Lapsemme huutaa, miehellä on pitkä työpäivä ja kani päättää maistella eteisen tapettia.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

On lapsia, jotka huutavat elämänsä ensimmäiset kolme kuukautta. On lapsia, jotka sen jälkeenkin pääasiassa huutavat. Meidän lapsemme huutaa nyt, tänä päivänä, kun on muutenkin synkkää. Miehellä on pitkä työpäivä ja kani päättää maistella eteisen tapettia. Tiskit ovat toissapäiväisiä ja sanomalehtirivistö lattialta yltää olohuoneen sohvan vierestä keittiöön.

Vauva huutaa, jos hänet jättää hetkeksi koppaan. Hän huutaa kun hänet nostetaan kopasta syliin. Imetys katkaisee huudon hetkeksi, mutta sitten alkaakin jo valittaa pallomassuunsa kertynyttä ilmaa.

Ja kani on tapetin kimpussa heti, kun silmä välttää. Annan sille vähän ties mistä päin maailmaa tuotua kiinankaalia, jotta se tyydyttäisi repimishimonsa siihen.

Lähden ulkoiluttamaan tytärtä, mikä yleensä on hyvä keino hänen vaientamisekseen. Se tepsii jälleen – niin kauan kuin olemme ulkona. Kun kotiovi rapsahtaa auki, avautuvat myös sekunti sitten sikiunessa olleen vauvan silmät.

Nostaessani napottajaa vaunusta kohtaan maailman murheellisimman kaninkatseen. Niinpä niin, on tämä nähty ennenkin. Kanin vatsa ei siedä tuontivihanneksia. Sen somat papanat ovat muuttuneet ruskeaksi vesivelliksi, jota on pitkin eteisen mattoa.

Punon lapsen pois ulkovaatteistaan, jätän hänet koppaan ja lähden kanijahtiin. Hinkkaan rätillä läikkiä pois matolta ja julmistelen äänekkäästi niiden tekijälle. Eläinparka tietenkin pelästyy ja juoksee karkuun ja levittää paetessaa ripulijälkiä yhä taajempaan. Lapsi puolestaan ei ymmärrä, miksi hänet on jätetty yksin. Hän jatkaa ulkoilun ajaksi katkennutta huutoaan.

***

Tilanteen rauhoituttua, tytön lupsutellessa tyytyväisenä rinnassa, iskee huono omatunto. Järkevä ja rauhallinen äiti olisi selvittänyt kaaoksen paljon vähemmällä räiskeellä. Ainakaan hän ei olisi maksattanut eläimellä omaa kärttyisyyttään. Katuvana rapsutan kania korvan takaa ja lupaan ostaa sille hunajatangon heti, kun se olisi parantunnut.

Ensimmäistä kertaa elämässään lapsi ei tahdo saada otetta yöunen päästä. Hän nukahtaa, antaa laskea itsensä koppaan, antaa äitinsä valua unen rajamaille ja sitten hän herää. Ja huutaa. Kantelen häntä pitkin huoneistoa. Joskus aamuyöstä hän viimein talttuu, kun olemme aikamme tanssineet sambaa yöradion tahdittamina.

Kun en voi olla vihainen lapselle, jolla luultavasti on ollut hyvä syy olla itkuinen koko päivän, olen vihainen miehelle, joka nukkuu autuasta ja ansaittua yöunta. Käännän hänelle selkäni ja nukahdan murjotukseeni.

Pieni, soma viivelivaaveli osaa siis olla myös raivostuttava, mutta hänelle ei uskalla vihastua. Eihän se hänen vikansa ole, jos on paha olo ja itkettää. Tosin ei vika ole miehessä tai lemmikissäkään, mutta tuntuu turvallisemmalta tehdä heistä sijaiskärsijöitä kuin suuttua lapselle. Ikään kuin äkäiset ajatukset voisivat vahingoittaa häntä.

***

Ilahdutan ystävää puhelinsoitolla. Hän kertoo vastalahjaksi uutisen: hänen ystävänsä viisikuinen vauva on kuollut kätkytkuoleman muutama päivä sitten. Lapsi on vain jättänyt heräämättä päiväuniltaan, terve, rakastettu ja hellästi hoidettu vauva.

