Mitä äiti voi tehdä, kun oma aikuinen lapsi ei saa elämänsyrjästä kiinni?
Mitä äiti voi tehdä, kun oma aikuinen lapsi ei saa elämänsyrjästä kiinni?

Paniikkihäiriöstä alkanut kierre johti masennukseen, ja nyt poika tarvitsisi apua saadakseen elämästä kiinni. Miten aikuista lasta voisi auttaa, kysyy huolestunut äiti.

Ei sen näin pitänyt mennä! Lahjakas mutta laiska poikani ei viitsinyt tehdä paljoakaan koulunkäynnin eteen, pärjäsi kuitenkin hyvin muistinsa avulla ja kirjoitti ylioppilaaksi keskivertopapereilla. Sitten olisi pitänytkin tietää, mitä isona haluaa tehdä, eikä hänellä ollut aavistustakaan. Joissain pääsykokeissa hän kävi valmistautumatta mitenkään eikä tietysti päässyt opiskelemaan.

Hän meni sitten kaupan kassalle töihin, ainakin väliaikaisesti, kunnes tietää, mitä tehdä. Siinä vierähti vuosia, kunnes hän totesi, että voisi ehkä jatkaa opiskeluja, kiinnostava ala oli löytynyt. Kassalla hän jatkoi opiskelujen ohessa. Sitten iski paniikkihäiriö. Tuli sairauslomia ja töihin lähtö alkoi tuntua mahdottomalta, sillä kassajonot aiheuttivat paniikkia. Ja kun tilanne paheni, jäi opiskelukin.

Mielestäni poika pitäisi saada johonkin kokonaisvaltaiseen kuntoutukseen, jossa paneuduttaisiin niin henkiseen kuin fyysiseen puoleen.

Poika on nyt 35 ja paniikkihäiriön lisäksi hän kärsii masennuksesta. Henkinen huono olo on sairastuttanut myös fyysisesti, mihinkään ei jaksa lähteä, eikä mikään kiinnosta. Rahatilanne on tietysti huono, tukien varassa eletään. Välillä hän pelkää kuolevansa ja tulee lapsuudenkotiinsa, jotta joku on koko ajan läsnä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hän tarvitsisi apua, tiedostaa sen itsekin, mutta ei osaa sitä etsiä tai vaatia. Hän on kyllä käynyt psykologin luona säännöllisesti, mutta se ei tunnu auttavan. Meidän vanhempien neuvot ja avuntarjoukset eivät kelpaa, ja miten aikuisen lapsen asioihin voisi puuttua. Hänellä ei ole alkoholi- tai huumeongelmia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt toivoisin siis neuvoja, josko joku olisi samankaltaisessa tilanteessa. Mistä apua voisi saada? Mielestäni poika pitäisi saada johonkin kokonaisvaltaiseen kuntoutukseen, jossa paneuduttaisiin niin henkiseen kuin fyysiseen puoleen. Mutta miten ja minne?

Aina äiti

Mitä ajatuksia kirje herätti sinussa? Kommentoi alla keskustelukentässä tai lähetä oma kirjeesi sähköpostilla Ihmisten kesken -palstalle: ihmisten.kesken@sanoma.com

Vierailija

Itse koen olevani aivan samassa pisteessä mies 35v.
Ehkä erilailla, mutta samaistun tausin kirjoitukseen.
... En tunne läheisyyttä tai turvaa kenenkaan seurassa en edes kotona tunne turvaa, on ahdistavaa olla ihmisten seurassa ja yksinkin, vaikka omaan rauhaan aina pakenen, ajatukset juoksee eikä hiljaisuutta pään sisällä löydy enään, olen empaattinen ja häpeävä persoona asetan aina kaikki muut etusijalle ja otan syyt niskoilleni ja kannan syyllisyttä kaikesta, pääni jauhaa vaan samaa negatiivista nauhaa pääni sisällä miten huono olen.
Mikään ei innosta tai kiinnosta enään, kaipaan kavereita, ja niita minulla on, mutta kun olen niiden seurassa, haluan vaan paeta pois, en osaa vain olla ja nauttia en saa yhteyttä.
Pidemmät sosiaaliset kohtaamiset ahdistaa,
Haen pakoa ja mielihyvää suorittamalla vaarallisia harrastuksia, mutta enään niihinkään ei riitä into lähteä.

Olen ruvennut kuuntelemaan äänikirjoja jotka auttavat ymmärtämään, mutta löydänkö vastausta niistä itse vai tarvitaanko joku ymmärtävä ihminen lähelle vai psykologi

Lääkkeisiin en koske ellei ole pakko, enkä käytä alkoholia tai tupakkaa, toki kokeilut olen, mutta niistä tulee vielä pahempi olo ja syyllisyyden tunne

Veikkaan että kaikki me tarvitsemme toistemme tukea ja YMMÄRRYSTÄ JA ANTEEKSI ANTAMISTA, maailma on niin täynnä syyttämistä ja negatiivisuutta ja muiden epaonnistumisen riemuitsemista ja omien etuuksia tavoittelemista.

Vierailija

Itse sairastan paniikkihäiriötä ja suosittelen lämpimästi psykoterapiaa. Psykologi tekee potilaalle lähetteen ja antaa tarkemmat ohjeet miten tämä tapahtuu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla