TÄTÄ MIETIN. Tänä vuonna lupaan muistaa, että parhaansa yrittäminen riittää, kirjoittaa Emmi Laukkanen.
En ole koskaan tehnyt uudenvuodenlupausta. En ole viettänyt viljatonta, tipatonta tai sokeritonta tammikuuta. En ole ryhtynyt kaalikeittokuurille tai karkkilakkoon. En ole edes ostanut kausikorttia kuntosalille tai vesijumppaan.
Olen kyllä toivonut, että olisin parempi ihminen.
Että myöhästelisin vähemmän ja juoksisin enemmän. Lopettaisin turhan vatvomisen ja saisin enemmän aikaan. Nukkuisin joka yö kahdeksan tuntia.
Olen muistanut sättiä itseäni kaikesta, missä olen ollut keskinkertainen.
”Lupaan muistaa, että tämä riittää.”
Tänä vuonna aion luvata yhden asian. Lupaan muistaa, että tämä riittää. Juuri nyt ei tarvitse pystyä parempaan. Tässä on ihan hyvä.
Lupaan muistaa sen, kun vilkuilen hermostuneena kelloa ruuhkabussissa. Kun moitin itseäni kiireiseksi torkutetusta aamusta, Netflixin parissa valvotusta illasta tai olemattomasta organisointikyvystä.
Lupaan muistaa sen niinä päivinä, kun yksikään homma etene. Niinä iltoina, kun tanssin juhlissa jalat (ja pään) vähän liian kipeiksi.
Niinä öinä, kun pyörin lakanoissa unettomana ja lasken tunteja kellonsoittoon.
Jos en muista lupaustani enää helmikuussa, ei haittaa. Ainakin yritin parhaani.