Jokaisella meistä on ajattelu- ja toimintatapoja, joita luonnostaan käytämme. Lue viisi tapaa, jotka ovat tyypillisiä henkisesti vahvoille.

Henkisesti vahva…

1. Käyttää rakkautta voimana.

Voimaksi muuttunut rakkaus on paljon muutakin kuin parisuhde: se on mitä vain elämässä saamaasi hyvää, joka on tehnyt sinusta henkisesti vahvan.

Rakkaus antaa voimaa, joka tekee rohkeaksi. Henkisesti vahva, rakastettu ja itseään rakastava näkee paremmin voimansa selvitä vaikeuksista.

2. Keskittyy siihen, mihin voi vaikuttaa.

Henkisesti vahva katsoo sitä, mikä voi olla mahdollista ja mihin voi jotain vaikuttaa. Ei siihen, mille ei voi mitään.

Henkisesti vahvat eivät vain odota, että hyvä onni osuisi kohdalle tai valita huonoa onneaan. He tekevät, minkä voivat, juuri nyt. Käyttävät voimiaan ja taitojaan siihen, mitä pitävät arvokkaana.

3. Pyrkii toimimaan myönteisesti.

Henkisesti vahva on oppinut lopettamaan valittamisen ja päättänyt ruokkia kiitollisuutta. Hankaluudet hän pyrkii voittamaan myönteisyydellä. Hän keskittyy siihen, mikä elämässä on arvokasta ja hyvää. Tällaiset ihmiset luovat myös muille uskoa onnistumiseen.

4. On sitkeä ja johdonmukainen.

Henkinen vahvuus ei tarkoita vain sitä, miten suhtaudut vaikeisiin tilanteisiin. Sitä koetellaan joka päivä.

Henkisesti vahva on uskollinen itselleen, vaikka ei aina tekisi mieli. Jos luovutat yhä uudestaan, et saavuta sitä mitä tavoittelet, olkoon se vaikka niin pientä kuin kävelylenkki tai ikävän kysymyksen tekeminen vanhempainillassa.

Uskollisuutta itselle kannattaa treenata, sillä vahvuus ei aina tule synnyinlahjana.

5. Toimii uskoen, että hänen tekonsa merkitsevät.

Henkisesti vahva näkee itsensä ihmisenä, joka voi muuttaa maailmaa, pienilläkin asioilla. Tärkeintä ei ole, mitä on jo saavuttanut tai millainen on. Tärkeämpää on se, mitä voimme saada omalla olemisellamme ja ominaisuuksillamme aikaan.

Henkisesti vahva haluaa olla merkityksellinen tässä maailmassa. Hän haluaa elää siten, että voi kokea olevansa ylpeä itsestään. 

Lähde: marcandangel.com

 

Voi sen sanoa näinkin.
Voi sen sanoa näinkin.

Kysyimme lukijoilta, kuinka usein sanotte ääneen: ”Minä rakastan sinua”? Jotkut kertovat sanovansa lauseen joka päivä, jotkut eivät koskaan – mutta lähes kaikki haluaisivat kuulla sen useammin.  

  1. ”Uudenvuodenaattona mieheni sanoi: ’Kulta, mää rakastan sua yli kaiken.’ Sitten hän meni katsomaan televisiota. Seuraavana päivänä löysin hänet kuolleena olohuoneesta. Sydän oli pettänyt, ja minä suistuin pimeyteen. Noista viimeisistä sanoista olen kuitenkin onnellinen. Mieheni lähti minun rakkauteni mukanaan.”
  2. ”Näytän joka aamu rakkauteni keittämällä miehelleni kahvia ja nostamalla kengät verannalta sisään ennen kuin hän lähtee töihin. Teen eväät ja laitan kassiin yllätyksen joka päivä. Teot puhuvat silloin, kun minä en.”
  3. ”Mies tuli armeijasta vapaille, joi muutaman vodkapaukun, katsoimme leffaa ja hän sanoi rakastavansa. Kirjoitin ylös, että hän oli sanonut niin, koska välttämättä hän ei aamulla muistaisi. Muisti kuitenkin ja toisti sanansa selvinpäin.”
  4. ”Yhteiseen aamiaiseen kuuluvat kahvi, paahtoleipä ja vierekkäin istuminen. Olen lakannut kuulemasta sanoja, koska tiedän, että poikaystäväni tarkoittaa ’rakastan sinua’ kaataessaan kahvini.”
  5. ”Viimeksi sanoin lauseen koiralleni. Miehen kanssa ei ole 30 vuoteen sanottu rakkausjuttuja.”
  6. ”Poikaystäväni sanoi auton takapenkillä rakastavansa minua muutaman viikon tuntemisen jälkeen. Vastasin: Kiva.”
  7. ”En sano miehelleni että rakastan, koska hänkään ei sano sitä minulle. Toivoisin kyllä, että hän sanoisi.”
  8. ”Viimeksi kuulin lauseen, kun 13-vuotias poikani tuli luokseni, halasi ja sanoi rakastavansa minua.”
  9. ”Enpä muista, koska olen tuon lauseen ääneen sanonut. Mietteissäni olen kyllä niin ajatellut puolisostani, ja tilanteen mukaan kehun.”
  10. ”Pikkulapsiarjessa on vähän sellaisia hetkiä, jolloin saisi olla puolison kanssa kahden. Jotenkin lause hukkuu arjen alle, eikä sitä tule sanottua niin helposti toiselle. Harmillista, kun sen nyt huomaa.”
  11. ”Näin lapseni silmissä tyhjän, kovan ja vihaisen katseen. Yritin koskettaa olkaa ja sanoin anelevan epätoivoisesti: ’Minä rakastan sinua.’ Kuulikohan hän? Tuli sentään kotiin, tuo teini.”
  12. ”Poika, 6, sanoi tänään ruokapöydässä: ’Äiti, mä rakastan sua.’ Siihen perään sanoi tyttö, 4: ’Äiti, mäkin rakastan sua.’ Ja siihen perään vielä tyttö, 13: ’Äiti, mäkin rakastan sua ja tartten muuten uusia vaatteita.’”
  13. ”En koskaan lähde töihin sanomatta perheelleni, että rakastan heitä.”
  14. ”Tyttäreni yllättää minut usein tekstarilla, jossa hän sanoo, että rakastaa.”

