Kun Kai Lehtinen ottaa kirjan käteen, hänen niskansa kipeytyy.
KOSKA PERHEEMME ei omistanut televisiota, kun lapset olivat pieniä, saatoimme iltaisin kerääntyä koko porukalla sänkyyn kuuntelemaan lukemista. Silloin tuli kahlattua läpi lastenkirjallisuuden klassikot laidasta laitaan.
Lapset olisivat jaksaneet kuunnella kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja, mutta minä väsähdin aina liian aikaisin. Lapset tönivät minua hereille, käskivät jatkamaan ja nauroivat, kun säpsähdin ja saatoin pökerryksissäni jatkaa lukemista aivan väärillä, itse keksimilläni repliikeillä.
Nyt isompina melkein kaikki lapsemme ovat innokkaita lukijoita. Uskon, että kun lukemisesta on tullut lapsuudessa tapa, sitä tulee harrastettua myöhemminkin.
Itse en vetäisi suoraa verrannollisuutta kirjojen kahlaamisen ja fiksuuden välille.
TALVIAIKOINA ON MUKAVA paneutua kunnon kirjaan, varsinkin kun sen voi tehdä hyvällä omallatunnolla. Ulkona on pimeää ja kylmää, eikä pihatöitä tarvitse ajatella, jos vain lumet on aurattu. Nojatuoli takan ääressä ja hyvä kirja – siitä ei nautinnollinen koti-ilta parane.
Näin sanoo nainen, joka meillä asuu.
Sitten hän asettuu kirjansa kanssa hyvään asentoon lempituoliinsa. Hän, jos joku, lukee koko ajan. Lukeminen kuulemma parantaa älykkyyttä sen lisäksi, että se avartaa ajatuksia ja lisää yleissivistystä.
Tähän älykkyysasiaan meillä palataan usein. Itse vähemmän lukevana en vetäisi näin suoraa verrannollisuutta kirjojen kahlaamisen ja fiksuuden välille.
Nukahtaminen tapahtuu melko lailla sillä hetkellä, kun otan kirjan käteeni.
KADEHDIN SITÄ, ETTÄ joku omaa niin hyvän keskittymiskyvyn kuin nainen, joka meillä asuu. Hän lukee, vaikka nuoriso kinastelee ympärillä. Lukee ruuanlaiton ja siivoamisen lomassa. Lukee ennen nukahtamista ja muistaa vielä seuraavanakin päivänä, mihin kohtaan on jäänyt.
Itselleni lukeminen on asia, johon täytyy todella keskittyä. Ja kirjan pitää olla hyvin puhutteleva ennen kuin edes tartun siihen.
Lopputulos on kuitenkin aina sama. Kun olen varannut aikaa, ottanut kirjan esille ja asettunut tuoliin lukemaan, herään myöhemmin samasta asennosta niska puutuneena kattoon tuijottaen.
Sängyssä lukeminen on aivan mahdotonta. Nukahtaminen tapahtuu melko lailla sillä hetkellä, kun panen pään tyynyyn ja otan kirjan käteeni.
Finlandia-ehdokkaat selviävät yöpöytää vilkaisemalla.
JOSTAIN SYYSTÄ MINUSTA minusta ei ole tullut himolukijaa. Olen kuitenkin sivukorvalla kuuntelemalla päässyt jokseenkin selville pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden tämän hetken tilasta larssoneineen, frimanssoneineen, janssoneineen ja mitä näitä nyt onkaan.
Omaelämäkertojen ilmestymisestä pysyn kärryillä, kun selailen kirjapinoja kodissamme. Myös Finlandia-ehdokkaat selviävät yöpöytää vilkaisemalla.
Välillä nainen, joka meillä asuu, tuo kirjastosta ihan varta vasten kirjan, jonka uskoo sopivan minulle. Usein niin onkin.
Pitkä liitto ei tässäkään asiassa jätä mitään arvailujen varaan. Kirjallinen maku on kaiken muun ohella tullut kolmessakymmenessä vuodessa hyvin selville.
Pitäisikö palata vuosien takaiseen tapaan lukea ääneen?
VOISIN KYLLÄ LUKEA enemmän. Ongelmana on kuitenkin tämä nukahtaminen. Olisiko äänikirjojen kuunteleminen ratkaisu?
Vai pitäisikö palata vuosien takaiseen tapaan lukea ääneen? Asettuisin sänkyyn niin kuin lapset aikoinaan, ja nainen, joka meillä asuu, alkaisi lukea kuuluvalla äänellä. Hänen puhuessaan ei nimittäin ainakaan ihan heti tule mieleen nukahtaa.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 3/2015.
