Itse vaapun vasta hissin ovella kimpsuineni, kun isä jo liihottelee huoneesta toiseen esittelemässä lapselle tämän kotia.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Olen rakastunut. Ahmin tyttären piirteitä. Painan mieleeni jokaisen yksityiskohdan hänestä ja ihmettelen niitä ääneen huonekaverilleni. Tytölle suputan helliä tyhjänpäiväisyyksiä, kuten rakastuneilla on tapana tehdä: nuppuseni, tumpulaiseni, murunhurulaiseni. Se kuulostaa varmasti ällöttävältä, mutta huonekaverini ei valita. Hän on tehnyt jo kolmannen lapsensa ja tuntee nämä jutut.

Mieskin on rakastunut. Kun hän tulee illalla vierailutunnille, hän lykkää minulle pinon sanomalehtiä kuulumisten sijaan ja poimii vauvan syliinsä. Lopun aikaa hän vain katselee ja paijaa tytärtään lumoon vaipuneena. Olen saanut vakavasti otettavan kilpailijan.

Vauvan huoltohommat ovat outoja meille molemmille, mutta yhteistyöllä sujuu jopa kakkavaipan vaihtaminen. Tyttö onneksi tähtää ison tarpeensa aina vierastunnille, sillä sen siivoamiseen tarvitaan hyvinkin kahta ihmistä. Toinen pitelee ilmassa lapsen toista jalkaa ja toinen toista, isä pujottaa tuhruvaippaa pois samalla kun äiti etsii kraanasta kädenlämpöistä vettä, ja niin edelleen. Toimi monimutkaistuu entisestään sillä kerralla, kun vauva töräyttää lisäkakat kesken vaihdon. Ehdimme juuri ja juuri väistää sinappisuihkun, mutta hoitopöytä ja lattia eivät ehdi. Sotkun selvityksessä tulee hiki, varsinkin kun huonekavereilla on juuri sinä iltana vierainaan koko suku ja muutama kumminkaima.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Synnyttäneiden osasto on kiehtova yhteisö. Juttukavereita riittää, ja vaikka puheenaiheita on tasan yksi, se ainoa ei lakkaa kiehtomasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vertailemme synnytyksiämme kuin urheilusuorituksia: kauanko kesti, miltä missäkin vaiheessa tuntui, miten mikin doupingaine vaikutti. Korostamme huikeimpia hetkiä, lisäämme pari hurmepisaraa sopiviin kohtiin, taistelemme taistelumme yhä uudestaan kuten veteraanit ainakin. Sillä kukapa näitä jaksaisi sitten myöhemmin kuunnella?

Osaston henkilökunta on mukavaa ja avuliasta, mutta pulmatilanteissa on silti luontevampaa kysyä neuvoa toisilta äideiltä. Niinhän se on ollut kautta aikojen, naisten kesken. Miesparkoja tulee oikein surku, kun heillä ei ole vastaavaa yhteisöä. Ehkä he ovat keksineet armeijan ja kaikenlaiset vapaamuurarihömpötykset kokeakseen jotain samanlaista. Armeijan hierarkia on kuin suoraan synnytyslaitokselta: alokkaat ovat vielä synnyttämättömiä, korpraalit ensisynnyttäjiä ja joku vänrikki on suurperheen äiti. Kapteenista ylöspäin alkaa mummojen ja isomummojen kasti.

On ihanaa nukkua vatsallaan pitkästä aikaa. Nautin olostani kahden yön ajan. Kolmantena nousee maito. Rinnat ovat kovat ja pingottuneet ja kooltaan sellaiset, että kerrankin ei tarvitse kadehtia joitakin ulkomaisia laulajattaria. Tyytyväisyyden hintana on paluu selinmakuulle.

Kokonaisuudessaan oma ulkomuoto on muuttunut melkein tunnistamattomaksi. Valtaisaan vatsaan ehti jo tottua, mutta nyt siitä on jäljellä enää venynyttä nahkaa ja löysiä lihaksia. Reisiä juovittavat kiemuraiset raskausarvet. Ja sitten vielä ovat nämä paineiset maitosäilöt, joiden takia on kuljettava kädet koholla. En minä muistaakseni ennen vanhaan tältä näyttänyt.
Imettäminen on kuitenkin mukavaa. Vauva tuhnaa kainalossa ja on suloinen. Hän tietää täsmälleen, mitä pitää tehdä. Hän nappaa ikenensä rintaan niin ahneesti, että kyllä hän leipänsä työllä ansaitsee. Rinnanpäät siinä kipeytyvät, mutta lääkitseminen sitruunalla helpottaa.

Sairaalassa on tietysti turvallista opetella esikoisen hoitamista, eikä pyykistäkään tarvitse huolehtia. Silti, kun muutama päivä on kulunut ja istuminen alkaa luonnistua ilman pelastusrengasta, koti-ikävä iskee. Erityisen vaikeaa on äideillä, joilla on vanhempia lapsia kotona odottamassa. Joku itkee aina vierastunnin päätyttyä, joku on kieltänyt vanhempien lasten vierailut kokonaan, koska ei usko kestävänsä ikävää sen jälkeen.