Vastaukset perustuvat Kodin Kuvalehden nettikyselyyn. 82 prosenttia vastaajista toivoi, että kuulisi Minä rakastan sinua -lauseen useammin.

Näihin aikoihin tulevat tiedot eri oppilaitoksiin hyväksytyistä uusista opiskelijoista. Opiskelumaailmaan erikoistunut psykologi kertoo, miten vanhemmat voivat tukea omaa nuortaan, jos tämä ei päässytkään valittujen joukkoon.

Jatko-opinnoista haaveilevilla nuorilla ovat menossa vuoden piinallisimmat ajat. Tiedot valintatuloksista lukioihin ja ammattikouluihin pääsystä tulevat näihin aikoihin, ja muutaman viikon kuluttua alkaa postilaatikoihin putoilla kirjeitä korkeakouluista.

Sydäntä särkevä fakta on, että tänäkään vuonna kaikki hakijat eivät saa unelmiensa opiskelupaikkaa. Siitä seuraa, että myös sadat äidit ja isät joutuvat miettimään, miten he osaisivat lohduttaa pettynyttä lastaan.

Se on kova paikka, tietää opiskelumaailmaan ja nuoriin erikoistunut psykologi Laura Blomqvist lyhytterapiatalo Shortumista.

Blomqvistilla on pitkä kokemus työskentelystä lukio- ja ammattioppilaitospsykologina. Nuorten kanssa jutellessaan hän on huomannut, että monilla vanhemmilla on varsin vanhentunut käsitys siitä, millaista opiskelupaikan hakeminen tänä päivänä on.

”Jatko-opiskelupaikan hakeminen on nykyään kovaa peliä.”

”Vanhempana en ainakaan lähtisi vertailemaan nuoren kokemusta omiin muistoihini. Jatko-opiskelupaikan hakeminen on nykyään kovaa peliä”, Blomqvist sanoo.

Mitä keinoja vanhemmilla sitten on, kun he haluavat auttaa nuortaan selviämään pettymyksestä? Tässä Laura Blomqvistin vastauksia vanhempien kysymyksiin.

Mitä osaan sanoa pettyneelle nuorelleni?

Tärkeintä on, että vanhemmat ovat läsnä ja kuuntelevat, jos nuori haluaa jutella. Hän voi myös haluta miettiä asiaa ensin itsekseen, ja sitäkin toivetta on kunnioitettava. Omalla rauhallisuudellaan vanhemmat antavat viestin, että kyllä tästä selvitään.

Kun nuori on siihen valmis, hänen kanssaan voi pohdiskella, mitä opiskelupaikatta jääminen hänelle merkitsee. Pettymykselle, surulle, kaikille tunteille pitää antaa tilaa. Hänen ei tarvitse heti osata ratkaista, miten hän jatkaa eteenpäin. 

Mitä hänelle ei ainakaan pidä sanoa?

Riippuu paljon siitä, miten paha pettymys se on hänelle ollut. Ainakaan en sanoisi, että täytyy vain yrittää kovemmin tai että ensi kerralla pääset kyllä. Ennemminkin antaisin kannustusta siitä, että hän on tehnyt parhaansa.

