Kun Sirkka Kokkosen poika Simeon sairastui 14-vuotiaana imusolmukesyöpään, Sirkasta tuntui raskaalta totutella ajatukseen, että on syöpäsairaan äiti. ”Juuri kun lapseni oli alkanut itsenäistyä, hän tarvitsikin apua kaikessa.”
”Pitkän odotuksen jälkeen huoneeseen astui kaksi lääkäriä. Toinen heistä esitteli itsensä hematologiksi. Olin joskus kuullut termin liittyvän syöpään.
Lääkärit puhuivat magneettikuvien tuloksista, ja mietin vain, että minun pitää muistaa kaikki, jotta voin selittää tilanteen miehelleni. Minun pitäisi kertoa hänelle, että lapsellamme on syöpä.
Sitten ajattelin, että poikani kuolee tähän. Kuvien mukaan iso kasvain painoi pahasti henkitorvea ja laskimoa. Lapsi, joka hetki sitten oli kävellyt parkkihallista sairaalaan, kärrättiin teho-osastolle.
Viime vuoden hiihtolomalla 14-vuotias poikamme Simeon oli laskettelemassa Messilässä ystäväperheemme kanssa. Kotiin tullessaan hänen kasvoihinsa, rintakehään ja käsiin ilmestyi tummia läikkiä, kuin mustelmia.
Kävimme lääkärissä, ja tämä arveli, että kyseessä on kylmäallergia. Allergialääke ei kuitenkaan auttanut, vaan pojan kaula ja kasvot alkoivat turvota. Hän sai lisäksi kortisonia, mutta turvotus paheni edelleen.
”Lähetin miehelleni viestin: tule pian, syöpä.”
Seuraavalla viikolla menin Simeonin kanssa uudelleen lääkäriin. Lääkäri mietti ääneen, että onpa kyllä outo tilanne, ja pyysi kollegansa huoneeseen. Saimme lähetteen Helsingin Uuteen lastensairaalaan. Kurvasimme sairaalaan Mäkkärin kautta. En ollut siinä vaiheessa kovin huolissani, sillä Simeonilla oli aikaisemminkin ollut allergioita.
Sairaalassa poikaa tutkittiin ja kuvattiin, ja odottelimme tuloksia. Mieheni Joona laittoi viestiä, että olisiko vahdinvaihdon aika, kun olimme lähes koko päivän olleet sairaalassa. Vastasin, että lääkäri tulee pian, emmeköhän me sen jälkeen pääse kotiin.
Sitten saapui hematologi uutisineen. Lähetin Joonalle viestin: tule sittenkin, tule pian, syöpä.
Sairaalasta suositeltiin, että toinen vanhempi jää heti pois töistä ja muuttaa sairaalahuoneeseen asumaan. Olimme pari vuotta aikaisemmin myyneet yrityksemme, jossa kuitenkin jatkoimme töitä, mieheni toimitusjohtajana ja minä tuote- ja markkinointipäällikkönä. Jo sinä iltana päätimme, että minä jäisin töistä pois pojan sairauden ajaksi.
Ensimmäiset päivät olivat vaikeimmat, kun Simeon oli teho-osastolla. Tuntui raskaalta totutella ajatukseen, että olen syöpälapsen äiti. Onneksi Simeon itse pysyi positiivisella mielellä – hän oli vakuuttunut lääkärin rohkaisusta, että imusolmukesyöpä on parannettavissa.
”Kasvain oli kasvanut aggressiivisesti vain muutamassa viikossa.”
Poikaa ei voinut nukuttaa edes koepalan oton ajaksi. Melkein yhdeksän desin kasvain painoi keuhkoja, henkitorvea ja verisuonia, eikä nukutuksessa käytettävää intubointiputkea pystytty laittamaan. Koepala otettiin lopulta puuduttamalla rintakehää sitä mukaa, mitä syvemmälle mentiin.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882773918z.1_20240614123834_000gq36m180m.20.jpg?itok=pv6B9ABo)
Kasvain oli kasvanut todella aggressiivisesti, vain muutamassa viikossa tai enintään parissa kuukaudessa.
Koepalojen ja lisätutkimusten jälkeen aloitettiin raskaat sytostaattihoidot verenkiertoon sekä selkäytimeen. Sytostaatit tippuivat pikkuhiljaa suoraan suoneen, ja samalla Simeon sai paljon nesteitä, jotta sytostaatit huuhtoutuivat pois kehosta halutulla vauhdilla.
Tyhjensin poikani pissapulloja käsineet käsissä. Omaan lapseeni laitettiin niin pahoja myrkkyjä, että minä en saanut edes koskea pulloihin paljain käsin. Simeon joutui makaamaan sängyssä puoli-istuvassa asennossa. Kokonaan makuullaan hän ei pystynyt olemaan, koska hänen oli vaikea saada happea.
Äidin huoli ärsyttää
Teini on teini sairaalahuoneessakin. Joskus Simeon älähti, että älä näytä noin huolestuneelta, se ärsyttää. Mene pois, mutta älä liian kauas, hän tuntui sanovan.
Nukuimme ja vietimme melkein kaiken ajan samassa huoneessa. Juuri kun lapseni oli alkanut itsenäistyä, päädyttiinkin tilanteeseen, jossa hän tarvitsi apua kaikessa.
Kerran olin juuri lääkärikäynnin aikaan kävelyllä ja palattuani kyselin Simeonilta, mitä lääkäri oli sanonut. ’En minä muista’, oli rakkaan teinini vastaus.
Vietimme sairaalassa pojan 15-vuotisjuhlat, pääsiäisen, vapun ja äitienpäivän. Yritimme keksiä sairaalahuoneeseen jotain hyvää ruokaa ja koristeita juhlien teemaan liittyen.
Hoitojen edetessä kotilomat saattoivat olla muutaman päivän pituisia. Emme voineet kutsua vieraita tai mennä ulos syömään. Hoitojen vuoksi Simeonin vastustuskyky oli alentunut, joten tartuntoja piti välttää.
Olimme sairaalassa viisi kuukautta, ja nyt Simeon on parantunut. Se on ihmeellistä. Toisaalta olin ollut jatkuvassa selviytymistilassa jo niin pitkään, että suuria tunteita ei tullut. Ehkä ne tulevat ajan kanssa, suru ja ilo.”
Mistä Sirkka sai itselleen voimia raskaina kuukausina? Miten hoidot etenivät? Miten sairastuminen vaikutti Simeoniin? Keiltä perhe sai tukea? Pääsikö Simeon osallistumaan siskonsa häihin? Millaista Sirkan ja Simeonin elämä on nyt? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 13/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Sirkka Kokkonen
46-vuotias tuote- ja markkinointipäällikkö työskentelee pintakäsittelyalan yrityksessä. Sirkka asuu Vantaalla miehensä Joonan ja heidän nuorimman lapsensa Simeonin, 16, kanssa. Kotona asustelevat myös kissat Calvin ja Klein. Kaksi tytärtä, 21- ja 23-vuotiaat, asuvat jo omillaan. Sirkka on käynyt 36 maassa, ja uusin maa listalla on Malawi. Hän haaveilee etätyömahdollisuuksista ulkomailla.
