Oman elämäntarinan kirjoittaminen saattaa paljastaa, toistatko samaa hulluutta tai virhettä kerran toisensa jälkeen.

Kirjoitin 9-vuotiaana päiväkirjaani: ”Kun kävin hammas lääkärissä minulla oli 1 reikä. se porattiin ja SE SATTUI KAMALASTI!”

19-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani: ”Juuri ennen nukahtamistani ajattelin...” Auts. En kehtaakaan kertoa, mitä. Parikymppisenä en enää ollut herttaisen lapsellinen, ainoastaan nolo.

Viime aikoina olen lueskellut vanhoja päiväkirjojani. Muistellut, itkeskellyt, hekottanut, yrittänyt ymmärtää itseäni.

Olen tyypillinen nelikymppinen, sanoo psykoterapeutti, Elämänkaarikirjoitus-menetelmän kehittäjä ja kouluttaja Pepi Reinikainen. Tässä iässä mennyt elämä alkaa kiinnostaa.

”Sitten iskee tunne, että hetkinen, homma ei mennyt ihan kuten kuvittelin. Pitäisikö katsoa takapeiliin?”

Miksi tein valinnat, jotka tein? Miten minusta tuli minä? Toistanko samaa hulluutta tai virhettä vuodesta toiseen? Vastauksia löytääkseen kannattaa kirjoittaa oma elämäntarina, Reinikainen sanoo.

Kerro, mistä vaikenet

Tykkäsikö vaari työstään? Nauroiko mummu paljon? Menneet sukupolvet, heidän valintansa ja arvonsa, vaikuttavat meihin. Siksi oma tarina kannattaa aloittaa isovanhempien tarinasta.

”Jos et tiedä heistä mitään, kirjoita esimerkiksi aiheesta: tämän vuoksi isovanhempani ovat jääneet minulle vieraiksi.”

"Tajusin, että olin käyttänyt kaiken aikani työntekoon, opiskeluun ja harrastuksiin. Yhteinen aika aviomieheni kanssa loisti poissaolollaan. Pohdiskelun jälkeen ymmärsin eromme syistä enemmän."

Isovanhempien tarinaa seuraa vanhempien tarina, sitten jatketaan omasta syntymästä.

”Kun edetään aikajärjestyksessä, ei voi kirjoittaa vain siitä elämänjaksosta, josta on aina ollut kiva kertoa. Siitä on jo jauhettu riittämiin.”

On pakko katsoa, mitä tapahtui ennen kivaa ja mitä sen jälkeen.

”Jos jättää jotakin kertomatta, myöhemmätkin elämänvaiheet jäävät vajaiksi. Taustalla on möykky, jota ei ole avattu.”

Kun sanat löytyvät, oivallus on vapauttava: Uskalsin kirjoittaa tästä asiasta. Selvisin siitä silloin, kun se tapahtui. Selviän muustakin.

Etsi syitä, ei syyllisiä

”Äiti kertoo aina vitsinä, etten uskaltanut olla kotona yksin ennen kuin murrosiässä. Muistan kuitenkin, miten rakensin alle kouluikäisenä sohvatyynyistä majaa, kun vanhemmat olivat lähteneet kauppaan. Luulin heidän jääneen auton alle.”

Mikä omassa elämässä on oikeasti ollut totta?

”Totuus ei ole yhden ihmisen hallinnassa”, Reinikainen sanoo.

”Kirjoittaessasi totta on se, miten sinä olet kokenut ja tulkinnut asiat. Asioille ei haeta syyllisiä, ainoastaan syitä.”

"Sain kiinni kirjoittamisen rytmistä ja julkaisin monen vuoden työn tuloksena kirjan, joka on tarina äitini sisaresta."

Kun sanat on kirjoitettu, ne on vielä kohdattava, seistävä sanojensa takana.

Se on usein vaikeaa. Ja samalla jotenkin luksusta. Ystävälle en ehtinyt taaskaan soittaa, mutta tässä sitä nyt kuuntelen itseäni. Edellisestä kerrasta on aikaa.

Tarinan edetessä siitä alkaa hahmottua käyttäytymismalleja. Olenko minä se, joka pakenee vaikeuksia? Minäkö vänkytän nurkassa ”ei mikään kuitenkaan onnistu” -mantraani?

Miksi olen tällainen? Voisinko toimia toisin?

Mennyt vahvistaa

Välirikko tärkeän ihmisen kanssa. Älyttömyyksissä tehty opiskelupaikan valinta. Kiirevuodet, jolloin lapsiin tuskastui liian usein…

Omaa elämäntarinaa ei ole helppo kirjoittaa ja lukea. Ei tarvitsekaan olla.

”Rehellisyys tarkoittaa, että ottaa vastuun elämästään. Näkee onnistumisten lisäksi tappiot eikä yritä kääntää niitä väkisin voitoiksi.”

"Kirjoittaessani ymmärsin, mistä tulen, kuka olen ollut ja mikä on tulevan kasvamiseni polku. Tunsin vapautuvani jostakin ahdistavasta, jolle ei välttämättä ole edes nimeä."

