Koreografi Arja Tiili: "Jos vanhemmat häpeävät eroaan, häpeä siirtyy lapseen"

Lapselle on puhuttava erosta suoraan ja selkeästi.

Niin Arja Tiiliä oli neuvottu eroseminaarissa, ja niin hän myös oli päättänyt tehdä.

Sitten tuli päivä, jolloin viisivuotias Pinka-tytär alkoi kysellä.

"Miks te isän kanssa erositte?" Pinka kysyi.

"Koska emme osanneet ratkaista meidän ongelmia", Arja vastasi suoraan ja selkeästi.

"Miks te ette osanneet ratkaista teidän ongelmia?" Pinka jatkoi.

"Joskus asiat vain ovat niin monimutkaisia, etteivät ne ratkea, vaikka kuinka yrittäisi. Ja sitten on parempi erota, niin ei ole riitaa", Arja vastasi ja tunsi, kuinka suoruus ja selkeys olivat vaivihkaa haihtumassa.

"Miks te sitten riitelitte? Miks ette vaikka halanneet?"

"Kyllä me halattiinkin."

"Miks ette vaan pyytäneet toisiltanne anteeksi?"

"Kyllä me pyydettiinkin."

"Olisitte sopineet. Miks ette vaan sopineet?"

Mitä kuuluu, kaikki hyvin? Arja haki Pinkan Montessori-päiväkodista Herttoniemestä.

Joskus vain käy niin

Niinpä, Arja mietti. Miksi emme vain sopineet?

Niinhän lapsiakin aina käsketään tekemään.

Mieleen tuli vain yksi vastaus: koska joskus elämässä vain käy niin.

Joskus juuri ero tekee perheestä ehjän.

Joskus vain käy niin, että äiti ja isä ovat onnellisempia eri kodeissa.

Joskus asiat vain menevät eri tavalla kuin toivoo, ja sitten on surtava hetki ja mietittävä, mikä on seuraavaksi paras vaihtoehto.

Mieluummin Arja olisi toki luvannut: kyllä lapseni, kaikki ongelmat ratkeavat aina. Mutta hän ei halunnut valehdella.

Sen sijaan hän selitti, että myös ne asiat, jotka eivät ratkea ikinä, voi oppia hyväksymään. Hyväksyä voi eronkin, sillä joskus juuri ero tekee perheestä ehjän.

"Lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ja alkaa kantaa siitä syyllisyyttä."

"Niin käy vain silloin, jos vanhemmat ovat sinut eronsa kanssa. Lapsen on nähtävä omin silmin, että äiti ja isä voivat paremmin erillään kuin yhdessä", Arja sanoo.

"Jos vanhemmat häpeilevät eroaan tai potevat siitä loputonta syyllisyyttä, häpeä siirtyy lapseen. Sen ketjun olen halunnut katkaista."

Siksi Arja on alusta asti puhunut avoimesti Pinkan ja tämän ystävien kanssa siitä, että Pinkalla on kaksi kivaa ja rakasta kotia: toinen äidin luona Vuosaaressa, toinen isän luona Töölössä.

Arja on halunnut tehdä lapselleen selväksi, että perhe, jossa vanhemmat asuvat eri kodeissa, on yhä perhe. Ihan yhtä hyvä ja oikea kuin muutkin perheet.

"Joskus ero voi olla lapsen etu. Lapsi vaistoaa heti, jos vanhemmat eivät rakasta toisiaan, ja alkaa kantaa siitä syyllisyyttä. Niin minäkin pienenä aloin."

Viihtykää, vanhemmat!

Kertaakaan isä ei sanonut rakastavansa Arjaa. Mutta joka aamu hän herätti Arjan koputtamalla tämän oveen ja laulamalla: Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.

Aamupuuron isä oli kattanut pöytään valmiiksi.

Isän ääni oli tumma ja pehmeä, tangoääni. Tangolaulajan urasta hän oli haaveillut, mutta postinlajittelija hänestä oli tullut.
Isä puhui harvoin, tunteista ei koskaan.

"Päätin yhdistää vanhempani, olla iloinen liima heidän välillään." 

"Sota oli jättänyt isään jälkensä. Hän nieli pahaa oloa niin paljon, että sai lopulta omituisia raivokohtauksia. Päättelin, että kotona saa puhua, kunhan ei puhu mistään hankalasta."

