Evoluutio on tehnyt meistä pessimistejä, mutta tuskan tunteelle ei enää ole niin suurta tarvetta.

"Arkihaasteen" jälkeen Facebookissa levisi positiivisuushaaste. Ihmiset luettelivat päivän iloisia asioita: olipas kiva puhelu, tosi hyvää jätskiä.

Pidin sitä herttaisena hömpänpömppänä, kunnes törmäsin tieteelliseen perusteluun.

Amerikkalainen neuropsykologi Rick Hanson kertoo, että aivomme ovat erityisherkkiä kielteisille tapahtumille. Tietenkin: lajin selviytymisen kannalta on tärkeämpää muistaa vaarat, kipu ja tuska kuin sateenkaari järven yllä.

Negatiivinen ärsyke painuu muistiimme heti ja vahvasti. Myönteinen kokemus vaatii enemmän aikaa ja keskittymistä, jotta se tuntuu miltään.

Sen takia päivästä jää mieleen vain se yksi ivallinen huomautus tai raivopää, joka karjui perään pyöräkaistalla. Tuhat muutakin asiaa tapahtui, mutta aivot säilöivät nämä muistot ikuiseen lippaaseen. Ties vaikka raivopää hyökkäisi huomenna.

Älä pode syyllisyyttä, jos olet pessimisti. Evoluutio on tehnyt meistä pessimistejä! Pessimisti ei joudu virtahevon syömäksi niin kuin ne, jotka jäivät ihailemaan sateenkaarta. Syntyjään aurinkoiset ihmiset ovat virhekappaleita.

Mikä tärkeintä, teoriasta voi muotoilla kaksi elämänohjetta. Älä ole se, joka yhdellä ivalauseella pilaa toisen päivän. Sillä niin käy. Ellei kohdalle osu virhekappale, ikävä äänensävy jää varmasti mieleen.

Lisäksi onnentunteita tulee harjoittaa. Iloon keskittyminen muokkaa hermoratoja herkemmiksi hyvälle ololle.

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä

Anna Taipale kirjoitti kirjan itsensä arvostamisesta. "Aiemmin ajattelin, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti."

Anna Taipale, Sydänjuttu-kirjasi kehottaa suhtautumaan itseensä lempeästi. Miksi se on niin tärkeää?

”Jos haluaa tehdä innostavia asioita, voida levollisemmin ja toteuttaa unelmiaan, on hirveän tärkeää suhtautua myönteisesti itseensä. Moni ajattelee huomaamattaan, että ei voi, pysty tai kehtaa. Sen ei tarvitse olla niin.

Ein sanominen on meille vaikeaa, ja moni tuskailee sen kanssa, ettei osaa vetää omia rajojaan. Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei? Teen silloin tilaa jollekin ihanalle.

Suhde itseen vaikuttaa ihan kaikkeen. Olen aiemmin kärvistellyt parisuhteissa, joissa on ollut hirveitä mustasukkaisuuskärhämiä. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa miestäni. Ymmärsin, että se ei ole sitä, mitä haluan. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti missään asiassa.”

”Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei?”

Miksi itselle on joskus niin vaikea olla kiva?

”Kielteinen ajattelu on opittu tapa. Aivojen vanhin osa, liskoaivot, on kehittynyt kalkuloimaan uhkia ja vaaroja. Se toimii edelleen niin.

Aivojen hermoradat ovat tottuneet tuottamaan tietynlaisia ajatuksia. Kun tiedostaa, millaista oma sisäinen puhe on, voi oppia puhumaan itselleen kannustavasti.”

Miten itse onnistuit muuttamaan ajattelutapaasi?

”Olen työskennellyt itseni kanssa vuosia ja opetellut kannustamaan itseäni. Olen itse oman hyvinvointini paras asiantuntija. Toiset voivat tukea ja peilata, mutta minä saan itse valita, kuinka itseeni suhtaudun.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.