Sitä paitsi: Olisiko minulta ilman vaikeuksia jäänyt kokematta myös jotakin todella hyvää, jopa käänteentekevää?

Harharetket ja onnenkaudet, jokainen vaihe ansaitsee tulla sanoitetuksi. Sanojen välistä alkaa kirkastua: elämäni on ainutkertainen.

Olen nyt tässä hetkessä, hengitän. Takana menneet vuodet, edessä jotain uutta. Tarinani jatkuu.

Vinkki: Kysymyksiä kirjoittamisen tueksi

Jos alkuun pääseminen tuntuu hankalalta, mieti näitä:

Mikä on varhaisin hajuelämyksesi? Mitä pelkäsit alakouluikäisenä? Milloin löysit oman seksuaalisuutesi? Miten valitsit opiskelualasi? Millainen puolisosi oli, kun tutustuit häneen? Koska aloit suhtautua vanhempiisi kriittisesti? Minkä ikäisenä aloit 
haaveilla lapsista vai aloitko koskaan? Oliko sinulla neljänkympin kriisi? Pelkäätkö vanhenemista?

 

Lainaukset ovat Elämänkaari-kirjoituskurssin osanottajien kertomia. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2014.

5 tapaa päästä alkuun elämäntarinan kirjoittamisessa

1. Unohda punakynä. Elämäkerrassa tärkeää on sisältö, ei oikeinkirjoitus. Pilkkua ei tarvitse viilata.

2. Kysy, kun vielä voit. Hanki tietoa suvun vaiheista iäkkäiltä sukulaisilta. Pyydä nimet laatikossa lojuvien kuvien ihmisille.

3. Kaiva kalenteri esiin. Tutustu lähihistoriaan. Faktojen avulla omat vaiheet asettuvat uuteen perspektiiviin.

4. Älä kiirehdi. Elämänkaari­ryhmässä kirjoitetaan seitsemän vuoden jaksoissa, yhdestä jaksosta kaksi viikkoa.

5. Säilytä se, mitä kirjoitat. Tarinasi on arvokas paitsi itsellesi, myös lapsillesi ja lapsenlapsillesi.

Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Podetko ikäkriisiä? Kirjoita oman elämäsi tarina

25 vuotta sitten kirjoitin elämäntarinani nelikymppisenä. Tallensin sen korpulle. Korppu on hävinnyt. Eihän mikään tietokone ole hyväksynyt sellaista ainakaan 10 vuoteen. Muistan kyllä aika hyvin mitä, miten ja mistä kirjoitin. Ehkäpä kirjoitan uuden elämäntarinani, kun joulunpyhät tulevat... En usko, että siitä tulee kovinkaan erilainen, kun se 25 vuotta sitten kirjoittamani. Paitsi, että siihen tulee 25 vuotta lisää... Mietteissään. Ria
Lue kommentti
Vierailija

Podetko ikäkriisiä? Kirjoita oman elämäsi tarina

me olemme olleet aarilla tänään ja kaupassa äidin kanssa ja reijon kanssa oltiin kirjastossa ja äsken otin lääkkeet ja sanoin isille että katson leffa ja menen nukkumaan ja nyt kirjoitan ja sen jälkeen tyeen koneella yhden jutun ja sen jälkeen teen niin mutta kuulosuojaimet ja korvatulpat päässä ja sitten käyn nukkumaan ja minua rupeaa väsyttämään ja eikä meidän perhe juttele enään tänään ja näen sellaista unta missä missä ajattelen uni elokuvia jossa yhdessä on tuuli iines ankka ja matti ja...
Lue kommentti

Missä lapset ovat aattona? Miten aika riittää kaikille? Bonusäiti Miia kertoo, miten uusperheen jouluaikataulut heidän perheessään ratkaistaan.

Uusperheen joulussa on paljon hyvää: Kun koteja on kaksi, lasten pitkät lomat on helpompi järjestää. Läheisten (ja lahjojen) määrä vain lisääntyy.

Huolia aiheuttavat usein aikataulut. Missä lapset ovat aattona? Mihin pukki tilataan? Riittääkö aika kaikille? Entä miten aikataulupalapeli ratkaistaan, kun elämässä on useampi kuin yksi uusperhe?

Kysyimme bonusäiti Miialta, 30. Miian perheeseen kuuluvat mies ja tämän 7-vuotias tyttö. Myös tytön äidillä on uusperhe. Joulun aikaan nähdään lisäksi molempien vanhempia, Miian miehen veljiä ja Miian kummityttöä perheineen. Myös Miian isällä on uusperhe.

1. Uusperheet ovat tuoneet elämääsi lauman uusia ihmisiä. Miten aika riittää jouluna kaikille?

”Mietimme joulua lapsen kannalta. Hän on aattoillan meidän kanssamme ja aattopäivän äitinsä luona. Vaikka olemme kaikki hyvissä väleissä, joulun aikataulujen sopiminen stressaa molempia perheitä. Olemme miettineet, voisiko joka toinen joulu olla tulevaisuudessa hyvä järjestely.  Kumpikin perhe voisi suunnitella jouluaan rauhassa.

