Välimatka tuntuu sitä pidemmältä mitä enemmän tulee ikää, kirjoittaa Minna McGill pääkirjoituksessaan.
Lapsillani on kaksi pappaa. Jos toinen heistä haluaa tulla käymään, hänen täytyy lentää 7 000 kilometriä.
Viimeksi kesäkuun alussa hän sen teki. Pakkasi laukun Pennsylvaniassa, hyppäsi koneeseen ja saapui lapsenlapsensa ylioppilasjuhliin. Edellisestä Suomen-visiitistä on kymmenen vuotta, sitä edellisestä 19.
Paljon on ennallaan.
Suomalaiset edelleenkään tervehdi aamukävelyllä toisiansa, mikä jaksaa ihmetyttää ulkomaalaista.
Suomen taivas on kuulemma yhtä sininen kuin edellisillä kerroilla. Kesän valoisat yöt ja Porvoon mukulakivikadutkin ennallaan. Eivätkä suomalaiset edelleenkään tervehdi aamukävelyllä toisiansa, mikä jaksaa ihmetyttää.
Kaksi viikkoa kuluu nopeasti. Juhlimme juhlat, käymme Ateneumissa, Tuusulan Rantatiellä ja Suomenlinnassa.
Mitens se Trumppi, kysyy jokainen suomalainen.
Hiiteen Trumppi, sanoo pappa.
Mietin sitä, että olikohan tämä hänen viimeinen kertansa Suomessa.
Lähdön hetki on haikea. Mietin sitä, että olikohan tämä hänen viimeinen kertansa Suomessa. Välissä on aivan liian monta tuhatta kilometriä, kun ikää alkaa tulla.
Tätäkin on arki ja elämä kahden maan ja kulttuurin perheissä. Ihania jälleennäkemisiä mutta kerta kerralta haikeampia hyvästejä.
Lentokentällä pappa vilkuttaa ja sanoo viimeiseksi sen, minkä ihan ensimmäiseksi lapsenlapsensa kielellä oppi:
Moi moi!
Artikkeli on Kodin Kuvalehden 13/2017 pääkirjoitus.