Isä, äiti, Arja ja kolme isosisarusta asuivat Itä-Helsingissä Myllypuron pahamaineisessa kerrostalolähiössä, jonka piha kuhisi kavereita.
Arjan syntyessä vanhemmat olivat yli nelikymppisiä, hänestä ikivanhoja.

"Häpeilin sitä, että vanhempani eivät tuntuneet rakastavalta parilta. En nähnyt heidän halaavan tai tekevän mitään yhdessä", Arja sanoo.

"Päätin yhdistää vanhempani, olla iloinen liima heidän välillään. Minusta tuli viihdyttäjä, joka tanssi telkkarin edessä, kun muut yrittivät katsoa uutisia. Kuvittelin, että jos olen tosi helppo ja hauska, iloni tarttuu äitiin ja isään."

Itä-Helsingin Myllypurossa, lapsuusmaisemissa, olo tuntuu kotoisalta.

Arja ei ole vieläkään varma, mikä hänen syvin toiveensa oli. Se, että äiti ja isä pysyisivät aina yhdessä? Vai se, että he voisivat hyvin?

"Vaikka joskus toivoin heidän eroaan, olisin todennäköisesti surrut sitäkin. Vaikeimmalta tuntui puhumattomuus. Vaistosin, että jokin oli pielessä, mutta en tiennyt mikä."

"Jos yksi unelma särkyy, keksin uuden unelman. Menen aina eteenpäin."

Äiti työskenteli nuorena tyttönä piikana, myöhemmin siivoojana ja myyjänä. Hänellä oli kaksi elämänohjetta. Ensimmäinen oli tämä: Kyllä elämä opettaa, jos ei muuta, niin hitaasti kävelemään.

Se tarkoittaa, että aina kannattaa ottaa edes pieni askel eteenpäin.

Toinen ohje oli tämä: Kaatunutta maitoa on turha jäädä miettimään.

"Vasta aikuisena olen tajunnut, kuinka viisaita ohjeet olivat. Huomaamattani olen myös noudattanut niitä. Jos yksi unelma särkyy, keksin uuden unelman. Menen aina eteenpäin."

Rohkea hiiri

Päähänsä Arja painoi knallihatun. Ylleen hän puki miesten mustan puvuntakin, johon kiinnitetyssä pinssissä luki "Ei ydinvoimalle".

Sitten hän lähti kouluun.

Joka aamu häntä pelotti. Kiusaajat tulisivat, se oli varmaa, mutta tulisivatko ne tuon vai tämän nurkan takaa, matikantunnin jälkeen vai sitä ennen, huutelisivatko tänään läskiksi vai huoraksi, löisivätkö.

Kiusaajat olivat pari vuotta vanhempia tyttöjä. Heidän katseensa oli tyhjä ja kova, heitä pelkäsi koko Myllypuron yläaste. Sellaisille tytöille ei sanota vastaan.

"Juoksin pakoon niin lujaa kuin pystyin. Muuta en voinut. Olin kuin nurkkaan ajettu hiiri, joka odotti seuraavaa lyöntiä."

Ehkä Arja oli hiiri, mutta hän oli knallihattupäinen hiiri.

"Tajusin koko ajan, että minussa ei ole mitään vikaa. Ajattelin vain, että kiusaajillani oli tosi paha olla."

Nurkassakin hän piti hatustaan ja puvuntakistaan kiinni kuin olisi pitänyt kiinni itsestään, eikä edes harkinnut niistä luopumista.

"Uskalsin erottua massasta. Olin myös itsepäinen. Olin päättänyt, etten jää yhtenäkään kouluaamuna kotiin, enkä jäänyt", Arja sanoo.

"Tajusin koko ajan, että minussa ei ole mitään vikaa. Ajattelin vain, että kiusaajillani oli tosi paha olla."

Kiusaajat yrittivät saada Arjan pelkäämään. Siinä he onnistuivat.

He yrittivät saada Arjan häpeämään, mutta siinä he epäonnistuivat.

Se vei pohjan kiusaamiselta. On niin tylsää yrittää murtaa jotakuta, jolla ei ole aikomustakaan murtua. Kolme vuotta kiusaajat yrittivät, sitten he luovuttivat.

