On ärsyttävää, kun kaikki oireet ja tuntemukset "kuuluvat normaaliin raskaustilaan."

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Perhevalmennus on alkanut. Tunnemme itsemme naurettaviksi jo nyt, vaikka olemme käyneet vasta parilla oppitunnilla (ja laistaneet parilta kolmelta). Mieleen tulvivat muistot kouluajoilta, jolloin istuttiin luokassa kuka mihinkin poskeen nojaten ja odotettiin välituntia. Periaatteessa kiinnostava aihe rutisi kuivuuttaan, kun se puristettiin koulutunnin muottiin.

Ensimmäisellä luennolla kertoo joku psykologi vanhemmaksi kasvamisesta. Miten siitäkin nyt voi kertoa ensikertalaiselle, paitsi varoittaa, että vaikeuksia tulee? Miehen vakaa käsitys on, että vauva kasvattaa paremmin kuin kymmenen psykologia, jten hänen työpäivänsä "pääsee venymään niin pitkäksi, ettei millään ehdi tarpeeksi aikaiseen junaan ja luennolle".

Ei hän ihmeitä menetä, korkeintaan muistuman 70-luvun muotiin. Luennon runkona on tuolta ajalta periytynyt diasarja, jossa leveälahkeinen pariskunta jakaa kotitöitä, riitelee ja rakastaa. Vuorosanat tulevat nauhalta.

Seuraavalla oppitunnilla katselemme dioja vauvan ensimmäisistä viikoista ja kuuntelemme nauhalta a) nälkäitkua ja b) kipuitkua. Vieressämme tuoleilla istuu pariskunta, joka oli mukana edelliselläkin kerralla. Heitä tulee jo moikattua kaupungilla. Tiedä vaikka joskus heittäytyisi keskusteluväleihin.

En edes tiedä, mitä haluaisin oppia perhevalmennuksessa. Omasta puolestani olisi sama, vaikka valmennusta ei olisi lainkaan. Haen itseäni kiinnostavat tiedot kirjoista niinä hetkinä, kun minulla on aikaa ja harrastusta paneutua niihin.

Synnytysvalmennus on asia erikseen. Toivottavasti se antaa mitä nimi lupaa: valmennusta koitokseen.

***

On ärsyttävää, kun kaikki oireet ja tuntemukset, jopa levottomat unetkin "kuuluvat normaaliin raskaustilaan". Ei silti, että haluaisin huolestua jostakin oireenpoikasesta ja pelätä sikiön puolesta. Mutta mitä minusta jää jäljelle, joskaikki tämänhetkiset tunteet karsiutuvat automaattisesti perillisen tultua maailmaan? Mieskin koettaa kieltää minulta synkät ajatukset ja kalastaja-Linkolan tekstit. Kai minä normaalioloissakin surisin metsäkuolemia ja inhoaisin yksityisautoilijoita?

Sikäli Linkolan tulevaisuudenkuvat kyllä vaikuttavat, että huomaan miettiväni lapsenteon oikeutusta yleensä. Olen jo ennen raskautumistani - todistettavasti, päiväkirjamerkintöjen perusteella! - ollut sitä mieltä, että maapallolla on liikaa ihmisiä. Ainuttakaan lisäuuta ei enää tarvittaisi, ja silti yksi sellainen köllöttelee napani alla.

Sitä paitsi mitä minä voin sille köllöttelijälle taata tässä matoisessa maailmassa, kun en edes otsonikerrosta? Enkä puhdasta ilmaa: yksityisautojen ruuhkajonot raivostuttavat. Kilometri autojonoa mahtuisi yhteen bussiin tai junanvaunuun - ellei bussivuoroja ja junanrunkoja olisi poistettu käytöstä "kesälomien" ajaksi. Raivostuttava vääryys sekin. Heti kesäkuun alussa VR päättää, että kesälomat ovat alkaneet ja poistaa paikallisjunistaan muutamia runkoja. Siinäpä siis seisomme, sillit purkissa. Kun edes olisi enemmän mahaa tai - vielä parempi - osaisi pyörtyä oikealla hetkellä, voisi saada istuimen.

