Tiinan mies raitistui vuosien jälkeen: ”Kun Kimmo on kotona, kaikki minussa on ehjää”

KUN KIMMO LÄHTEE työreissulle, minua itkettää jo edellisenä iltana. Ja sitten eteisessä, kun hän on lähdössä. Tulee niin ikävä.

Ilman Kimmoa osa minusta puuttuu. Kun hän on kotona, kaikki minussa on ehjää.

Ehkä se on sairautta. Olen ollut Kimmosta sairaalloisen riippuvainen. Ei kukaan terve olisi pysynyt miehen rinnalla, joka yrittää tappaa itsensä kolmen kuukauden välein.

Mutta on se rakkauttakin. Kun aloitan lauseen, Kimmo jatkaa sitä. ­Luemme toistemme ajatukset. 

On se niin lutuinen. Ei menetä hermojaan mistään, ei niin pienestä kuin minä. Kimmossa on rauhaa, jota tarvitsen. Oli niinäkin vuosina, kun hän joi. En koskaan harkinnut eroa, vaikka uhosin niin. 

Kimmo oli alkoholisti, mutta hän on aina ollut muutakin: kiltti ihminen ja lasteni isä. Minun puoliskoni.

Kun Kimmo on poissa, olen surullinen ja yksinäinen ja lasken päiviä siihen, kunnes hän palaa.

Rakkaudeksi minä tätä kutsuisin.

MUSTA TUKKA, pitkä nahkatakki, naamassa lävistyksiä. Kun Kimmo käveli ensimmäistä kertaa vastaan sairaalan käytävällä, ajattelin: wau.

Mammanpojista en ole piitannut koskaan.

Oli huhtikuu 2002. Olin päässyt psykiatriselle osastolle lepäilemään, sillä eroni oli ottanut niin koville. Kimmo oli samalla osastolla, koska oli viina- ja lääkehuuruissaan yrittänyt itsemurhaa.

Aloimme jutella tupakkakopissa. Kimmo nauratti minua, höpötti pyörryksiin.

Kipeimmistä asioista on helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Sairaalassa oli sääntö, jonka mukaan vastakkaisen sukupuolen kanssa ei saa viritellä suhdetta. Kun katsoin telkkaria pää Kimmon sylissä, hoitajat patistivat minua nousemaan.

Yhtenä päivänä sovimme, että menemme yhdessä kioskille. Kimmo ei ilmaantunutkaan. Raivostuin. En tiennyt, että hän oli saanut paniikkihäiriökohtauksen.

Samana iltana hän sujautti oveni alta kirjeen: 

Anteeksi päivänsäteeni. Rakkaudella menninkäinen.

Siitä päivästä asti olemme kirjoittaneet toisillemme. 12 vuoden aikana kirjeitä on kertynyt laatikollinen. ­Kipeimmistä asioista on helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Kun tapasimme, lapseni edellisestä liitosta olivat 2- ja 4-vuotiaat. Tiesin, että Kimmo joi, mutta tunsin olevani turvassa. Neljä kuukautta ensitapaamisesta muutimme yhteen.

Kimmo ja Tiina muuttivat yhteen elokuussa 2002.

KOTONA ET JUO. Lasten edessä et juo. Nuo säännöt tein selväksi heti. Niinpä Kimmo joi aina muualla, kave­reillaan tai baarissa.

Alussa juopottelu ei häirinnyt. Pidin sitä normaa­lina, sillä olen alkoholistiperheen lapsi.

Kun Kimmo joi pelkkää olutta, hän oli oma lempeä itsensä. Jos hän napsi lääkkeitä ja väkeviä, hän muuttui itsetuhoiseksi. 

Eniten ärsyynnyin, kun hän halusi kännipäissään keskustella. Vetää monologia, jauhaa ja jankata.

Ajattelin, että jos soitan Kimmolle 10 kertaa päivässä, pystyn pitämään hänet elossa.

Kimmo oli työtön, ja saattoi kadota ryyppyreissuilleen päiviksi. En tuntenut vihaa, vain huolta.

Yöt kyttäsin kännykkääni. Jos Kimmo ei vastannut soittoihini, kuuntelin vastaajan viestiä uudelleen ja ­uudelleen: ”Kimmo tässä hei, en pääse nyt vastaamaan.” Minulle riitti, että sain kuulla hänen äänensä.

Hoidin lapsiani kuin robotti. Ruokin, vaatetin ja leikitin, mutta verhon raosta kurkin, kurvaako Kimmo taksilla pihaan. Jos itkin, lapset lohduttivat. Eihän sen niin olisi pitänyt mennä. 

Kuvittelin, että jos soitan Kimmolle 10 kertaa päivässä, pystyn pitämään hänet elossa. Että jos tuijotan kännykkääni, hän ei tapa itseään.

Miten älytön ajatus, itsekäskin. Tajusin sen vasta, kun eräs sairaanhoitaja sanoi: Jos Kimmo haluaa, hän tappaa itsensä vaikka samaan aikaan, kun puhutte ­puhelimessa. Et pysty estämään.

Aina kun Kimmo palasi reissuiltaan, hän katui kuin koiranpentu. Nuoli melkein varpaanvälinikin.

Sen hetken minulla oli kaikki valta. Murehtimiseni oli palkittu, olinhan saanut hänet taas ehjänä kotiin. En jaksanut rähjätä. Uskoin, että kyllä tämä tästä taas.

KIMMON RYYPPYVUOSINA meillä oli sääntö: makuuhuoneesta ei saa poistua, jos sänky ei ole pedattu. Sairastahan se oli. 

Minun oli pakko siivota, koska päässäni vallitsi kaaos. Jos matto oli rytyssä, ahdistuin heti. Kun suoristin sen, tunsin hallitsevani edes jotain. Sosiaalityöntekijä ihasteli tarkastuskäynnillä, kuinka siisti kotimme oli.

Lapsena Kimmo oli ollut samanlainen siivoushullu. Hän puunasi ja kokkasi, jotta ­hänen isänsä ei humalassa hermostuisi. Hänestä tuli neuroottinen miellyttäjä. Kun Kimmoa kiusattiin koulussa, hän tarjoutui teke­mään kiusaajien läksyt. Se vain pahensi ryöpytystä.

En edes haaveillut tasapainoisesta elämästä.

Omasta lapsuudestani en muista juuri mitään. En edes siskoani, vaikka nyt olemme läheisiä. 

Muistan vain, että olin paljon yksin. Asuimme maalla, ja lypsin leikisti mielikuvituslehmiäni. En muista pelän­neeni enkä iloinneeni. En muista tunteitani.

Opiskelin maanviljelijäksi ja puutarhuriksi, mutta kumpikaan ammateista ei tuntunut omalta. Kun sitten tapasin ensimmäisen mieheni, keskityin äitiyteen.

Jokaiseen parisuhteeseeni on liittynyt valehtelua ja alkoholia. En edes haaveillut tasapainoisesta elämästä. Kuvittelin, ettei se kuulu minulle. Rakkaussotkuista sain jännitystä, jota ilman tunsin oloni tyhjäksi.

Kesti vuosia, ennen kuin tajusin, ettei ongelma ole vain muissa. Se on myös minussa. Olen ollut itsekin sairas, koska olen hakeutunut tuhoisiin suhteisiin.

NELJÄN ENSIMMÄISEN vuotemme aikana Kimmo yritti itsemurhaa 11 kertaa. Hän hyppäsi koskeen, nielaisi lääkkeitä, veti ranteensa auki.

Kun hän loppuaikoina lähti ryyppäämään, sanoin, että tapa sitten ittes kunnolla. Tee kunnolla edes se.

Pahinta oli odottaminen. Odotin ja pelkäsin poliisin soittoa, joka tuli sairaalasta noin kolmen kuukauden välein. Kun se lopulta tuli, olin omituisen rauhallinen. 

Kun Kimmo oli ajanut lyhtypylvääseen, kysyin, ­pysyikö lasten uusi turvaistuin ehjänä. Vasta sitten ­kysyin, miten Kimmon kävi.

Ex-mieheni teki meistä lastensuojeluilmoituksen. Se pelasti perheemme.

Vuonna 2004 saimme ensimmäisen yhteisen lapsemme, pienen pojan. Hoidin Kimmoa ja vauvaa ja hylkäsin itseni. Minulla ei ollut voimia hakea töitä. Ystävä­piirini kutistui niin, että muiden kylään pyytäminen tuntui vaikealta.

Kun seuraavan vuoden kesällä odotin toista poikaamme, Kimmo joi aamusta iltaan. Pakenin turvakotiin ja vannoin, etten palaa. Palasin kuitenkin. Kimmo tuntui yhä läheiseltä.

Sitten tuli joulupäivä. Kimmo oli juonut, vaikka oli luvannut pysyä joulun raittiina. Meille tuli riita.

Siihen mennessä lapset olivat säästyneet näkemästä Kimmon sekoiluja, mutta nyt hän rämähti ikkunasta läpi. Lapset tuijottivat, kun hän hillui veripäissään.

Minä itkin ja keräsin sirpaleita. Teippasin ikkunan umpeen Juhlapöydän konvehtien kansilla, ettei lumi leijailisi sisälle.

Sen jälkeen ex-mieheni teki meistä lastensuojelu­ilmoituksen. Se pelasti perheemme.

OLIN KUVITELLUT, ettei lapsia voi ottaa meiltä pois, koska minä en juo. Sosiaaliviranomaiset ilmoittivat, ­että olin väärässä. Jos Kimmo jatkaisi juomista, lap­semme otettaisiin huostaan. Siitä en olisi selvinnyt. 