"Sain voimani siitä, että omat kaverini eivät koskaan jättäneet minua. Hekään eivät uskaltaneet sanoa kiusaajille vastaan mutta he seisoivat koko ajan vieressäni. Se riitti. Mutta suurin pelastukseni oli tanssi."

Vuonna 1992 Arja tanssi Svenska Balettskolanissa.

Turvassa lavalla

Arjan jalassa on punaiset kärkitossut. Punaisessa puvussa sädehtii kultainen lieska.

Esityksen nimi on Punainen liekki.

Kyseessä on 15-vuotiaalle Arjalle varta vasten tehty variaatio, jossa on kaikki mahdolliset klassisen baletin temput: fouettepiruetit, maneesipiruetit, hyppyjä ja vauhtia.

Arja on nopea ja hyvä pirueteissa. Esiintymistä hän rakastaa.

"Lavalla tuntui kuin jokin suurempi voima olisi liikutellut minua. Sain olla hyväksyvän katseen kohteena ja tehdä sitä, mitä rakastin. Samaa tunnetta en ole saanut mistään muusta."

15-vuotiaana Arja tanssi koreografian Punainen liekki.

Arja oli aloittanut balettitunnit Helsingin tanssiopistossa vasta 12-vuotiaana. Sitä ennen hän oli tanssinut vain jazztanssia, mutta oli ollut siinä niin hyvä, että opettaja oli patistanut hakemaan opiston vapaaoppilasluokalle.

Arja haki ja pääsi. Hän oli muita jäljessä, mutta halusi heti kärkitossut.

"Kehityin nopeasti. Yhtäkkiä pystyin tekemään tuplapiruetin sijasta triplapiruetin ja pian voitin suomenmestaruuksia. Tanssista tuli turvapaikka, johon pakenin kiusaamista."

"Vain kerran tungin sormet kurkkuun. Vedin ne heti pois, sillä ajatuskin oksentamisesta ällötti."

17-vuotiaana Arja aloitti tanssiopinnot Tukholmassa, Svenska Balettskolanissa. Treenejä oli aamukahdeksasta iltaseitsemään kuutena päivänä viikossa. Aikaa baareissa notkumiseen ei ollut.

Kun kerran oli kotibileet, lopputulos oli, että yksi balettitanssija roikkui parvekkeen kaiteesta, toinen repi verhotangot alas ja kolmas nukahti vessaan.

"Rutiini puuttui", Arja selittää.

Kämppäkavereina oli kolme tanssijatyttöä. Yksi sairasti anoreksiaa, toinen bulimiaa. Arja jatkoi syömistä, vaikka ystävät ympärillä kuihtuivat.

"Se oli ehkä äitini ansiota. Hän oli hoivannut meitä kokkaamalla joka päivä terveellistä kotiruokaa, lihapatoja ja laatikoita. Syödä pitää, äiti tolkutti, ja minä söin. Vaikka pidin duunarivanhempiani silloin toivottoman vanhanaikaisina, he antoivat elämääni terveen pohjan."

Arja laihdutti, kun opettaja käski, mutta hoiti homman kuin hampaidenpesun moittimatta itseään.

Vain kerran Arja oli vähällä lipsahtaa. Hän oli Tukholmassa asuvan tätinsä luona syömässä ihania pihvejä ja söi muutaman liikaa.

"Ajattelin, että apua, nyt lihoin. Päätin kokeilla oksennustaktiikkaa, sitähän kaverinikin käyttivät. Tungin sormet kurkkuun, mutta vedin ne heti pois. Ajatuskin oksentamisesta ällötti. Päätin mieluummin lihoa."

Arja ei hävennyt kehoaan, vaikka tanssinopettaja tokaisi usein, että laihdutapas kolme kiloa. Hän kyllä laihdutti, kun opettaja käski, mutta hoiti homman kuin hampaidenpesun moittimatta itseään.

Kerran kotona käydessään hän oli kutistunut niin, että isä pelästyi.

"Olet laihtunut. Käytätkö sinä huumeita?" isä kysyi.

Arja tuijotti isää, posket lommolla ja nuttura kireällä.

"Oot sä tosissas? Mä oon ihan hirveessä kilpakunnossa", hän tiuskaisi.

