu ja hänellä on hyvä turvaverkko, se auttaa häntä kestämään paremmin maailman tyrskyt.

Kysyin tyttäreltäni, tapahtuiko hedelmöitys kotona vai klinikalla. Sain suoraan kysymykseen suoran vastauksen.

Etsi oikeaa tietoa.

Kun kuulin Petran raskaudesta, kysyin tyttäreltäni, tapahtuiko hedelmöitys kotona vai klinikalla. Sain suoraan kysymykseen suoran vastauksen. Tietysti heillä olisi ollut oikeus olla kertomattakin.

Itse olen perushoitaja ja työskentelin 39 vuotta naistentautien polilla, jossa tehtiin myös hedelmöityshoitoja. Tiedän paljon inseminaatioista, mutta kaikille isovanhemmille ne eivät ole selviä asioita. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, oikeaa tietoa löytyy esimerkiksi sateenkaariperheet-sivustolta netistä.

Mummi saa hössöttää.

Kun Suloa odotettiin, kerroin ystävilleni, että tyttären perheeseen tulee vauva. Jotkut sitten kyselivät, että koskas tytär synnyttää. Minä korjasin, että ei hän synnytä vaan hänen puolisonsa. Kukaan ei oikeastaan ole kysellyt sen enempää, enkä minä lapsenlapsistani mitenkään julista.

Tosin miniäni Petran mielestä ei haittaisi, vaikka vähän julistaisinkin. Mummit saavat kuulemma hössöttää. Ja kun välimme ovat kaikin puolin kunnossa, tiedämme molemmat, mistä asioista puhutaan ulkopuolisille ja mistä ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2018.

Liisa Taipalus

 

68-vuotias hollolalainen perushoitaja on eläkkeellä ja viiden lapsenlapsen mummi. Nuorin heistä on Sulo-vauva, jonka Liisan tytär ja tämän puoliso Petra saivat tammikuussa.

Salla Autere haluaa kirkon näkyvän kaduilla ja baareissa. ”Jos emme hyväksy erilaisuutta, kirkko saa laittaa lapun luukulle.”
Salla Autere haluaa kirkon näkyvän kaduilla ja baareissa. ”Jos emme hyväksy erilaisuutta, kirkko saa laittaa lapun luukulle.”

Kirkon pitää rentouttaa tunnelma, jos se ei halua laittaa lappua luukulle, sanoo pappi Salla Autere

Synnit korostuvat liikaa.

Jumalanpalveluksissa kehotetaan kuulemaan ilosanomaa, mutta mitä tapahtuu? Synkällä naamalla luetaan Raamattua ja saarnataan siitä, kuinka syntisiä olemme, ja kaikkien tulee nyt hirveästi katua. Synnit ja kärsimys korostuvat kirkossa liikaa.

Uusien tapojen juurruttaminen ei ole helppoa. Jopa virsien laulutempon muuttaminen saattaa loukata joitain, saatikka sitten se, että jättäisi virret kokonaan pois ja laulaisi jotain letkeämpää!

Erästä rouvashenkilöä ärsytti, etten puhunut saarnanuotilla, vaan kuin ystävälle.

Muistan ensimmäisen saarnavuoroni. Eräs iäkäs rouvashenkilö sanoi jumalanpalveluksen jälkeen, että olipa hyvä saarna, paljon tärkeää asiaa, mutta häntä ärsytti, kun en puhunut niin kuin papin kuuluu. En siis puhunut hyvin hitaasti, selkeästi ja saarnanuotilla, vaan pikemminkin kuin ystävälle. Sellainen ei kuulemma sopinut.

Kirkossa saa taputtaa.

Kirkossa saa vaikka tanssia, jos siltä tuntuu! Hyvä musiikki ja iloinen, rento tunnelma tuntuu koko kropassa. Sen saa näyttää – yhtä lailla kuin surun ja kyyneleet.

Minusta on ihana esimerkiksi antaa kunnon aplodit rakastuneelle vastavihitylle hääparille kaikkien häävieraiden kanssa. Jaamme heidän ilonsa, olemme onnellisia heidän puolestaan. Miksi ihmeessä sellaista tunnetta pitäisi edes hillitä tai pitää vain itsellään!

Ihmisiä ei saa luokitella.

Kirkko tekee valtavasti hyvää työtä – erityisesti heidän kanssaan, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa, ovat taloudellisissa vaikeuksissa, yksinäisiä tai sairaita. Mutta tasa-arvo ei toteudu. Se saa minut äärimmäisen surulliseksi ja vihaiseksi.

Homoseksuaalit suljetaan yhä julmasti ulos kieltämällä esimerkiksi kirkollinen vihkiminen. Välillä mietin, voinko oikeasti tehdä työtä yhteisössä, joka sallii näin suuren syrjinnän ja asettaa ihmisiä eri kasteihin.

En saanut työtä, koska oli kuulemma turvallisempaa palkata mies.

Sitten on naispappeuskysymys. Olen itsekin kohdannut syrjintää. Eräässä rekrytointitilanteessa minulle sanottiin, että olet kyllä todella hyvä, mutta meidän on turvallisempaa palkata mies, koska hänen kanssaan kaikki tulevat toimeen. Työvuoroja on myös muuteltu niin, ettei sattuisi mieskollega samaan aikaan töihin. Välillä tekee mieli huutaa. Työpaikka se on tämäkin siinä, missä muutkin!

Heviä häihin ja hautajaisiin.

Rakastan työtäni ja seurakuntaani, mutta kannan huolta tulevaisuudesta. Kirkko ei tavoita nuoria niin kuin pitäisi. Isolta osin se johtuu siitä, että kirkko ei ole ollut valmis uudistumaan. Meidän pitäisi olla kaduilla sekä baareissa ja rentouttaa tunnelma.

Urkujen rinnalla voivat soida rummut ja sähkökitarat.

Olen rentouttanut tunnelmaa muun muassa vetämällä hevimessuja. Kirkkomusiikin pitää uudistua. Urkujen rinnalla voivat soida rummut ja sähkökitarat.

Pahin pelkoni on, että ellemme kirkossa hyväksy yhteiskunnan ja ihmisten erilaisuutta – sitäkin, etteivät kaikki ole niin synkkiä, syntikeskeisiä ja hartaita – saamme laittaa lapun luukulle. Aktiivisia jäseniä ei muutaman kymmenen vuoden päästä enää ole.

Kirjoitus on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2018.

Salla Autere

36-vuotias oululainen pappi rakastaa tatuointeja ja heviä. Hän vaihtoi alaa ja opiskeli teologiaa kolmekymppisenä, jotta voisi auttaa ihmisiä ja muuttaa luutuneita asenteita.

Vierailija

Pappi Salla Autere: ”Synnit korostuvat kirkossa liikaa, siellä pitäisi tanssia ja taputtaa”

Juuri samanlaisia asioita on tullut mieleen nyt lähiaikoina, kun pääsin kesäksi töihin seurakuntaan. En yhtään ihmettele, että nuori väestö ei innostu kirkon toiminnasta. Nyt sain ihan palautetta siitä, että käyttäydyn liian tuttavallisesti tilaisuudessa kohtaamieni vanhohen tuttujen kanssa. Joku voi kuulemma pahoittaa mielensä sellaisesta.Ihme ajattelua, vaikea käsittää. Ikinä en missään työyhteisössä asiakaspalvelutilanteissa ole tuollaista palautetta saanut ja monenlaisia kohtaamisia...
Lue kommentti