Perheenäiti lahjoitti 20 000 euroa - Keniaan nousi asuntola tytöille

Jo kaukaa kuuluu laulu, ensin vaimeampana, sitten voimakkaammin. Welcome! Karibu!

Englannin- ja swahilinkieliset sanat toivottavat Virpi, 47, ja Sofia, 18, Panulan tervetulleeksi koulun pihalle Kenian Sookissa. Alakouluikäiset oppilaat vihreissä puvuissaan juoksevat vieraita vastaan. Pienimmät tuijottavat uteliaina ja huutelevat: Wazungu!­ Valkoihoisia!

Kaukaa Taipalsaarelta saapuneet äiti ja tytär istutetaan pihamaalle kunniapaikoille. Alkavat juhlallisuudet. Kiitospuheet, laulu ja tanssi kestävät tuntikausia. Lopuksi Virpi ja Sofia koristellaan käsin tehdyillä koruilla ja vöillä.

Virpiä pyydetään pitämään puhe. Hän ei ole valmistellut mitään, mutta onneksi tulkkauksen aikana on aikaa keksiä aina seuraava englanninkielinen lause.­

”Poika- ja tyttölapset ovat lahjoja Jumalalta”, Virpi aloittaa.

”He ovat yhtä arvokkaita. On hienoa kuulla, että myös tytöt voivat käydä koulua ja että äidit ovat mahdollistaneet sen. Tänään olen nähnyt monien unelmien toteutuneen tässä koulussa ja uudessa asuntolassa.”

Tähän valmistuu asuntola. Virpin ja Sofian kanssa saavutuksesta iloitsee Suomen World Visionin Ulla Tervo (vas.). 

Virpi muuraa asuntolan peruskiveä. ”Voihan sen muurauskurssin käydä näin Keniassakin.”

Juhlallisuudet, lahjat ja puheet toistuvat kolmen päivän aikana neljällä koululla. Kaikkialla vastaanotto­ on yhtä riemukas: Tässä on nainen, joka haluaa todella auttaa meitä! Tässä on nainen, joka on lahjoittanut 20 000 euroa tyttöjen kouluasuntoloiden rakentamiseen!

Kuka on tämä nainen ja mikä sai hänet antamaan niin paljon rahaa toiselle puolelle maapalloa?

Haaveammattina auttaja

Ämpärit painoivat käsissä raskaina. Vesi oli kannettava kaukaa järvestä. Ei auttanut, vaikka oli sokea orpotyttö.

Leikki oli kahdeksanvuotiaan Virpin ja hänen isosiskonsa yhteinen. Se sai alkunsa siitä, ettei Virpi voinut olla miettimättä, millaista on lapsilla, jotka ovat saaneet heikommat lähtökohdat kuin hän.

Pokot-heimon juhla-asuun pukeutunut­ lukiolaispoik­a toivotti Panulat tervetulleiksi Keniaan.

Iloisen utelias lukiolaistyttöjen­ ryhmä piiritti Sofian.­

Virpi halusi auttaa. Siihen liittyi haaveammattikin: hän tahtoi töihin Punaiseen Ristiin.

”Teini-ikäisenä lähdin mukaan Punaisen Ristin ystäväpalveluun­ ja pääsin pitämän seuraa iäkkäälle naiselle. Olen aina tehnyt sen, minkä pystyn. Minulle tulisi­ syyllinen olo, jos tietäisin, että voisin auttaa, mutta en tekisi niin.”

Jotta auttamisesta voisi tulla ammatti, hän päätti opiskella sosiaalityöntekijäksi. Opiskelukaupungissaan Jyväskylässä hän löysi samanhenkisiä nuoria Kansan Raamattuseuran illoista.

”Siellä tapasin tulevan mieheni Kimmon. Opiskelu­ajoista alkaen olemme antaneet tuloistamme kymmenen prosenttia hyväntekeväisyyteen. Se on ollut meille hyvä, Raamatun antama malli”, Virpi kertoo.

Punaisen Ristin työntekijää Virpistä ei tullut, sillä hän päätyi vankilaan. Konnunsuon sosiaalityöntekijänä hän yritti saada vankeja paremman elämän alkuun.­ Kimmo työskenteli lastenkodissa.