Suuri on se päivä, jona vaihdamme sairaalakamppeet kotoisiin, tytär ja minä. Juhlallisena isä nostaa jälkeläisen käsivarsilleen ja kantaa tämän autoon. Ja kotona, niin, minua hän ei aikoinaan jaksanut raahata kynnyksen yli, mutta tytär on toinen juttu. Itse vaapun vasta hissin ovella kimpsuineni, kun isä jo liihottelee huoneesta toiseen esittelemässä lapselle tämän kotia.

-Tämä on olohuone, tämä on keittiö, hän kuuluu kertovan. Koti on tuttu ja puhdas ja raikas. Mies on käyttänyt koko aamupäivän siivoamiseen. Isompia lapsia ei juokse vastaan, koska niitä ei ole, mutta nurkan takaa kaartaa sentään kani. Se on innoissaan paluustani, eikä heti huomaa, että ihmiset ovat lisääntyneet yhdellä. Ja kun huomaa, on kuin ei huomaisikaan. Se pelkää pahinta.

Isyysloma on hieno asia. Rehellisesti sanottuna en edes sairaalassa levännyt niin perusteellisesti kuin nyt kotona. Isä laukkaa ostoksilla, laittaa ruoan, tiskaa ja ehättää jopa vaipanvaihdoille ennen minua. Ylimielisenä muistelen erään vauvaoppaan suositusta: isän olisi syytä auttaa taloustöissä ainakin äidin tulopäivänä ja kukaties yllättää vaimonsa jollakin yksinkertaisella aterialla, esimerkiksi munakkaalla. Vai munakas! Meidän isi pyöräyttää kiinalaisen aterian.

On sentään yksi velvollisuus, joka jää minulle: yöhuollot. Tytär herää ensimmäisenä kotivuorokausinaan sairaalarytmin mukaan kahdesti yössä. Äitinsä herää neljä tai viisi kertaa näiden syöttövuorojen lisäksi – tarkistamaan, että lapsi varmasti vielä hengittää.

Melko pian huomaamme, että vauva on iltavirkkua lajia. Hän valvoo tuntikausia yhteen menoon, vaikka kuinka lukisimme vauvaoppaita, että vastasyntyneet vain syövät ja nukkuvat. Tytär on kaiken lisäksi seurallinen ja haluaa ehdottomasti valvoa sylissä. Eikä siinä kaikki, pitelijänsä on liikuttava. Ymmärrettävää, onhan lapsi ollut edelliset yhdeksän kuukautta jatkuvassa liikkeessä.

Niin me sitten kävelemme, keinumme ja tanssimme tangoa yön pimeydessä, kunne tytär joskus aamukahdelta nukahtaa. Meidät on kiedottu maailman pienimmän pikkusormen ympärille, ja se on tapahtunut noin viikossa.

Neuvolan terveydenhoitaja pistäytyy toteamassa vauvan terveeksi ja reippaaksi. –Hänet on näköjään autettu ulos imukupilla, hän toteaa ja arvelee, että imukuppipatti on voinut järkyttää meitä vanhempia ensi näkemältä.

Olemme vilpittömän hämmästyneitä. Miten niin järkyttää? Tuskin edes huomaamme koko pattia. Sairaalassakin tunnistin oman tekeleeni muiden joukosta komean sukunenän perusteella, en mistään patista.

Terveydenhoitaja kehotta meitä jo aloittamaan vauvan ulkoilutuksen. Aloitamme saman tien. Pakkaamme tytön vaunuun ja vaunun nostamme parvekkeelle. Varttitunti ulkoilmassa tepsii kuin unilääke.

Seuraavana päivänä on lupa ulkoilla jo puoli tuntia, joten lähdemme oikein perhekävelylle. Isä taistelee itselleen ensimmäisen työntövuoron verukkeella, että isyysloma päättyy pian ja minä saan sitten työnnellä lasta päivät pitkät. Isä saa vuoronsa ja työntääkin vaunuja niin pystypäisenä, että hyvä kun ei jalkoihinsa kompastu. Vastaantulijoille ei jää epäselväksi, että vaunussa on jotakin hyvin ihmeellistä.

Niin, loma on kohta ohi ja saamme opetella pärjäämään kahden, perheen naiset. Vähän hermostuttaa, kun vastuu jää päiviksi yksin minulle, mutta hiljaa mielessäni olen pikkuisen tyytyväinenkin. Tietysti lapsen pitää kiintyä molempiin vanhempiinsa. Toki on ihannetapaus, että hänelle on yhdentekevää kumpi häntä hoitaa. Mutta silti, pitää äidin olla ainakin aluksi etusijalla. Edes hiukan.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 6/1989.

Sisältö jatkuu mainoksen alla