Miten vakuutan, ettei hän ole luuseri?

Se kannattaa sanoa ääneen: Mikään pääsykoe tai jatko-opiskelupaikatta jääminen eivät määritä sinua. Vaikka et tällä kertaa päässyt opiskelemaan, se ei tee sinusta huonoa eikä epäonnistujaa. Riität juuri sellaisena kuin olet.

Monet hyvät ja osaavat hakijat joutuvat pettymään.

On hyvä muistuttaa myös siitä, että opiskelupaikat ovat oikeasti hyvin kilpailtuja. Monet hyvät ja osaavat hakijat joutuvat pettymään.

Miten lohdutan, jos nuori on pettynyt ennenkin?

Samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tukea ja kannustusta tarvitaan vielä enemmän, jos takana on jo yksi tai monta pettymykseen päättynyttä yritystä.

Pitäisikö ehdottaa, että kannattaa hakea muuanne?

Tässä olisin varovainen. Joskus tie opintoihin on oikeasti pitkä ja vaatii sinnikästä työtä ja motivaatiota. Jos lähdet ehdottelemaan unelmaansa tavoittelevalle nuorelle jotain muuta alaa, se voi tuntua maton vetämiseltä jalkojen alta.

Ennemmin kyselisin häneltä, millaisia asioita hän opiskelulta ja elämältä toivoo. Mikä hänelle on tärkeää? Mikä haaveiden alassa innostaa ja kiinnostaa? Hän voi ryhtyä miettimään itse, että samanlaisia asioita on mahdollista toteuttaa myös jotain muuta kautta.

Milloin nuori tarvitsee apua päästäkseen eteenpäin?

Tämä on tärkeä kysymys. Suru ja pettymys herättävät helposti ahdistusta ja voivat johtaa siihen, että nuori vetäytyy hetkeksi ihmissuhteista tai harrastuksista. Se on ihan normaali reaktio siinä tilanteessa, eikä sitä pidä liikaa säikähtää.

Jos vetäytyminen kuitenkin jatkuu pitkään ja vanhemmalle herää huoli, ottaisin asian puheeksi nuoren kanssa. Miltä tuntuisi, jos lähtisit hakemaan ulkopuolista apua?

Valitettavasti tässä tulee vastaan käytännön haaste. Kun nuori on valmistunut toisen asteen koulutuksesta, hän ei enää saa vanhan opiskeluhuollon palveluita. Seuraavan asteen palvelut avautuvat vasta, kun hän on päässyt jatko-opiskelemaan. Välivuotta pitävien palveluissa on vaje.

Välivuosi on hyvää aikaa opetella opiskelutaitoja.

Apua on siis haettava joko julkisen terveydenhuollon kautta tai yksityiseltä puolelta. Jotkut nuoret myös hyppäävät tässä kohdassa työelämään ja saattavat saada työterveyshuollon palveluja. Ne vain ovat aika rajallisia, jos tekee töitä tuntisopimuksella.

Miten rohkaisen nuorta sietämään välivuoden?

Välivuoden aikana kannattaa tehdä asioita, jotka ovat itselle merkityksellisiä. Se on myös hyvää aika harjoitella opiskelutaitoja: Miten opiskelen pääsykokeeseen? Miten selviän kokeissa jännittämisestä?

Tukea tähän löytyy netistäkin, esimerkiksi Ylen Abitreenien ja Nyyti ry:n sivuilta.

Miten selitän nuoren tilanteen tutuille ja sukulaisille?

Juttelisin tästäkin nuoren kanssa. Haluaako hän puhua asiasta itse, kun sedät ja tädit siitä kysyvät, vai toivooko hän, että vanhemmat toimisivat välissä puskureina?

Entä jos vanhempi itse on pettynyt, kun nuori jäi rannalle?

Totta kai vanhempi saa tuntea pettymystä. Kannattaa vain harkita tarkkaan, miten sen nuorelle ilmaisee.

Vanhemmat voisivat kertoa, miten he itse ovat selvinneet kovista pettymyksistä.

Tunteiden peittely ei edistä vuorovaikutusta, mutta nuorta on hyvä suojella liialta kuormitukselta. Hän jännittää jo valmiiksi sitä, miten vanhemmat hänen epäonnistumiseensa suhtautuvat. Ei pidä asettaa häntä sellaiseen asemaan, että hän joutuisi oman surunsa lisäksi kannattelemaan myös vanhempien tunteita.

Ennemminkin vanhemmat voisivat kertoa, miten he itse ovat selvinneet kovista pettymyksistä. Se antaa mallia ja rohkaisua. Näistä on selvitty ennenkin. Tästä pääsee eteenpäin.