Perheemme ensimmäinen kasvatusongelma tiivistyy sanoihin ”keinutuolin jalakset”.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Olohuone on maailma. Sen jokainen yksityiskohta lattianrajasta noin puolen metrin korkeuteen on tutkimisen arvoinen.                                                                                                                                   Maton hapsuihin on syytä tarrata kiinni aina ohi kulkiessaan. Niitä pitäisi myös maistella, mutta ikävä kyllä äiti on koko ajan häiritsemässä. (Onpas tamppauksesta päässyt kulumaan aikaa…)

Kirjahyllyn kupeella roikkuu kiehtovia narukimppuja. Niihin ylettyy juuri ja juuri. Vaan jälleen on paikalla äiti, joka kiljahtaa kauhusta ja nostaa ne pois. (Miten ihmeessä stereon johdot taas viistävät lattiaa, vaikka minuutti sitten ripustin ne ylähyllyihin?)

Kaikkein kiehtovin kapistus on ehdottomasti keinutuoli, etenkin sen jalakset. Ne suorastaan imaisevat luokseen kaikki lattialla nuohoavat pikkuvauvat. (Onko tässä enää järkeä? Sanon tuhat kertaa päivässä ei-ei ja kannan yhtä monesti lapsen pois keinun alta. Rotisko pitäisi nostaa parvekkeelle, ennen kuin jompikumpi tulee hulluksi, minä tai lapsi.)        
***

Perheemme ensimmäinen kasvatusongelma tiivistyy sanoihin ”keinutuolin jalakset”. Ne ovat kauniit muodoltaan. Niiden pinta on sileä. Niistä nousee ylös pienoja , jotka on sorvattu silmiä- ja kättähiveleviksi. Ja ne vaanivat tilaisuutta musertaakseen alleen uteliaat, palleroiset sormet.

Lapsi on puolivuotias. Hänen päässään on luultavasti muutakin kuin sahajauhoa, mutta miten paljon ymmärrystä häneltä voi vaatia? Oppiiko hän jo, mitä ”ei” tarkoittaa, vaikkei vielä tajua kiellon perusteluja?

– On menty lukemaan kasvatusoppaita? mies epäilee.

Niin on. Ääneen olen aina kertonut saavani oppaista ihottumaa. Salaa, päivän hiljaisina hetkinä, olen ahminut niitä kolme peräjälkeen. Ei ihme, että olo tuntuu epävarmalta.

Yksi kirjoista on erityisen vaikuttava. Se kutsuu konttausikäistä vauvaa tutkimusmatkailijaksi. Se tähdentää, että nurkkien nuuskiminen on lapsen ainoa keino tutustua ympäristöönsä. Liikutun lukiessani, että vauvan mielestä maailma on ihmeellinen, rajaton paikka, jonka keskipisteenä on ihmeellinen, hyvä äiti. Vauva rakastaa maailmaa, kirja sanoo, ja hän pettyy raskaasti, jos se on täynnä äidin kieltoja.

Kirja suosittaa vanhempia riisumaan asuntonsa kaikesta vaarallisesta ja kielletystä pariksi vuodeksi. Sen jälkeen lapsi olisi kypsä hyväksymään rajoja.

Uskallapa väittää vastaan, kun kirjoittaja on menestyksekkäästi testannut oppinsa omilla lapsillaan. Lasten myöhemmistä kohtaloista kirja tosin ei mainitse.

Meidän olisi siis raivattava pois keinutuoli, joka on kallisarvoinen paikka tyynnyttää itkut ja hyssyttää lapsi uneen. Kukat olisi poistettava siltä ainoalta ikkunalaudalta, jolla ne viihtyvät. Kani saisi ottaa nyyttinsä ja lähteä.

Entä kyläreissut? Pitäisikö suvun ja tuttavien myös riisua kotinsa kahdeksi vuodeksi, mikäli mielisivät meitä kylään? Mahtaisivatko mieliä?
***
Tuttavaperheen isä kertoo, ettei heillä aikoinaan siirretty ainoatakaan esinettä lapsen tieltä. Heillä siirrettiin lasta aina tarpeen tullen, ystävällisesti mutta päättäväisesti. Heidän tyttärensä on nyt kuusivuotias eikä vaikuta neuroottiselta.

Päätimme valita Ellalle kieltojen tien. Se merkitsee jatkuvaa silmällä pitoa, vaikka olohuoneessa ei ole kuin pari kiellettyä kohdetta.

Välillä tekee mieli antaa periksi. Päiviä kuluu, eikä tytär opi. Ei-ei kivistää kurkkua, ja tunnen olevani pallo tyttären jalassa. Kunnes eräänä päivänä, noin viikon kestäneen kieltelyn jälkeen tapahtuu oivallus. Tytär konttaa päättäväisenä kohti keinutuolia. Parinkymmenen sentin päästä jalaksista hän pysähtyy ja pirauttaa pienen itkun. Sitten hän jatkaa tarmokkaasti matkaa – eteiseen ja kanin ruokakupille. Sanon ei-ei ja poimin pienen käden pois porkkanarakeista. En tiedä, ollako tyytyväinen vai tunteako syyllisyyttä.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/1989.

Hyvä, lämmin ja hellä oli mieli jokaisen, kun Helsingin Sanomatalon Mediatorilla vietettiin monen hyvän asian merkeissä Joulu jokaiselle -tapahtumaa.

Kodin Kuvalehti oli mukana järjestämässä kaikille avointa Joulu jokaiselle -tapahtumaa, jolla tarjottiin tilaisuus antamiseen ja saamiseen monella tavalla. HelsinkiMissio oli kertomassa tavoistaan vähentää ikäihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyyttä, Hope ry vastaanottamassa tavaraa, jota tuotiin joululahjoiksi vähävaraisiin lapsiperheisiin.

Hyvien tekojen lisäksi kuultiin upeaa joulumusiikkia, jota esittivät Mikko Harju, Ilta, Sibelius-lukion Tyttökuoro sekä tuore Tähdet, tähdet -kilpailun voittaja Elias Kaskinen.

Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.
Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.

Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!
Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!

Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.
Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.

Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.
Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.

Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.
Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.

Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.
Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.

Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.
Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.

Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.
Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.