Perheemme ensimmäinen kasvatusongelma tiivistyy sanoihin ”keinutuolin jalakset”.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Olohuone on maailma. Sen jokainen yksityiskohta lattianrajasta noin puolen metrin korkeuteen on tutkimisen arvoinen.                                                                                                                                   Maton hapsuihin on syytä tarrata kiinni aina ohi kulkiessaan. Niitä pitäisi myös maistella, mutta ikävä kyllä äiti on koko ajan häiritsemässä. (Onpas tamppauksesta päässyt kulumaan aikaa…)

Kirjahyllyn kupeella roikkuu kiehtovia narukimppuja. Niihin ylettyy juuri ja juuri. Vaan jälleen on paikalla äiti, joka kiljahtaa kauhusta ja nostaa ne pois. (Miten ihmeessä stereon johdot taas viistävät lattiaa, vaikka minuutti sitten ripustin ne ylähyllyihin?)

Kaikkein kiehtovin kapistus on ehdottomasti keinutuoli, etenkin sen jalakset. Ne suorastaan imaisevat luokseen kaikki lattialla nuohoavat pikkuvauvat. (Onko tässä enää järkeä? Sanon tuhat kertaa päivässä ei-ei ja kannan yhtä monesti lapsen pois keinun alta. Rotisko pitäisi nostaa parvekkeelle, ennen kuin jompikumpi tulee hulluksi, minä tai lapsi.)        
***

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Perheemme ensimmäinen kasvatusongelma tiivistyy sanoihin ”keinutuolin jalakset”. Ne ovat kauniit muodoltaan. Niiden pinta on sileä. Niistä nousee ylös pienoja , jotka on sorvattu silmiä- ja kättähiveleviksi. Ja ne vaanivat tilaisuutta musertaakseen alleen uteliaat, palleroiset sormet.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapsi on puolivuotias. Hänen päässään on luultavasti muutakin kuin sahajauhoa, mutta miten paljon ymmärrystä häneltä voi vaatia? Oppiiko hän jo, mitä ”ei” tarkoittaa, vaikkei vielä tajua kiellon perusteluja?

– On menty lukemaan kasvatusoppaita? mies epäilee.

Niin on. Ääneen olen aina kertonut saavani oppaista ihottumaa. Salaa, päivän hiljaisina hetkinä, olen ahminut niitä kolme peräjälkeen. Ei ihme, että olo tuntuu epävarmalta.

Yksi kirjoista on erityisen vaikuttava. Se kutsuu konttausikäistä vauvaa tutkimusmatkailijaksi. Se tähdentää, että nurkkien nuuskiminen on lapsen ainoa keino tutustua ympäristöönsä. Liikutun lukiessani, että vauvan mielestä maailma on ihmeellinen, rajaton paikka, jonka keskipisteenä on ihmeellinen, hyvä äiti. Vauva rakastaa maailmaa, kirja sanoo, ja hän pettyy raskaasti, jos se on täynnä äidin kieltoja.

Kirja suosittaa vanhempia riisumaan asuntonsa kaikesta vaarallisesta ja kielletystä pariksi vuodeksi. Sen jälkeen lapsi olisi kypsä hyväksymään rajoja.

Uskallapa väittää vastaan, kun kirjoittaja on menestyksekkäästi testannut oppinsa omilla lapsillaan. Lasten myöhemmistä kohtaloista kirja tosin ei mainitse.

Meidän olisi siis raivattava pois keinutuoli, joka on kallisarvoinen paikka tyynnyttää itkut ja hyssyttää lapsi uneen. Kukat olisi poistettava siltä ainoalta ikkunalaudalta, jolla ne viihtyvät. Kani saisi ottaa nyyttinsä ja lähteä.

Entä kyläreissut? Pitäisikö suvun ja tuttavien myös riisua kotinsa kahdeksi vuodeksi, mikäli mielisivät meitä kylään? Mahtaisivatko mieliä?
***
Tuttavaperheen isä kertoo, ettei heillä aikoinaan siirretty ainoatakaan esinettä lapsen tieltä. Heillä siirrettiin lasta aina tarpeen tullen, ystävällisesti mutta päättäväisesti. Heidän tyttärensä on nyt kuusivuotias eikä vaikuta neuroottiselta.

Päätimme valita Ellalle kieltojen tien. Se merkitsee jatkuvaa silmällä pitoa, vaikka olohuoneessa ei ole kuin pari kiellettyä kohdetta.

Välillä tekee mieli antaa periksi. Päiviä kuluu, eikä tytär opi. Ei-ei kivistää kurkkua, ja tunnen olevani pallo tyttären jalassa. Kunnes eräänä päivänä, noin viikon kestäneen kieltelyn jälkeen tapahtuu oivallus. Tytär konttaa päättäväisenä kohti keinutuolia. Parinkymmenen sentin päästä jalaksista hän pysähtyy ja pirauttaa pienen itkun. Sitten hän jatkaa tarmokkaasti matkaa – eteiseen ja kanin ruokakupille. Sanon ei-ei ja poimin pienen käden pois porkkanarakeista. En tiedä, ollako tyytyväinen vai tunteako syyllisyyttä.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/1989.

Sisältö jatkuu mainoksen alla