"Halusin näyttää Sofialle, että antamalla omastaan voi auttaa muita."

Parilla oli kuitenkin yhteinen haave: he halusivat perustaa perhekodin. Kun Taipalsaarelta löytyi sopiva iso omakotitalo, unelma toteutui. Taloon mahtui kolmen oman lapsen lisäksi sijaislapsiakin.

Sofian majakka

Virpi näyttää valokuvia Kenian-matkaltaan. Yhdessä Sookin kuvernööri paljastaa Ptoon koulun asuntolan seinään kiinnitetyn taulun. Siinä lukee swahilinkielinen nimi: Sofia lopoyin, Sofian majakka.

”Oli ihanaa, että voin tehdä tämän matkan Sofian kanssa ennen kuin hän muuttaa kotoa. Halusin näyttää, että antamalla omastaan voi auttaa muita.”

Äidit iloitsevat siitä, että heidän tyttärensä saavat käydä koulua ja yöpyä turvallisissa asuntoloissa.

Virpin ja Kimmon rahoittamassa asuntolassa on peltikatto ja sementtilattia. Kerrossängyissä nukkuu 70 tyttöä. Peteihin on pedattu patjat ja lakanat, mutta peitot ja tyynyt puuttuvat vielä. Vessoja, siis maassa olevia reikiä, on muutama. Suihkukoppeihin kannetaan vesi ämpäreillä. Lämmitystä tai sähköä ei ole.

Alun perin Virpi ja Kimmo ajattelivat lahjoittavansa yhden asuntolan, mutta paikalliset päättivät rakentaa neljä vaatimattomampaa. Sillä tavalla mahdollisimman moni tyttö saa mahdollisuuden käydä koulua.

Jos koululla ei voisi yöpyä, oppilaat joutuisivat kulkemaan päivittäin jalkaisin jopa kymmenien kilometrien koulumatkat. Matkan taittaminen pimeässä olisi vaarallista. Ja asuntolan ansiosta moni perhe päästää lapsensa kouluun. Ilman koulutusta tytöt naitettaisiin noin kolmetoistavuotiaina ja he jäisivät huolehtimaan kodista ja lapsista.

"En ole jäänyt mitään vaille, vaikka lahjoitamme rahaa."

Ajatus asuntolasta sai alkunsa, kun Virpi kolmisen vuotta sitten vieraili Keniassa tapaamassa­ 13-vuo­tiasta kummilastaan Nellyä.

Matkalla Virpi alkoi miettiä, mitä muuta voisi tehdä kenialaisten hyväksi kuin maksaa kehitysyhteistyöjärjestölle Nellyn kummimaksun.

”Jos haluaa tehdä hyvää, mutta ajatella myös talou­dellisesti, kehitysmaat ovat hyvä kohde. Siellä saa aikaan­ näkyviä parannuksia pienellä rahalla”, Virpi sanoo.

Kotiin palattuaan Virpi otti yhteyttä Suomen World Visioniin ja selvitti, millaiselle avulle olisi tarvetta. Hän keskusteli asiasta myös Kimmon kanssa.

Pian pariskunnalla oli yhteinen suunnitelma: perhe lahjoittaa tuhat euroa kuukaudessa tyttöjen kouluasuntolan rakentamiseen. Tavoitesumma, 20 000 euroa, täyttyisi vajaassa parissa vuodessa.

”En ole jäänyt mitään vaille, vaikka lahjoitamme rahaa”, Virpi sanoo.

Kaksi lukiolaista. Sofia tapasi Panuloiden kummitytön Nellyn.

Auttamistapoja Virpin ja Kimmon on ollut aina helppo keksiä.

Kerran Virpi vei kolme muovikassillista ruokaa lapsiperheeseen, jonka rahat olivat loppu. Yhdelle nuorelle Virpi ja Kimmo maksoivat puuttuvan leirimaksun, jotta tämä pääsi harrastamaan. He ovat myös auttaneet vuokranmaksuissa, lajitelleet sodan uhreille lahjoitettuja vaatteita, sisustaneet päivä­kotia ja vieneet lomamatkallaan romanilapsille 30 kiloa­ vaatetta.

