”Valtava hämmennys täytti mielen, kun menetin puolisoni. Naisen kosketuksen puute on huutava, olinhan naimisissa 37 vuotta”, lukijamme kertoo tarinansa.
Menimme vaimoni kanssa naimisiin 1983 ja saimme kolme lasta. Alku oli hyvin tiukkaa rahallisesti. Teimme kaupat kotitilastani, rakensimme oman talon ja navetan. Velat saimme hoidettua ja hoidimme karjaa 28 vuotta. Kun vaimo sairastui astmaan, hoidin karjaa yksin neljä vuotta ennen kuin karja myytiin. Aloin tehdä metsurin hommia eri puolilla Suomea. Vaimo oli viikot yksin kotona, minä olin kotona viikonloppuisin. Tätä kesti kahdeksan vuotta.
3,5 vuotta sitten vaimolla todettiin syöpä, joka uusi kolme kertaa vuoden välein. Marraskuussa 2019 todettiin, etteivät hoidot enää tehoa. Lopetin työt ja otin sairauslomaa. Elimme yhteistä aikaa vielä reilut kaksi kuukautta.
Sitten tuli loppu. Valtava hämmennys täytti mielen. Nyt vuoro vaihtui ja minä olin yksin kotona. Alkoi hautajaisjärjestely. Mietin, miten selviän kirkossa, itkenkö jatkuvasti. Ystävät auttoivat ja neuvoivat ruoka- ja muissa asioissa. Samaan aikaan tuli koronapandemia, eikä voi paljon liikkua. Asun maalla ja käyn juoksemassa. Puhelin ja Facebook-kaverit auttavat yksinäisyyteen.
Naisen kosketuksen puute on huutava, olinhan naimisissa 37 vuotta. Toivon löytäväni viikonloppukaverin luotettavasta naisesta, kunhan korona hellittää.
Metsuri 58
Mitä ajatuksia sinussa heräsi? Osallistu keskusteluun tai kerro oma tarinasi alla olevassa kommenttikentässä! Voit lähettää myös sähköpostia osoitteeseen: ihmisten.kesken@sanoma.com