Tanssinäytöksiä vanhemmat kävivät katsomassa harvoin, mutta kun isä vuonna 2008 kuoli, Arja löysi hänen kätköistään pienen puulaatikon.

"Laatikko oli täynnä lehtiartikkeleita minusta ja balettikilpailuistani. Isä taisi olla minusta aika ylpeä."

Takaisin kouluun

Arja valmistui balettitanssijaksi, mutta prima ballerinaa hänestä ei tullut.

"En jäänyt vatvomaan, miksi niin kävi, vaan päätin ryhtyä nykytanssijaksi."

Nyt Arja tunnetaan paitsi nykytanssijana, myös palkittuna koreografina ja Arja Tiili Dance Company -tanssiryhmän taiteellisena johtajana.

Tällä hetkellä hänen pääprojektinsa on Suomen kouluja kiertävä Break the Fight -hanke, joka sisältää työpajatoimintaa, breakdance-esityksiä, räppiä ja keskustelua koulukiusaamisesta.

"Kehon muuttuminen on minulle ehkä kovempi pala kuin myönnänkään. Mutta näin on hyvä."

Työpajan alussa Arja ja ryhmään kuuluvat räppärit ja tanssijat kertovat omista kiusaamiskokemuksistaan. Joka luokalla on aina vähintään yksi oppilas, joka pysyy koko keskustelun hiljaa, mutta jonka silmistä heijastuvan surun Arja tunnistaa.

"Hienointa on, kun nuori tulee kiittämään ja sanomaan, ettei ole koskaan ennen jutellut näin avoimesti kiusaamisesta."

Työpajan aikana opetellaan myös muutama breakdance-liike. Itse Arja ei ole tanssinut seitsemään vuoteen. Vatsan hermotukset vaurioituivat keisarileikkauksessa pahasti, ja toipuminen kesti vuosia.

"Kehon muuttuminen on minulle ehkä kovempi pala kuin myönnänkään. Olin lapsena pullea, nuorena kilpaurheilijamaisen timmi ja nyt taas pullea. Mutta näin on hyvä. Elämän kuuluukin muuttua. Nyt intohimoni on suunnitella esityksiä muille."

Antaa roikkua

Aamuisin Arja herättää Pinkan. Oravalaulua hän ei laula. Mieluummin hän halaa, kutsuu kullaksi, sanoo että rakastaa.

"Haluan sanoa sen ääneen. Vaikka tiesin minäkin pienenä, että minua rakastettiin, vanhempani vain eivät sanoneet sitä."

Jos Pinka saa päättää, illalla syödään muusia ja kalapuikkoja.

Kotiruokaa sen olla pitää, Arja huomaa ajattelevansa, ja pystyy juuri ja juuri tarjoilemaan kalapuikkoja, vaikka ne ovat melkein eineksiä eikä äitikään niitä 1980-luvulla tarjoillut.

Yhdeksältä Arja ja Pinka menevät vierekkäin nukkumaan.

Sillä viikolla kun Pinka on isän luona, Arja valvoo myöhään ja katsoo telkkaria. Lempiohjelmia ovat Vain elämää, Idols ja muut tosi-tv-kisailut.

"Totuus on, että balettia käyn katsomassa nykyään harvoin. Sen sijaan minua kiehtovat ohjelmat, joissa taviksesta voi tulla tähti", Arja sanoo.

"Kun kuuntelin Saara Aallon laulavan X Factorissa Abbaa, minä vain itkin. Hänen laulunsa ovat minulle taide-elämyksiä. Ne herättävät minussa tunteita, yhtä suuria kuin jokin hieno nykytanssi- tai teatteriesitys. Saaraa fanitan siksikin, että hän on ollut altavastaaja ja kiusattu."

Olohuoneen sohvalla makoillessaan Arjan katse osuu usein telkkarin johtoihin. Ne roikkuvat rumasti seinällä. Ovat roikkuneet jo kaksi vuotta, erosta asti.

"Olisi ihanaa, jos olisin saanut laitettua johdot nätisti piiloon sellaiseen putkeen. Mutta en ole. Antaa niiden siis roikkua. Kaikki on koko ajan vähän epätäydellistä, ja se on minusta ihan fine."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2017.