”Haluni auttaa on itsekäs: tahdon parantaa omaa hyvinvointiani. Hyväntekeväisyys auttaa siinä ihan tutkitustikin.”

Hyvää kauheuden keskellä

Kun Virpi ja Sofia matkustivat Keniassa, Taipalsaaren-kotia piti pystyssä Kimmo. Kolmentoista vuoden aikana Panuloiden perhekoti on tarjonnut kasvupaikan kymmenelle sijaislapselle. Biologisten lasten Sofian, Anttonin, 16, ja Veeran, 9, lisäksi perheeseen kuuluu nyt kolme sijaislasta.

”Kerran olimme seitsemän lapsen kanssa lomalla etelässä. Hotellin uima-altaalla eräs nainen tuli luokseni ja sanoi, että anteeksi, mutta minun on pakko kysyä, ovatko nämä kaikki teidän”, Virpi nauraa.

Ovat ja eivät ole, hän vastasi. Rakkautta ja rajoja on Panuloilla pyritty jakamaan kaikille tasan.

Sijoitettujen lasten ja heidän biologisten vanhempiensa kanssa Virpi on joutunut kohtaamaan kipeitä asioita.

”Rankimpia tilanteita on ollut, kun sijaislasten läheisiä on kuollut. Olemme auttaneet hautajaisjärjestelyissä ja yrittäneet lohduttaa surevaa lasta.”

Virpi otti matkalle mukaan Sofian,­ joka haaveilee Afrikan­ tutkimuksen opiskelusta Helsingin yliopistossa.

Kolhuitta Virpi ei ole selvinnyt itsekään. Perheen kolmas biologinen lapsi Viljami kuoli tapaturmaisesti kotona vuonna 2001. Lastenvaunujen pohja petti, ja vaunuissa päiväunia nukkunut seitsenkuinen Viljami tukehtui.

”Tapahtuma muutti minua. Jouduin penkomaan itseäni syvältä. Mietin, miltä minun tulee näyttää ja kuulostaa kuolleen lapsen äitinä. Ilon perheeseen palautti vasta Veeran syntymä kolme vuotta myöhemmin.”

Riipivän surun läpi kuljettuaan Virpi ajattelee, että kauheaankin asiaan on kätkettynä jotain hyvää.

”Opin hyväksymään, että Jumalalla on korkein päätäntävalta. Mikä minä olen sanomaan häntä vastaan? Lohtua olen saanut myös luottamuksesta, että Viljami on taivaassa, hyvässä paikassa.”

"Olisi köyhää kerryttää omaisuutta vain itselleen."

Kun Virpi ajattelee menetystään, hän ajattelee usein myös kenialaisia äitejä.

”Moni heistä on kulkenut kovan tien. He ovat joutuneet kestämään ympärileikkauksen ja siitä johtuvat vaaralliset synnytykset. Heidän on täytynyt sietää köyhyyttä, nälkää, miesten väkivaltaa­ ja lasten menetyksiä malariaan. Moni on myös sairastunut hiviin. Kova elämä on opettanut heidät sitkeiksi, kekseliäiksi ja vahvoiksi naisiksi. Kunnioitan heitä suuresti.”

Kimmo ja Virpi­ Panulan­ kotiin mahtuu biologisten lasten Anttonin, Veeran ja Sofian lisäksi­ sijaislapsiakin.­ 

Virpi toivoisi, että suomalaisiin tarttuisi kenialaisten luottamus tulevaan.

”Miksi me suomalaiset ajattelemme usein niin kielteisesti ja kyynisesti? Kun vierailin Keniassa vammaisten koulussa, meille esiteltiin, että­ täällä on hieno koulu. Vielä ei ole sähkövaloa, mutta toivottavasti huomenna tai jonain päivänä on.”

Nyt asuntolat on saatu. Seuraavaa auttamiskohdetta Virpi ei vielä tiedä, mutta selvää on, että hän auttaa.

”Minusta olisi äärettömän köyhää kerryttää omaisuutta vain itselleen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2014.

OIKAISU: Verkkojutun otsikossa oli virhe, joka korjattiin 30.10.2015 kello 10.10.