Lapsemme huutaa, miehellä on pitkä työpäivä ja kani päättää maistella eteisen tapettia.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

On lapsia, jotka huutavat elämänsä ensimmäiset kolme kuukautta. On lapsia, jotka sen jälkeenkin pääasiassa huutavat. Meidän lapsemme huutaa nyt, tänä päivänä, kun on muutenkin synkkää. Miehellä on pitkä työpäivä ja kani päättää maistella eteisen tapettia. Tiskit ovat toissapäiväisiä ja sanomalehtirivistö lattialta yltää olohuoneen sohvan vierestä keittiöön.

Vauva huutaa, jos hänet jättää hetkeksi koppaan. Hän huutaa kun hänet nostetaan kopasta syliin. Imetys katkaisee huudon hetkeksi, mutta sitten alkaakin jo valittaa pallomassuunsa kertynyttä ilmaa.

Ja kani on tapetin kimpussa heti, kun silmä välttää. Annan sille vähän ties mistä päin maailmaa tuotua kiinankaalia, jotta se tyydyttäisi repimishimonsa siihen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Lähden ulkoiluttamaan tytärtä, mikä yleensä on hyvä keino hänen vaientamisekseen. Se tepsii jälleen – niin kauan kuin olemme ulkona. Kun kotiovi rapsahtaa auki, avautuvat myös sekunti sitten sikiunessa olleen vauvan silmät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nostaessani napottajaa vaunusta kohtaan maailman murheellisimman kaninkatseen. Niinpä niin, on tämä nähty ennenkin. Kanin vatsa ei siedä tuontivihanneksia. Sen somat papanat ovat muuttuneet ruskeaksi vesivelliksi, jota on pitkin eteisen mattoa.

Punon lapsen pois ulkovaatteistaan, jätän hänet koppaan ja lähden kanijahtiin. Hinkkaan rätillä läikkiä pois matolta ja julmistelen äänekkäästi niiden tekijälle. Eläinparka tietenkin pelästyy ja juoksee karkuun ja levittää paetessaa ripulijälkiä yhä taajempaan. Lapsi puolestaan ei ymmärrä, miksi hänet on jätetty yksin. Hän jatkaa ulkoilun ajaksi katkennutta huutoaan.

***

Tilanteen rauhoituttua, tytön lupsutellessa tyytyväisenä rinnassa, iskee huono omatunto. Järkevä ja rauhallinen äiti olisi selvittänyt kaaoksen paljon vähemmällä räiskeellä. Ainakaan hän ei olisi maksattanut eläimellä omaa kärttyisyyttään. Katuvana rapsutan kania korvan takaa ja lupaan ostaa sille hunajatangon heti, kun se olisi parantunnut.

Ensimmäistä kertaa elämässään lapsi ei tahdo saada otetta yöunen päästä. Hän nukahtaa, antaa laskea itsensä koppaan, antaa äitinsä valua unen rajamaille ja sitten hän herää. Ja huutaa. Kantelen häntä pitkin huoneistoa. Joskus aamuyöstä hän viimein talttuu, kun olemme aikamme tanssineet sambaa yöradion tahdittamina.

Kun en voi olla vihainen lapselle, jolla luultavasti on ollut hyvä syy olla itkuinen koko päivän, olen vihainen miehelle, joka nukkuu autuasta ja ansaittua yöunta. Käännän hänelle selkäni ja nukahdan murjotukseeni.

Pieni, soma viivelivaaveli osaa siis olla myös raivostuttava, mutta hänelle ei uskalla vihastua. Eihän se hänen vikansa ole, jos on paha olo ja itkettää. Tosin ei vika ole miehessä tai lemmikissäkään, mutta tuntuu turvallisemmalta tehdä heistä sijaiskärsijöitä kuin suuttua lapselle. Ikään kuin äkäiset ajatukset voisivat vahingoittaa häntä.

***

Ilahdutan ystävää puhelinsoitolla. Hän kertoo vastalahjaksi uutisen: hänen ystävänsä viisikuinen vauva on kuollut kätkytkuoleman muutama päivä sitten. Lapsi on vain jättänyt heräämättä päiväuniltaan, terve, rakastettu ja hellästi hoidettu vauva.

Lopetan puhelun lyhyeen ja ryntään parvekkeelle, jossa Ella on ottamassa nokosia. Sukellan vaunun koppaan tunnustelemaan vauvan rintakehää, ja totean sen kohoilevan ja laskevan hengityksen tahdissa. Sitten alkaa kohoilla koko vauva, joka häiriintyy nykimisestä ja herää.

Herää vain. Huuda vain vaikka kaikki yöt tästä lähtien, kunhan heräät jokaisen mahdollisen unenpätkän jälkeen.

Kätkytkuolema jää painamaan mieltä. Se tuntuu liipaisseen pelottavan läheltä osuessaan tuttavan tuttavalle.

Kysyn asiasta sivulauseella neuvolassa käydessämme, vaikka tiedän jo etukäteen, ettei kätkytkuolemaa voi ehkäistä ennalta jos se on kohdatakseen. Sen syytä ei ole vieläkään löydetty. Vikaa ei ole enempää vauvassa kuin vanhemmissakaan. –Mutta kätkytkuolema on silti melko harvinainen. Siitä ei missään tapauksessa kannata ruveta näkemään painajaisia, tai sinun pitää palkata lapsenhoitaja valvomaan vauvan hengitystä vuorokaudet ympäri, lastenhoitaja sanoo.

Hän vakuuttaa, että tässä vaiheessa on aivan tavallista huolestua kaikesta, mikä mahdollisesti saattaisi omaa lasta kohdata. Niin minä huolestunkin. Mikään mahti maailmassa ei saa minua jättämään vaunuja yksin marketin pihalle sen jälkeen kun olen lukenut jossakin päin Helsinkiä tapahtuneesta vauvansieppauksesta.

Huolestun myös kaikista muista lapsista. Nyt sen vasta oikein tajuan, että lapsiahan he ovat, eivät pelkkä pihat tukkiva meluhaitta, joksi heidät yleensä luokitellaan. Tekisi ihan mieli koota syliinsä kaikki maailman lapset, jotka sijaiskärsivät aikuisten pahaa oloa.

***

Rauhattomien päivien jälkeen saapuu viimein rauhallinen ilta. Hommailen keittiössä. Mies hoitaa lasta, kuuluu asettavan häntä vaunuihin.

Sitten kuuluu taas huutoa, mutta tällä kertaa ei lapsen. Mies loikkii riemusta kiljuen keittiöön, sieppaa pöydältä kameran ja juoksee saman tien takaisin makuuhuoneeseen. Jätän tiskit sikseen ja menen perästä.

Vähän alle kolmikuinen tyttäremme kellottaa vaunussa ja tarraa molemmin käsin vaunuleluunsa, sellaiseen räikeänkirjavaan pupurivistöön. Mies räpsii kuvia. Minä unohdan tiskit ja muut ikävät asiat. Vauvamme on oppinut tarttumaan.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 8/1989.

Sisältö jatkuu mainoksen alla