On ärsyttävää, kun kaikki oireet ja tuntemukset "kuuluvat normaaliin raskaustilaan."

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Perhevalmennus on alkanut. Tunnemme itsemme naurettaviksi jo nyt, vaikka olemme käyneet vasta parilla oppitunnilla (ja laistaneet parilta kolmelta). Mieleen tulvivat muistot kouluajoilta, jolloin istuttiin luokassa kuka mihinkin poskeen nojaten ja odotettiin välituntia. Periaatteessa kiinnostava aihe rutisi kuivuuttaan, kun se puristettiin koulutunnin muottiin.

Ensimmäisellä luennolla kertoo joku psykologi vanhemmaksi kasvamisesta. Miten siitäkin nyt voi kertoa ensikertalaiselle, paitsi varoittaa, että vaikeuksia tulee? Miehen vakaa käsitys on, että vauva kasvattaa paremmin kuin kymmenen psykologia, jten hänen työpäivänsä "pääsee venymään niin pitkäksi, ettei millään ehdi tarpeeksi aikaiseen junaan ja luennolle".

Ei hän ihmeitä menetä, korkeintaan muistuman 70-luvun muotiin. Luennon runkona on tuolta ajalta periytynyt diasarja, jossa leveälahkeinen pariskunta jakaa kotitöitä, riitelee ja rakastaa. Vuorosanat tulevat nauhalta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Seuraavalla oppitunnilla katselemme dioja vauvan ensimmäisistä viikoista ja kuuntelemme nauhalta a) nälkäitkua ja b) kipuitkua. Vieressämme tuoleilla istuu pariskunta, joka oli mukana edelliselläkin kerralla. Heitä tulee jo moikattua kaupungilla. Tiedä vaikka joskus heittäytyisi keskusteluväleihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En edes tiedä, mitä haluaisin oppia perhevalmennuksessa. Omasta puolestani olisi sama, vaikka valmennusta ei olisi lainkaan. Haen itseäni kiinnostavat tiedot kirjoista niinä hetkinä, kun minulla on aikaa ja harrastusta paneutua niihin.

Synnytysvalmennus on asia erikseen. Toivottavasti se antaa mitä nimi lupaa: valmennusta koitokseen.

***

On ärsyttävää, kun kaikki oireet ja tuntemukset, jopa levottomat unetkin "kuuluvat normaaliin raskaustilaan". Ei silti, että haluaisin huolestua jostakin oireenpoikasesta ja pelätä sikiön puolesta. Mutta mitä minusta jää jäljelle, joskaikki tämänhetkiset tunteet karsiutuvat automaattisesti perillisen tultua maailmaan? Mieskin koettaa kieltää minulta synkät ajatukset ja kalastaja-Linkolan tekstit. Kai minä normaalioloissakin surisin metsäkuolemia ja inhoaisin yksityisautoilijoita?

Sikäli Linkolan tulevaisuudenkuvat kyllä vaikuttavat, että huomaan miettiväni lapsenteon oikeutusta yleensä. Olen jo ennen raskautumistani - todistettavasti, päiväkirjamerkintöjen perusteella! - ollut sitä mieltä, että maapallolla on liikaa ihmisiä. Ainuttakaan lisäuuta ei enää tarvittaisi, ja silti yksi sellainen köllöttelee napani alla.

Sitä paitsi mitä minä voin sille köllöttelijälle taata tässä matoisessa maailmassa, kun en edes otsonikerrosta? Enkä puhdasta ilmaa: yksityisautojen ruuhkajonot raivostuttavat. Kilometri autojonoa mahtuisi yhteen bussiin tai junanvaunuun - ellei bussivuoroja ja junanrunkoja olisi poistettu käytöstä "kesälomien" ajaksi. Raivostuttava vääryys sekin. Heti kesäkuun alussa VR päättää, että kesälomat ovat alkaneet ja poistaa paikallisjunistaan muutamia runkoja. Siinäpä siis seisomme, sillit purkissa. Kun edes olisi enemmän mahaa tai - vielä parempi - osaisi pyörtyä oikealla hetkellä, voisi saada istuimen.

Onko raskauden aiheuttama mielenhäiriö sekin, että pysähtyy tuon tuosta inhoamaan muiden lapsia? Totta kai minä omani haluan vaalia ja hoitaa, mutta ne muut... Ajattelen ilkeitä ja kohta taas häpeän ajatuksiani. Nassikat ovat sentään somia ja ihania ilmiöitä aikuisten rumassa maailmassa.

Mutta silti karkkihyllyjen luona rääkyvät räkänokat ja suureen ääneen typeryyksiä puhuvat puolkasvuiset tuntuvat joskus vastenmielisiltä. Ytyä tunteisiin antaa se seikka, että joku on irrrotellut venttiilit polkupyörästäni jo kahdesti muutaman viikon sisällä. Olen päättänyt, että kiusantekijä on 12-13-vuotias tyhjäntoimittaja, jolla on silmille valuvat, rasvaiset, vaaleat hiukset. Työntäessäni ruhjottua pyörää kotiin päin nautin vilpittömästi seuraavasta ajatusleikistä: Kyseinen rasvapää joutuu vieraan rasvapääjengin ahdistelemäksi ja hänen ainoa pakomahdollisuutensa on polkupyörä. Muta kas kas, pilkka on sattunut omaan nilkkaan. Joku onkin irrottanut venttiilit juuri hänen pyörästään. Jengi hakkaa rasvapään muusiksi. Läheisen pensaan takana muuan kasvavamahainen täti seuraa tapahtumia iloisesti hymyillen.

***

Tuttava väitti, että nimen keksiminen omalle lapselle on vaikeimpia tehtäviä elämässä. Voi olla. Itse olen miettinyt soveliaita nimiä vauvakuumeen alusta asti, muuta tuloksetta. Miehen mielestä jokailtaiset nimi-istunnot ovat vähintään ennenaikaisia. Minä olen toista mieltä. On vain hyvä huomata ajoissa, että almanakasta puuttuu tasan yksi nimi niin tyttöjen kuin poikeinkin puolelta: se nimi, jonka haluaisin antaa meidän lapsellemme.

Pidän kovasti vonhoista, isoäidinaikaisista nimistä, ja niin pitää mieskin. Yhteisiä nimi-ihastuksia emme vain tunnu löytävän. Minun lempparini Henriikka ja Simana saavat miehen repimään hiuksiaan kauhusta. Miehen ehdotukset Veerasta tai Santrasta eivät puolestaan miellytä minua.

Hankalinta on, että nyt hauskalta tuntuva nimi tuntuu menettävänsä hohtonsa noin viikossa. Mistä ihmeestä me kehitämme nime, jota ihminen voisi kantaa lopunikäänsä?

***

Olen jo jonkin aikaa kuulostellut vatsanahan alta pientä kuplimista. Joku opaskirja tiesi kertoa, että vauvan ensimmäiset potkut tuntuisivat suunnilleensellaisilta, tai siltä kuin vatsassa lentäisi perhosparvi.

Ensimmäistä kertaa vakuutun lapsen liikeistä mummoni hautajaisissa. Se on huikea tunne. Viime vuosisadalla syntynyttä sukupolvea peitetään multaan ja kukkasiin. Ensi vuosisadan ja  -tuhannen vaikuttajayksilö potkii kohdunseinämiä minkä viiden sentin jaloista lähtee. Itse leijun jossakin näiden sukupolvien välillä ja olen tyytyväinen osaani.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/1989.

Sisältö jatkuu mainoksen alla