Niinpä kun meille tarjottiin kolmen kuukauden kuntoutusta, päätin mennä sinne lasten kanssa, tuli Kimmo tai ei.

Kimmo tuli. 

Kahdeksaan vuoteen Kimmo ei ole juonut pisaraakaan. Se on ihme.

Ensimmäiset kolme viikkoa hänellä oli hällä väliä -asenne. Kun jokaisen kuntoutujan piti kertoa itsestään, Kimmo keskittyi ratkomaan muiden ongelmia. Omia hänellä ei mielestään ollut.

Hänen käskettiin ottaa tosissaan tai häipyä. Se pysäytti hänet. Kimmo alkoi käydä pitkiä keskusteluja yhden raitistuneen miehen kanssa, joka tivasi, miksi hän ­pyristelee niin kovasti raitistumista vastaan. 

Kimmo oli uskonut, ettei selviäisi ahdistuksestaan ilman viinaa. Kuntoutuksessa hän alkoi tajuta, että ­viina oli ahdistuksen syy.

Kimmo raitistui. Kahdeksaan vuoteen hän ei ole juonut pisaraakaan.

Se on ihme.

Itse olen saanut lohtua alkoholistien läheisten vertaisryhmästä. En ole onnistunut kertomaan ryhmä­tapaamisissa elämästäni mitään, mitä joku muukin siellä ei olisi kokenut.

Kuopus Iiris syntyi raittiiseen perheeseen. Hän on Tiinan lapsista rohkein ja luottavaisin.

ENSIMMÄISENÄ RAITTIINA vuonna tappelimme enemmän kuin koskaan. Olin niin tottunut kantamaan vastuun kaikesta: Kimmon työttömyyspäivärahatkin olivat menneet suoraan tililleni, jotta hän ei joisi tai pelaisi niitä. Äkkiä minun pitikin luottaa, antaa hänen maksaa itse laskunsa. 

Vaikka olin kaivannut Kimmoa rinnalleni, tunsin asemani myös uhatuksi. En ollut enää perheen pää. 

Kimmo alkoi opetella isänä olemista. Ensin hän ­antoi kaikessa periksi: osti sipsejä ja karkkeja eikä uskal­tanut sanoa mihinkään ei.

Olin turhautunut siihen, kuinka alusta meidän piti aloittaa perhe-elämämme.

Vuonna 2008 saimme iltatähtemme, pikkuprinsessan. Hän on lapsista ainut, joka on syntynyt raittiiseen perheeseen, ja sen hänestä huomaa. Hän on määrätietoisempi kuin sisaruksensa eikä ole koskaan ujostellut ketään. Isänsä hän kietoo pikkusormensa ympäri.

VIIME KEVÄÄNÄ sisuunnuin ja tein elämäni ensimmäisen työhakemuksen. Hain vakituista hoiva-apulaisen paikkaa vanhusten hoivatalosta.
Hakijoita oli 90, ja minä pääsin haastatteluun.

Neljä sai paikan, ja minä olin yksi heistä.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä ei tapahdu minulle. Ei minulle satu mitään hyvää. Mutta sattuipa vain. Heti kun otin itsestäni vastuun, alkoi tapahtua hyviä asioita.

Vaikka vuorotyö on raskasta, yhtenäkään aamuna en ole mennyt töihin vastentahtoisesti. 

RAITISTUMISENSA JÄLKEEN Kimmo on luennoinut päihteettömyydestä ja ollut jopa kunnallisvaaliehdok­kaana.

Kerran kuussa Kimmo ajaa Helsinkiin, terapeutti Tommy Hellstenin mentor-koulutukseen. Nelivuotisella kurssilla opiskellaan ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitoja, ja sen jälkeen Kimmosta tulee Ihminen ­tavattavissa -mentor. Se tarkoittaa eräänlaista tsempparia tai rinnalla kulkijaa. Ehkä siitä tulee Kimmon ­uusi ammatti.

Tunsin itseni lapseksi, pieneksi ja onnelliseksi.

Vanhin lapsista on nyt 16, nuorin 5-vuotias. Murehdimme Kimmon kanssa uusia, yhteisiä murheita, kuten teiniemme myrskyjä. Kimmolle nalkutan vain siitä, että hän roikkuu jatkuvasti netissä: naputtaa blogiaan tai kirjoittaa päihdekeskustelupalstoille.  

Enää en elä varuillani. Minun ei tarvitse, sillä Kimmo ei ole kertaakaan pettänyt luottamustani. 

Viime jouluna sain ensimmäistä kertaa vuosiin joulu­fiiliksen. Ratkoin sohvalla ristikoita, kuuntelin joululauluja ja mietin, miten ihanaa on asua omassa talossa. Tunsin itseni lapseksi, pieneksi ja onnelliseksi.

Jos Kimmo lähtee Helsinkiin luentoreissulleen, jätän sängyn viikoksi petaamatta. Siitä tiedän, etten enää pelkää. Olen viimein turvassa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2014.