Yritämme ajatella, että kummankaan perheen menot eivät ole arvokkaampia kuin toisen. Olemme tasa-arvoisia. Jonkinlainen jako on vain pakko tehdä.

”Yritämme ajatella, että kummankaan perheen menot eivät ole arvokkaampia kuin toisen.”

Tänä jouluna kokoonnumme isäni ja hänen vaimonsa luo. Kysyin isältäni ja hänen vaimoltaan, mitä mieltä he olisivat, jos mieheni äiti ja nuorempi veli tulisivat myös. Molemmat ottivat avoimin mielin kaikki vastaan.

Nyt isälle tulevat anoppini ja mieheni veljen lisäksi minun kummityttöni ja hänen äitinsä eli äitini sisko, oma siskoni ja hänen miehensä, isäni uusperheen mukanaan tuoma bonussisko ja hänen poikaystävänsä. Kaikki eivät tunne toisiaan, mutta hienointa onkin uuden rakentaminen.”

2. Yhteisjoulu on ihana ajatus, mutta mitä tehdä, kun kaikki eivät tunne toisiaan?

”Joulu on läheisten aikaa, ja silloin puhutaan paljon perheestä. Mietimme ensin, miltä muista tuntuu viettää joulua ihmisten kanssa, joita he eivät tunne. Isäni ei esimerkiksi ole koskaan tavannut mieheni veljiä.

Olemme miettineet ohjelmaa, joka puhkaisee jäykkyyden kuplaa. Hankimme joulurekvisiittaa, hassuja silmälaseja ja päähineitä, ja otamme yhteiskuvan ne päässä. Kaikki voivat olla hassuja ja omanlaisiaan.

Teemme myös itse piñatan, jota lapset ja ehkä aikuisetkin pääsevät mäiskimään. Sen jälkeen kukaan ei jaksa ujostella.

Ihaninta tässä joulussa on, että pääsemme näkemään poikkeuksellisen monta ja niin monelle tärkeää ihmistä. Hienointa on, että me mieheni kanssa tuomme kaikki yhteen.”

"Teemme piñatan, jota lapset ja ehkä aikuisetkin pääsevät mäiskimään. Sen jälkeen kukaan ei jaksa ujostella."

3. Iskeekö koskaan ulkopuolisuuden tunne? Miten siitä pääsee?

”Mieheni tyttö oli 5-vuotias, kun tapasimme. Minulla ei ollut omia lapsia, enkä ollut vielä ajatellutkaan koko asiaa. Kun kävimme ensimmäisillä kahveilla, mies kertoi, että hänellä on pieni tytär.

Muistan suhteen alkuajoilta lauseen ’eihän tässä mitään, ostetaan vain tytölle sänky tänne minun luokseni’. Se oli vaaleanpunaisten linssien läpi katsottu ajatus. Todellisuudessa uusperheessä tarvitaan paljon hyväksyntää ja omasta yksityisyydestä luopumista.

”Tunsin paineita huolehtijan roolista, vaikka ei olisi tarvinnut.”

Minulle aikuisen rooli oli kasvun paikka. Siihen liittyi ulkopuolisuuden tunteita ja kaikenlaisia pelkoja. Jos me saamme lapsia, rakastaako mies heitä yhtä paljon? Haluaako hän lapsia enää, kun se on jo koettu? Tunsin myös paineita huolehtijan roolista, vaikka ei olisi tarvinnut.

Puhuimme mieheni kanssa vaikeistakin tunteista, kuten ulkopuolisuudesta. Lisäksi luin paljon kirjoja uusperheen muodostumisen vaiheista. Se ei välttämättä tapahdu vuodessa tai viidessäkään. Vie aikaa, kun uusperheen identiteetti syntyy ja roolit muotoutuvat.

Kirjat antoivat vertaistukea. En ollut yksin ajatusteni kanssa. Se helpotti.”

4. Kun aikaa on rajallisesti, joku pahoittaa kuitenkin mielensä. Mikä avuksi?

”Toki sukulaiset kyselevät, mutta he ymmärtävät, että suunnitelmia ei voi tehdä niin, että kaikki ehtivät nähdä kaikkia. Aikataulujen sumpliminen ei ole hankalaa, se pitää vain hyväksyä. Lasta ei aina saa kaikkiin meidän perheen tärkeisiin juttuihin mukaan.

”Aikataulujen sumpliminen pitää vain hyväksyä. Lasta ei aina saa kaikkiin meidän perheen tärkeisiin juttuihin mukaan.”

Meillä on se ajatus, että ilman riitaa kun selvitään, on hyvä. Jos näyttää, että jostakin tulee ongelma, teemme kaikkemme, ettei tulisi.

Olen ollut kova stressaamaan, mutta miehelläni on sellainen ihana ajatus, että elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Tämä on luovimista: miten parhaaksi on ja mikä on milloinkin tärkeää.

Yleensä kaikki asiat järjestyvät jotenkin. Auttaa, kun yrittää ajatella asioita hyvän kautta. Minusta on ihanaa, että on paljon paikkoja, joissa käydä – verrattuna siihen, ettei olisi.”

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä