Nuorempana Anja Kekkonen hamstrasi kotiinsa tavaraa, jota ei edes tarvinnut. ”Ostaminen oli sijaistoimintaa, jolla hankin sielunrauhaa.”

”Voi hyvänen aika tätä kirjahyllyä”, puuskahtaa Anja Kekkonen, 70, kodissaan Helsingin Arabianrannassa ja nauraa päälle.

Valkoinen kirjahylly ulko-oven pielessä on niin täynnä tavaraa kuin olla voi. Kirjojen lisäksi hyllyssä on lasipurkki täynnä kolikoita, joilla käydään kerran viikossa ex-miehen kanssa kahvilla. On lapsenlapsen sukat ja kengätkin kuivumassa.

Toki Anja on aikonut järjestellä hyllyä, mutta jostain syystä se ei tapahdu. Hän ei ole kuullutkaan marittamisesta. Eikä niin väliksikään. Sillä tämä koti on käytännöllinen, vihdoinkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Anja Kekkonen on asunut elämänsä aikana lukuisissa asunnoissa, jotka ovat kaikki olleet erilaisia. 1960-luvulla nuorilla oli tapana muuttaa vuokra-asunnosta toiseen. Silloin ei juuri osteltu tavaroita eikä ollut rahaakaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ostin rakkautta, koska elin yksin. Vuorasin pintani ihanilla vaatteilla.

Anja käy istumaan keinutuoliin ja lukee punaista päiväkirjaansa, joka paljastaa parikymppisen Anjan ajatuksia.

Köyhä, köyhä ihminen, miksi sinä tuhlaat? hän on kirjoittanut.

Anja tietää kyllä miksi.

”Ostin rakkautta, koska elin yksin. Minulla oli vain kassi, jossa oli yöpaita ja hammasharja. Ei ollut tavaraa. Tunsin oloni hylätyksi huonoissa vaatteissani ja ajattelin, että hyljätty pinta pitäisi vuorata ihanilla vaatteilla”, hän sanoo.

”Ostaminen oli sijaistoimintaa, jolla hankin sielunrauhaa.”

Täydellinen koti piti koossa

Tuhlaaminen loppui, kun syntyi lapsi. Vastuuntunto syntyi äitiydestä.

Anjasta tuli ulosottomies. Työssään hän näki, miltä kodeissa näyttää, kun asukas menettää elämänhallintansa.

Ulosottomiehen työ oli tavallaan tavaroiden luettelointia. Anjalle on jäänyt mieleen, kuinka osassa esineistä roikkuivat hintalaput. Ihmiset eivät olleet edes tarvinneet niitä.

Anja ei halunnut, että mikään tavara muistuttaisi häntä vanhasta elämästä.

Työelämänsä vilkkaimmassa vaiheessa Anja muutti Merihakaan. Hän rakensi kodistaan näyttämön ja kulki korkokengissä steriileissä huoneissa, joissa kaiken piti olla tarkasti paikoillaan. Siitä piti huolta siivooja.

”Olin sisäisesti turvaton. Kenttätyö oli välillä aika vaarallista, ja minusta tuntui, että virheetön koti piti minut koossa.”

Seinään saa piirtää

Nykyisessä kodissaan Anjalla on lapsiystäviään varten seinä, johon nämä saavat piirtää.

Kerran pienet ystävät halusivat ilahduttaa Anjaa piirtämällä toisellakin seinällä roikkuvan taulun ympärille värikynillä kehykset. Ensin Anja pettyi. Sitten hän tajusi, että kehykset kuuluvat hänen kotiinsa.

”Eiks ole ihanat!”

Anja uskoo, että jokainen kalustaa alitajuisesti sellaisen kodin, jonka juuri sillä hetkellä tarvitsee. Merihaan-kodista muuttaessaan hän otti mukaan vain kolme taulua ja antoi pois kalliit designhuonekalunsa. Hän ei halunnut, että mikään tavara muistuttaisi häntä vanhasta elämästä.

”Sanoin lähipiirille, että viekää kaikki. Kertaakaan ei ole kaduttanut.”

Nyt Anjan koti on kotoisa. Se pitää häntä pystyssä huonoinakin aikoina.

Tavaroissa on ihmisen historia

Lapsuudenkodistaan Anjalla on tallella puukko, viila ja hohtimet. Pienet muistot mahtuvat pieneen laukkuun.

Vanhoja tavaroitaan Anja vaalii sen mukaan, millaisia muistoja ne tuovat.

”Vanhoissa tavaroissa on ihmisen historia. Minuus tulee osittain tavaran kautta.”

Enää en tarvitse oikein mitään. Minä olen minun kotini.

Mamman vanha sirppi muistuttaa asennosta, jossa mamma leikkasi pellolla ohraa. Anja muistaa liinan ja leningin.

”Jos esinettä ei ole, kuva häviää.”

Anja saattaa yhä hankkia tavaraa, mutta hän myös kierrättää sitä. Heti kun hän huomaa, että joku tarvitsee tai haluaa jotakin, mitä hänellä on, hän antaa vaikka vaatteen yltään.

”En tarvitse enää oikein mitään. Minä olen minun kotini.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla