Hannamari Rinkisen uravaihdokset ovat yllättäneet monet. Hän on työskennellyt ravintoloissa, vanginvartijana, lastensuojelussa ja nyt kahviyrittäjänä. ”Kaikissa töissäni olen kohdannut ihmiset aitona omana itsenäni.”
”Ravintola-ala veti minua nuorena puoleensa, ja lähdin ravintolakouluun. Isäni järkyttyi. Hän toivoi, että minusta olisi tullut kirjanpitäjä, koska se olisi ollut hänen mielestään turvallinen ammatti.
Muutin 16-vuotiaana omilleni. En malttanut käydä ravintolakoulua loppuun, koska töitä riitti baareissa ja sittemmin myös yökerhoissa.
Tykkäsin olla ihmisten kanssa, kuunnella heidän tarinoitaan baaritiskillä. Minun työvuorollani ei tarvinnut kutsua poliisia paikalle kuin yhden kerran, selvitin nujakat puhumalla.
23-vuotiaana tulin raskaaksi. Poikani Niklaksen syntymän jälkeen minusta tuli ratkaisukeskeinen kanaemo. Kun Niklas oli pieni, tein vain yövuoroa, jotta sain olla aamulla rauhassa hänen kanssaan ja illalla lukemassa iltasadun. Kun Niklas lähestyi kouluikää, muutimme sellaiselle alueelle, missä oli hyvä koulu. Asunnonkin valitsin sen perusteella, että näin parvekkeelta, miten hän käveli koulun pihaan.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/hannamari2.jpg?itok=ZZSzUyaq)
Pari vuotta Niklaksen syntymän jälkeen aloin kaivata uusia haasteita. Olin ajelemassa eräänä iltapäivänä töihin, kun yhtäkkiä tuli selkeä päätös mieleeni. Kymmenen vuotta ravintoloissa riitti. Halusin olla iltaisin enemmän kotona. Soitin pomolleni ja kerroin irtisanoutuvani. Pomo oli äimistynyt. ’Mihin sinä aiot mennä?’ hän kysyi. En tiedä vielä, mutta soitan sinulle illalla ja kerron, vastasin.
Menin normaalisti baariin, avasin paikan ja laitoin homman pyörimään. Muistelin siinä samalla pöytiä pyyhkiessäni ja olutta laskiessani, mistä haaveilin nuorena ennen ravintola-alaa.
Valokuvaajan ja vaatemyyjän työt rankkasin heti pois. Koulukuraattorin ja poliisin töitä olin myös nuorena pohtinut. Siis jotain rajoihin, suojeluun, auttamiseen ja turvallisuuteen liittyvää. Sitten tajusin: vanginvartijan työssä nämä asiat voisi yhdistää! Soitin pomolleni iltakymmeneltä ja kerroin, että suunnitelmani on valmis: lähden vankilaan töihin.
Puhuin itseni suljettuun miesvankilaan harjoittelijaksi. Kun kerroin isälleni, että olen lopettanut työt ravintolassa, hän ilahtui suuresti. Vihdoinkin tyttö on tullut järkiinsä! Mutta kun hän kuuli, että aloitan vankilassa, hän sai taas järkyttyä perin pohjin.
”Puhuin itseni suljettuun miesvankilaan harjoittelijaksi.”
Olin 26-vuotias ja ajattelin tomerasti, että en ole enää mikään pikkutyttö. Mutta täytyy myöntää, että vankilamaailmassa taisin kuitenkin olla aika pikkutyttö. Ihan fyysisestikin. Ei meinannut löytyä tarpeeksi pientä varustevyötäkään.
Minulle sanottiin heti, että hymyile vangeille vähemmän. Olin ravintola-alalla tottunut, että asiakkaille hymyillään aina. Hymyni olivat kuitenkin aitoja. Vangit saavat niin vähän inhimillisyyttä osakseen, että he tunnistivat tämän. Tykkäsin kuunnella heitä, samalla lailla kuin baaritiskillä olin kuunnellut asiakkaita.
En osannut pelätä. Sain tehtäväksi viedä eräälle vangille vuodevaatesetistä puuttuneen tyynyliinan. Marssin suin päin selliin ja annoin liinan miehen kouraan. Tiesin, että mies oli tehnyt kolme murhaa, mutta en tiennyt, ettei vankien selleihin ollut suotavaa mennä noin vain sisälle, vaan asiat piti pyrkiä hoitamaan ovelta.
”Kuuntelin vankeja samalla tavalla kuin baaritiskillä olin kuunnellut asiakkaita.”
Vankilajaksoni ei ollut pitkä, mutta opin sen aikana paljon ihmisyydestä ja erilaisista ihmiskohtaloista.
Tahdoin auttaa vankeja enemmän kuin vartijana pystyisin ja tiesin, että sen vuoksi tarvitsisin sosiaalialan koulutusta. Väärinkäsityksen takia luulin päässeeni lähihoitajakoulutukseen, jossa voin valita mielenterveyslinjan, mutta valittavana olivatkin joko lapset tai vanhukset. Valitsin nyreissäni lapset. Päiväkodeissa harjoittelu ei vain tuntunut omimmalta jutultani.
Olin jo lopettamassa koulua kesken, kun opettajani keksi, että lastensuojelutyö voisi sopia minulle. Pääsin harjoitteluun 12-paikkaiseen lastensuojelun kriisipäivystysyksikköön. Kriisipäivystyksen esimies taisi luulla, että olisin hyvä kiinnipitotilanteissa, kun olin ollut vankilassa töissä, mutta enhän minä sellaista osannut.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/hannamari3.jpg?itok=_E1hIn48)
Sosiaalipäivystys ja poliisi ohjasivat meille hatkassa olevia nuoria säilöön, tai sitten poliisi saattoi soittaa, että täällä on kaksi sisarusta, joiden vanhemmat on puukotettu, otatteko vastaan.
Työ vei sydämeni. Sain valmistuttuani töitä samasta kriisipäivystyksen yksiköstä, missä olin ollut harjoittelemassa. En kaivannut enää vankilaan, koska tajusin, että lastensuojelutyössä pääsin vaikuttamaan siihen, että ihmisiä joutuisi vankilaan vähemmän. Vangeista vain ani harva on lapsena kasvanut niin sanotusti tavallisissa oloissa ilman mitään ongelmia.
”Lastensuojelutyössä pääsin vaikuttamaan siihen, että ihmisiä joutuisi vankilaan vähemmän.”
Lopulta organisaatiouudistus ja jatkuva resursseista nyhtäminen muuttivat työnkuvaani niin, että motivaationi hiipui. Jätin alan lähes kymmenen vuoden jälkeen.
Halusin käyttää luovuuttani enemmän. Nopeasti keksin perustaa yhden naisen markkinointifirman vuonna 2017.
Markkinointityöni kautta törmäsin Tampereen paahtimoon. Halusin ostaa paahtimon nimen ja laitteet itselleni ja tehdä yrityksestä kokonaan omanlaiseni. Oivalsin nimittäin, että kahvin kautta pääsen vaikuttamaan maailmaan laajemmin kuin missään aiemmassa työssäni.
Pankinjohtaja varoitteli ja kehotti miettimään asiaa. Olin kuitenkin jo päätökseni tehnyt. Laina kyllä pelotti minua. Nuorempana en halunnut sitoutua edes puhelinliittymään, vaan ostin aina prepaid-kortteja. Mutta mikä voisi olla pahin asia, mikä voisi paahtimossa mennä pieleen? Se, että yritys kaatuisi ja menettäisin taloni. Eläisin yksiössä ja olisin ulosotossa. Ja entä sitten? Minullahan olisi silti katto pään päällä, enkä näkisi nälkää. Halusin seurata sydäntäni riskeistä huolimatta. Isäni auttoi minua, jotta sain lainaa.”
Miten Hannamarin työ kahvirittäjänä on lähtenyt käyntiin? Millaisia kohtaamisia Hannamari muistaa vankila-ajoiltaan, entä lastensuojelusta? Miten Hannamari menetti nuorena äitinsä, ja kuinka se on vaikuttanut häneen? Lue Hannamarin koko elämäntarina Kodin Kuvalehdestä 3/2022. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.
