”Jatkanko liittoamme vain lähinnä käytännön syistä, koska en saa lähdettyä ja järjestettyä asioitani? Samaan aikaan haaveilen suuresta rakkaudesta, jonka haluaisin vielä kerran elämässäni kokea”, lukijamme pohtii.
Huomaan entistä useammin kadehtivani pareja, jotka vaikuttavat rakastuneilta. Oma liittoni on päällisin puolin ihan tavallinen, mutta usein tunnen itseni yksinäiseksi. Mielestäni väliltämme puuttuu syvä tunneyhteys, ymmärrys ja ehkä kunnioituskin, ihailusta puhumattakaan.
Pitkän yhdessäolon jälkeen liitosta on tullut molemmille lähinnä arkinen itsestäänselvyys. En ehkä rakasta miestäni enää niin kuin parisuhteessa kuuluisi. Enkä itsekään koe tulevani rakastetuksi kaipaamallani tavalla. Välimme ovat aika etäiset, vaikka emme juuri riitele.
Pohdin usein eroamista. Jatkanko liittoamme vain lähinnä käytännön syistä, koska en saa lähdettyä ja järjestettyä asioitani? Samaan aikaan haaveilen suuresta rakkaudesta, jonka haluaisin vielä kerran elämässäni kokea. En usko, että pystymme mieheni kanssa sellaista toisiamme kohtaan enää koskaan tuntemaan, niin laimenneet ovat tunteet, jotka eivät tainneet alkujaankaan roihuta.
Tuntuu surulliselta ajatukselta, etten saisi enää kokea suurta rakkautta. Samalla kuitenkin pelkään, että toivon mahdottomia ja päädyn vain ojasta allikkoon.
Toivonko liikaa?
