Vanha kyläkoulu puhkesi satumaiseen väriloistoon Sirpa Hasan ja Ukko-pojan käsissä

Pitkin mutkittelevia hiekkateitä ja autoa rytyyttäviä nimismiehen kiharoita käy matka koivukujalle. Sen päässä Konnevedellä, Keski-Suomessa sijaitsee Pukaran koulu. Pihassa­ raikaa: "Kukkokiekuu!" Venäjänvinttikoirat Viima ja Rani pysyvät hiirenhiljaa.

"Aito vahtikukkomme on tainnut viedä koirilta työt", myöntää talon asukas Sirpa Hasa.

Sirpan värikkään hameenhelman takana vilahtaa Ukko-poika. Nelivuotias juoksee paljaita varpaitaan arastelematta hiekan yli kohti kotiportaita. Jokaisella portaalla Ukko pyyhkii varpaansa tunnollisesti räsymattoon.

Vanha, unohdettu rättisitikka oli enne.

Taiteilija Sirpa Hasa osti Pukaran vanhan kansakoulun 1999. Hän ei silloin etsinyt koulua vaan rintamamiestaloa, mutta jo parkkeeratessaan pihaan rättisitikkaansa hän melkein tiesi, kuinka kävisi. Viikon kuluttua Sirpa oli kyläkoulun onnellinen omistaja.

"Pihalla 200 vuotta vanhan, suuren kuusen alla makasi vanha, nuutunut, unohdettu rättisitikkapolo. Enne. Siitä tiesin tämän olevan minun taloni. Täällä oli tuolloin saksalaisen metsästysmajan tunnelmaa, mutta runsas valo ja korkeat huoneet tekivät kuitenkin vaikutuksen."

Värikoodatut huoneet

Koulu lakkautettiin jo 1964, minkä jälkeen siinä asui vuokralaisia. Sirpan muuttaessa rakennuksessa­ ei ollut esimerkiksi keskuslämmitystä, ja talo oli ison remontin tarpeessa. Kun Sirpa pani tuulemaan, huoneet saivat uuden ilmeen: värikkään, mielikuvituksellisen ja vähän satumaisen.

"Käyttämissäni väreissä on kansanomaisia, kiinalaisia vivahteita. On hassua, että värit tulivat tänne jo ennen kuin adoptoin Ukon Kiinasta. Sekin oli varmasti enne", miettii Sirpa.

"Punainen on minulle rohkeuden väri. Käytän sitä koko ajan enemmän."

Matkalaukkukokoelman päällä on vintiltä löytynyt lehmän kallo.

Salissa, entisessä luokkahuoneessa, kohoavat nyt taivaansiniset pönttöuunit. Liuskekiviuuni sai lähtökomennon niiden tieltä. Sirpan omat batiikkityöt värittävät seiniä, ja matkalaukkukokoelman päällä on vintiltä löytynyt lehmän kallo. Lasipurkit ovat täynnä tuhansia nappeja.

"Ukon lempipuuhaa on levittää ne kaikki lattialle. Joskus ajattelin järjesteleväni napit sävyittäin purkkeihini. En ajattele enää."

Salista avautuvat punainen, turkoosi ja keltainen ovi entiseen opettajan asuntoon. Turkoosin oven takana on keittiö, johon valo siivilöityy puutarhasta läpi ikkunaan asennettujen batiikkisydänten.

"Kesäaamu, kahvikuppi ja paljaat varpaat ovat parasta, mitä tiedän."

Ukko kantaa kädessään kourallista keksejä. Yksi jää purkkiinkin seuraavaa kertaa varten. Sirpa kattaa pöytään nokkospiirakkaa ja kahvia.

"Kahvikuppi, kesäaamu ja paljaat varpaat nurmikolla ovat parasta mitä tiedän. Kahvinkeitintä minulla ei ole, sillä keitän aina aitoa pannukahvia ja kerään vanhoja pannuja", kertoo Sirpa.

"Kolmatta kyläkoulua ei ole tulossa!"

Ei yhtä ilman toista

Sirpa Hasa piti ennen Pukaran koulussa myös batiikkikursseja. Niitä varten salin lattiat pedattiin siskonpedeiksi ja piha täyttyi telttailijoista. Ahtauden vuoksi Sirpa innostui­ ostamaan 2012 toisenkin vanhan koulun läheltä, Konneveden Särkisalosta. Siellä ovat nyt opetus- ja ruokailutilat, värikammio­ ja batiikkivärjäykselle pyhitetty huone.

"En ajatellut villeimmissä kuvitelmissanikaan, että saisin elämääni toisen kyläkoulun. Kolmatta ei ole tulossa!"

Sirpa on matkustanut Siperiassa, Länsi-Afrikassa, Jaavalla ja Islannissa oppiakseen lisää tekstiilitaiteesta. Läheisin tekniikka hänelle on batiikkivärjäys, kouriintuntuva ja haastava.

"Viehättävin työvaihe on ehdottomasti se, kun pääsen läträämään. Olo on kuin vanhalla pyykkimummolla kuuman ja kostean höyryn noustessa kiehuvista vesipadoista. Taiteen tekeminen on työtäni ja samalla­ elämäntapa, jota ei voi kytkeä pois päältä."

"Talvesta on aina selvitty, ja kesällä tämä on paras paikka maailmassa."

Vahtikukko kiekaisee koulunpihassa jo ensimmäisen kerran neljältä aamulla. Aamupalan­ jälkeen Ukolla on kiire antamaan aamiaista myös kanalaan ja lampolaan. Äiti ja poika päästävät kotkottajat vapaasti­ käyskentelemään sopivasti villiintyneeseen puutarhaan.

"Koskaan en ole katunut tätä retkeä. En silloin, kun olin päiväkausia ilman vettä tai silloinkaan, kun rättärini ei päässyt ylös jäistä tietä. Talvesta on aina selvitty, ja kesän­ muuttaessa maailman vihreäksi tämä­ on paras paikka maailmassa."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.