Onko raskauden aiheuttama mielenhäiriö sekin, että pysähtyy tuon tuosta inhoamaan muiden lapsia? Totta kai minä omani haluan vaalia ja hoitaa, mutta ne muut... Ajattelen ilkeitä ja kohta taas häpeän ajatuksiani. Nassikat ovat sentään somia ja ihania ilmiöitä aikuisten rumassa maailmassa.

Mutta silti karkkihyllyjen luona rääkyvät räkänokat ja suureen ääneen typeryyksiä puhuvat puolkasvuiset tuntuvat joskus vastenmielisiltä. Ytyä tunteisiin antaa se seikka, että joku on irrrotellut venttiilit polkupyörästäni jo kahdesti muutaman viikon sisällä. Olen päättänyt, että kiusantekijä on 12-13-vuotias tyhjäntoimittaja, jolla on silmille valuvat, rasvaiset, vaaleat hiukset. Työntäessäni ruhjottua pyörää kotiin päin nautin vilpittömästi seuraavasta ajatusleikistä: Kyseinen rasvapää joutuu vieraan rasvapääjengin ahdistelemäksi ja hänen ainoa pakomahdollisuutensa on polkupyörä. Muta kas kas, pilkka on sattunut omaan nilkkaan. Joku onkin irrottanut venttiilit juuri hänen pyörästään. Jengi hakkaa rasvapään muusiksi. Läheisen pensaan takana muuan kasvavamahainen täti seuraa tapahtumia iloisesti hymyillen.

***

Tuttava väitti, että nimen keksiminen omalle lapselle on vaikeimpia tehtäviä elämässä. Voi olla. Itse olen miettinyt soveliaita nimiä vauvakuumeen alusta asti, muuta tuloksetta. Miehen mielestä jokailtaiset nimi-istunnot ovat vähintään ennenaikaisia. Minä olen toista mieltä. On vain hyvä huomata ajoissa, että almanakasta puuttuu tasan yksi nimi niin tyttöjen kuin poikeinkin puolelta: se nimi, jonka haluaisin antaa meidän lapsellemme.

Pidän kovasti vonhoista, isoäidinaikaisista nimistä, ja niin pitää mieskin. Yhteisiä nimi-ihastuksia emme vain tunnu löytävän. Minun lempparini Henriikka ja Simana saavat miehen repimään hiuksiaan kauhusta. Miehen ehdotukset Veerasta tai Santrasta eivät puolestaan miellytä minua.

Hankalinta on, että nyt hauskalta tuntuva nimi tuntuu menettävänsä hohtonsa noin viikossa. Mistä ihmeestä me kehitämme nime, jota ihminen voisi kantaa lopunikäänsä?

***

Olen jo jonkin aikaa kuulostellut vatsanahan alta pientä kuplimista. Joku opaskirja tiesi kertoa, että vauvan ensimmäiset potkut tuntuisivat suunnilleensellaisilta, tai siltä kuin vatsassa lentäisi perhosparvi.

Ensimmäistä kertaa vakuutun lapsen liikeistä mummoni hautajaisissa. Se on huikea tunne. Viime vuosisadalla syntynyttä sukupolvea peitetään multaan ja kukkasiin. Ensi vuosisadan ja  -tuhannen vaikuttajayksilö potkii kohdunseinämiä minkä viiden sentin jaloista lähtee. Itse leijun jossakin näiden sukupolvien välillä ja olen tyytyväinen osaani.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/1989.

Hyvä, lämmin ja hellä oli mieli jokaisen, kun Helsingin Sanomatalon Mediatorilla vietettiin monen hyvän asian merkeissä Joulu jokaiselle -tapahtumaa.

Kodin Kuvalehti oli mukana järjestämässä kaikille avointa Joulu jokaiselle -tapahtumaa, jolla tarjottiin tilaisuus antamiseen ja saamiseen monella tavalla. HelsinkiMissio oli kertomassa tavoistaan vähentää ikäihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyyttä, Hope ry vastaanottamassa tavaraa, jota tuotiin joululahjoiksi vähävaraisiin lapsiperheisiin.

Hyvien tekojen lisäksi kuultiin upeaa joulumusiikkia, jota esittivät Mikko Harju, Ilta, Sibelius-lukion Tyttökuoro sekä tuore Tähdet, tähdet -kilpailun voittaja Elias Kaskinen.

Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.
Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.

Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!
Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!

Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.
Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.

Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.
Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.

Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.
Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.

Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.
Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.

Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.
Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.

Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.
Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.