Lopetan puhelun lyhyeen ja ryntään parvekkeelle, jossa Ella on ottamassa nokosia. Sukellan vaunun koppaan tunnustelemaan vauvan rintakehää, ja totean sen kohoilevan ja laskevan hengityksen tahdissa. Sitten alkaa kohoilla koko vauva, joka häiriintyy nykimisestä ja herää.

Herää vain. Huuda vain vaikka kaikki yöt tästä lähtien, kunhan heräät jokaisen mahdollisen unenpätkän jälkeen.

Kätkytkuolema jää painamaan mieltä. Se tuntuu liipaisseen pelottavan läheltä osuessaan tuttavan tuttavalle.

Kysyn asiasta sivulauseella neuvolassa käydessämme, vaikka tiedän jo etukäteen, ettei kätkytkuolemaa voi ehkäistä ennalta jos se on kohdatakseen. Sen syytä ei ole vieläkään löydetty. Vikaa ei ole enempää vauvassa kuin vanhemmissakaan. –Mutta kätkytkuolema on silti melko harvinainen. Siitä ei missään tapauksessa kannata ruveta näkemään painajaisia, tai sinun pitää palkata lapsenhoitaja valvomaan vauvan hengitystä vuorokaudet ympäri, lastenhoitaja sanoo.

Hän vakuuttaa, että tässä vaiheessa on aivan tavallista huolestua kaikesta, mikä mahdollisesti saattaisi omaa lasta kohdata. Niin minä huolestunkin. Mikään mahti maailmassa ei saa minua jättämään vaunuja yksin marketin pihalle sen jälkeen kun olen lukenut jossakin päin Helsinkiä tapahtuneesta vauvansieppauksesta.

Huolestun myös kaikista muista lapsista. Nyt sen vasta oikein tajuan, että lapsiahan he ovat, eivät pelkkä pihat tukkiva meluhaitta, joksi heidät yleensä luokitellaan. Tekisi ihan mieli koota syliinsä kaikki maailman lapset, jotka sijaiskärsivät aikuisten pahaa oloa.

***

Rauhattomien päivien jälkeen saapuu viimein rauhallinen ilta. Hommailen keittiössä. Mies hoitaa lasta, kuuluu asettavan häntä vaunuihin.

Sitten kuuluu taas huutoa, mutta tällä kertaa ei lapsen. Mies loikkii riemusta kiljuen keittiöön, sieppaa pöydältä kameran ja juoksee saman tien takaisin makuuhuoneeseen. Jätän tiskit sikseen ja menen perästä.

Vähän alle kolmikuinen tyttäremme kellottaa vaunussa ja tarraa molemmin käsin vaunuleluunsa, sellaiseen räikeänkirjavaan pupurivistöön. Mies räpsii kuvia. Minä unohdan tiskit ja muut ikävät asiat. Vauvamme on oppinut tarttumaan.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 8/1989.

Hyvä, lämmin ja hellä oli mieli jokaisen, kun Helsingin Sanomatalon Mediatorilla vietettiin monen hyvän asian merkeissä Joulu jokaiselle -tapahtumaa.

Kodin Kuvalehti oli mukana järjestämässä kaikille avointa Joulu jokaiselle -tapahtumaa, jolla tarjottiin tilaisuus antamiseen ja saamiseen monella tavalla. HelsinkiMissio oli kertomassa tavoistaan vähentää ikäihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyyttä, Hope ry vastaanottamassa tavaraa, jota tuotiin joululahjoiksi vähävaraisiin lapsiperheisiin.

Hyvien tekojen lisäksi kuultiin upeaa joulumusiikkia, jota esittivät Mikko Harju, Ilta, Sibelius-lukion Tyttökuoro sekä tuore Tähdet, tähdet -kilpailun voittaja Elias Kaskinen.

Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.
Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.

Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!
Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!

Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.
Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.

Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.
Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.

Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.
Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.

Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.
Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.

Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.
Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.

Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.
Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.